Nykyajan vauvamaailma: Kuurakettivaunut, kakkakirjat ja täysin turhat tilpehöörit

Sain heinäkuun alussa tietää, että olen raskaana ja vielä hyvin pitkällä raskaudessa. Vauva voi syntyä käytännössä katsoen ihan milloin tahansa. Itse olen lääkärin määräyksestä kiltisti kotona ja kävelen lähinnä sohvan ja vessan väliä. 

Tässä vuodepotilaan roolissa olen saanut huomata monenlaisia asioita. Ensinnäkin sen, miten ihmiset aktivoituvat, kun kyse on pienestä vauvasta, jolla ei ole vielä mitään tavaroita. Olen saanut oikeastaan kaiken, mitä tarvitsen vauvaa varten lahjoituksina ihmisiltä ja vielä kotiin tuotuna. Tavara on toki käytettyä, mutta se on ollut laadukasta, puhdasta ja ehjää. Ei ole tarvinnut uhmata lääkärin kieltoja ja lähteä itse shoppailemaan vauvalle vaatteita ja vaunuja. Olen äärimmäisen kiitollinen kaikesta tästä avusta, mitä olen saanut!

Kuva: Bruna Bruna, Pixabay

Sen lisäksi, että olen todella kiitollinen kaikesta saamastani avusta, olen samaan aikaan myös todella hämmentynyt. Hämmentynyt siitä, millaiseksi "vauvamaailma" on mennyt. Ihan jo perusasioista on tehty niin jumalattoman monimutkaisia, että tällaista kasvatustieteilijä-humanistia hirvittää.

Tutkitaanpas hetken tätä nykyajan "vauvamaailmaa".

Lastenvaunut

Sain tuttavaltani aivan ihanat ja suloiset vaunut pienokaista varten. Sellaiset vaunut, että ne laittavat sinut lässyttämään ja lepertelemään itseksesi hunajaisella ja mairealla äänellä. Ne ovat suorastaan täydelliset kaikin puolin ja kaiken lisäksi ne ovat vielä yhdistelmävaunut: ne kestävät koko sen ajan, mitä jätkänpätkä tulee niiden kyydissä istumaan.

Kun seurasin tuttavani ohjeita vaunujen eri toiminnoista, putosin kuin eno veneestä jo heti alkutaipaleella. Miksi helvetissä lastenvaunuissa tarvitsee olla enemmän toimintoja ja oheislaitteita kuin monitoimikoneessa? Ne ovat lastenvaunut! Niissä on tarkoitus kyyditä lasta. Nykyajan lastenvaunuilla voisi jumalauta lentää vaikka kuuhun. Niin paljon niistä löytyy kaikenlaista erilaista osaa ja toimintoa.

Kuvassa on Kerttu Lirdo-yhdistelmävaunut. Kuva on lainattu
Lastentarvike Vesselit sivuilta. Minulla ei ole tällaisia vaunuja.

Jokaisessa pyörässä on omat jarrunsa. Sehän on tietenkin ihan välttämätöntä. Ja sitten ota tuo härpäke pois ja laita tuo härpäke tuohon asentoon, niin sitten saat kiinnitettyä vaunun runkoon kaukalon. Jos taas haluat käyttää vaunuosaa, irrota kaukalo, laita nämä härpäkkeet tuohon asentoon ja asenna tuo härpäke paikoilleen, niin sen jälkeen voit asentaa vaunuosan paikoilleen. Vaunujen muuttaminen rattaiksi olikin sitten jo niin monimutkainen prosessi, etten muista enää ollenkaan, miten sen asennus toimi. Onneksi minulla on hiukan tässä aikaa opetella se homma alusta asti uudelleen.

Lisävarusteita vaunuissa on enemmän kuin minulla on autossani! Vaunujen ilmastointi toimii huomattavasti paremmin kuin autoni ilmastointi. Ja vaunut luonnollisesti myös kääntyvät paljon ketterämmin kuin Toyota Yaris. 

Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Olen todella iloinen, että olen saanut uutta vastaavassa kunnossa olevat, suloiset rattaat pienelle vauvalleni. En olisi ihanampia ja parempia vaunuja voinut toivoa. Mutta tarvitseeko lastenvaunuista oikeasti tehdä niin monimutkaiset, että niiden käyttöä varten tarvitaan 1500-sivuinen ohjekirja ja diplomi-insinöörin koulutus? 

Kuvassa on Lucky Len-yhdistelmävaunut. Kuva on lainattu
Vauvakulman sivuilta. Minulla ei ole tällaisia vaunuja.

Vauvojen ja lasten kirjat

Kun minä olin itse lapsi silloin joskus kauan, kauan, ihan samperin kauan aikaa sitten, minä luin Pupu Tupunaa. Esikoiselleni luin 16 vuotta sitten Pikku toukka paksulaista. Millaisia ovat nykyajan vauvoille ja pienille lapsille tarkoitetut kirjat?

Ihan ensinnäkin, sellaisia vanhanajan kunnon lorukirjoja ei tunnu enää saavan mistään (paitsi antikvaareista). Jos haluat ostaa jotain uutta vauvakirjallisuutta, kirjat joko kertovat siitä, mitä kaikkea voit päätellä kakkasi koostumuksesta tai ovat täynnä pieruvitsejä. Kyllähän minäkin pieruvitseille nauran, mutta silloin, kun luen lapselleni kirjaa, toivoisin sen kirjan sisältävän muutakin kuin pieruvitsejä.

Entäs mestarietsivä, jonka naama muistuttaa persettä ja joka pöräyttelee aina välillä? Hänen nimensäkin on Peppunen. Varmasti suosittu hahmo, kun hänestä on niin monta kirjaa kerran kirjoitettu. 

Kun selasin Adlibriksen kirjavalikoimaa, minun piti useampaan kertaan tarkistaa, oliko minulla sittenkin väärä hakusana. Minusta tuntui, että olisin tutkinut lastenkirjallisuuden sijaan porno- tai vitsikirjallisuutta. Joka toisen kirjan nimessä oli sana "peffa" jossain muodossa tai sitten siinä oli sana "kakka". Mikä ihmeen buumi nyt on, että lastenkirjoissa on pakko päästä tutkimaan ihmisen takapäätä ja siitä tulevia eritteitä?

Ja tässä siis olivat pienemmille lapsille suunnatut kirjat! Kun siirryin tutkimaan vähän isommille lapsille tarkoitettua kirjallisuutta, huomasin, että melkeinpä kaikki kirjallisuus oli jotain "valistuskirjallisuutta" maapallomme tilasta tai sitten jotain stressinpoisto- ja itsetuntemuskirjallisuutta. 

En tietenkään ole sitä vastaan, että pienillekin lapsille opetetaan asioita tieteestä ja ympäristön tilasta, mutta kun mitään muuta ei sitten tuntunutkaan olevan tarjolla. Tai sitten ihan pienestä pitäen yritetään tyrkyttää stressinpoistotehtäviä ja ties mitä tunne-elämäkortteja tutkittavaksi. Missä ovat kaikki Pupu Tupunat ja Maija Mehiläiset? Missä ovat perinteiset lapsille tarkoitetut tarinat? Missä on mielikuvitus ja sen käyttö? Myös tarinoita  ja mielikuvituksen käyttöä kaivataan kaiken tieteen ja tunnesäätelyn rinnalle. 

Jotenkin tämä kaikki menee - ainakin minun mielestäni - hieman yli. Minä edelleenkin ihan vain haluaisin lorutella ja riimitellä sen vauvani kanssa enkä opettaa hänelle, mitä kaikkia juttuja hänen paskansa sisältää. Kyllä hän nämä paskajutut ehtii oppimaan myöhemminkin.

Äitiyspakkauksestakin tulleessa kirjassa oli mukana vauvahierontaohjeet. Miksi kaiken pitää nykyään sisältää jotain hemmetin mindfulnessia, hierontaa ja tunnesäätelyä? Eivätkö nykyajan vanhemmat enää osaa opettaa itse lapselleen tunnesäätelyä ja rauhoittumista? Eivät näköjään, jos niitä pitää tunkea lastenkirjoihinkin jo mukaan. Perkele.

Täysin turhat tilpehöörit

Vauvahan tarvitsee loppujen lopuksi hyvin vähän yhtään mitään: ravintoa (mitä tulee aluksi äidin tisseistä), lämpöä (tai no, kesähelteillä viileys voisi olla parempi termi), vanhempien läheisyyttä ja puhtaat vaipat. Olen tässä sohvalla maatessani ja mahaa kasvattaessani selannut erilaisia vauvatarvikesivustoja enkä voi lakata ihmettelemästä, millaista kaikkea turhaa paskaa kaupataan ihan vain siksi, että vauva on tulossa. Toki lemmikkien omistajillekin myydään ties mitä eikä se tietenkään ole tyhmä, joka pyytää. Mutta ovatko nämä kaikki tilpehöörit todella tarpeellisia vauvaperheelle? Voitko kasvattaa täysijärkisen kansalaisen ilman näitä "tuikitarpeellisia" tuotteita?

Kuvassa on Bola Jalanjäljet-äitiyskoru. Kuva on lainattu Vauvatalo Johannan sivuilta.

Siis mikä hemmetti on raskaus- ja imetyskoru? Minä osasin äitini mukaan imeä rintaa ihan ilman jotain koruakin silloin muutama vuosi sitten, kun itse synnyin. Vauvatalo Johannan nettisivuilla kerrotaan Bola-äitiyskoruista seuraavaa: 

"Vauva tunnistaa äidin kohdussa erilaisia ääniä jo 20 raskausviikosta alkaen. Siksi on kehitetty ainutlaatuinen Bola-raskauskoru, jonka rauhoittava ja lempeä sointu tulee vauvalle tutuksi. Korun sisällä on pieni ksylofoni, jonka päällä pikkuruinen pallo tanssii. 

Bola-koru riippuu äidin vatsan päällä pitkässä nauhassa, jolloin vauva oppii tunnistamaan korun äänen samalla tavalla kuin äidin sydämenlyönnit. Syntymän jälkeen Bola-korun ääni on tuttu, ja sillä on sama rauhoittava vaikutus vauvalle."

Eikö se vauva osaa rauhoittua ihan siihen minun ääneeni? Ja siihen örinäheviin, mitä se on joutunut kuuntelemaan koko raskausajan? Tarvitaanko onnistumiseen imetykseen ihan välttämättä jotain imetyskorua? Voi luoja! Vaikka onhan tuo yllä olevassa kuvassa oleva koru kaunis, en minä sitä sano.

Kuva: Skiphop imetyshuivi. Kuva on lainattu Vauvatalo Johannan sivuilta.

Imetyksessä kun pysytään, mihin ihmeeseen tarvitaan imetyshuivia? Onko tämä vauvan ruokinnasta syntynyt mielensäpahoittamiskeskustelu vienyt asiat siihen pisteeseen, että on ollut aivan täysin pakko keksiä imetyshuivi? Oikeasti. Ihmisten typeryydellä ei ole mitään rajaa, kun loukkaannutaan siitä, miten äiti ruokkii lastaan. Toisaalta, jos joku tienaa sillä leipänsä, että valmistaa näitä imetyshuiveja, niin mikäs siinä. Itse vain en moiseen menisi rahojani laittamaan. 

Vauvanruokakonehan kuuluu ihan välttämättä jokaiseen talouteen! Sehän nyt olisi ihan kamalaa, jos äiti joutuisi ihan tavallisessa kattilassa keittämään vauvalleen perunat ja vielä soseuttamaan ne vanhanaikaisella tavalla. Kyllä vauvanruokakone on ihan olennainen osa jokaista vauvaperhettä. Ja valmista vauvanruokaa vauvalle ei missään tapauksessa saa syöttää, koska niissä on vähintään myrkkyä.

Anna mun kaikki kestää!

Kuva: Kidsme Baby Food Maker. Kuva on lainattu Vauvatalo Johannan sivuilta.

Pullonlämmitin kuuluu samaan sarjaan: et vain voi kasvattaa täysijärkistä ja normaalia ihmistaimea, ellei sinulla ole pullonlämmitintä! Maitoahan ei saa lämpimäksi millään muulla keinolla kuin pullonlämmittimellä, ja vain sillä voit sulattaa turvallisesti jäädetetyn maidon. Muista myös höyrysterilointilaite! Tuttipulloja ja tutteja on vähintäänkin vanhanaikaista steriloida millään muilla keinoin. Eivätkä ne muut keinot tietenkään toimi yhtä hyvin.

Huhhuh!

Kuva: Avent Premium pullonlämmitin. Kuva on lainattu Vauvatalo Johannan sivuilta.

Kuten sanottua, ei se ole tyhmä, joka pyytää. Ja minä taidan olla joku poikkeus kaikkien äitien joukossa, kun minä nyt en oikeasti ole hankkimassa mitään imetyskorua enkä edes pullonlämmitintä lapselle! Aion pärjätä ilmankin. Kai meistä joku nyt lastensuojeluilmoituksen tekee.

Työpäivä, haastattelupäivä ja uudet akryylivärit - Tervetuloa arki!

Pikimustat pilvet aukevat, kun pääsen Saloon. Pisarat hakkaavat pinkin autoni ikkunaa. En ole enää kaukana määränpäästäni, mutta silmiäni painaa. Työpäivän jälkeinen väsymys ja siihen vielä päälle automatka kera unettavan ropinan. Ihme, etten nukahda rattiin.

Pian tulee Muurlan ramppi. Nousen siitä ylös. Muutama kilometri ja olen määränpäässäni, Muurlan opistolla.

Juoksen pääovelle, sateensuojaan. Ovi on lukossa. Ovikelloon ei vastaa kukaan. En näe mitään liikettä missään. Tarkistan sähköpostista haastattelun päivämäärän. Kyllä, se on tämä päivä. Lopulta ovi tullaan avaamaan. Olen oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Hyvä. Haastattelu voi alkaa.

Olen hakenut valokuvaterapian koulutukseen. Koin voimauttavan valokuvan opinnoissa sen, miten voimakas taideterapeuttinen työkalu valokuva on. Uskon tähän menetelmään ja tiedän sen olevan erinomainen terapiamenetelmä. Sen avulla päästään syvemmille vesille kuin pelkän keskustelun avulla. Siksi olen hakeutunut tänne.

Haastattelut tehdään pienryhmissä. Meidän pienryhmässämme on kokonaiset kaksi hakijaa. Eipä ainakaan mene kauaa, jos kerran vain kaksi ihmistä on paikalla.

Haastattelu on tyypillinen: Kuka olet, mitä teet, miksi olet täällä, mitä odotat koulutukselta. Ei mitään sellaista, mihin en olisi voinut mitenkään varautua etukäteen. Kerron rehellisesti, miksi olen tullut tänne. Ei minulla ole mitään syytä liioitella tai kiertää totuutta.

Vain tunnin jälkeen olemme valmiita. Sade on lakannut ja pääsen ajamaan takaisin kotiin kauniissa auringonpaisteessa. Minulla on jotenkin virkistäytynyt olo. En osaa selittää, miksi. 

Päätän poiketa kotimatkalla Skanssissa, ostoskeskuksessa. Mukaani lähtee iso määrä uusia pensseleitä, akryylivärit, öljyvärit sekä uutta maalauspaperia. En ole edelleenkään hyvä maalaamaan, mutta kehityn koko ajan. Tuskin minä ikinä maalauksillani mitään tulen tienaamaan, kun eivät ammattilaisetkaan niillä tienaa, mutta omaksi iloksi voi aina tehdä.

Minulla on nälkä. Laiskottaa. Päätän ajaa Hesen drive-inin kautta kotiin. Soijatortilla, härkäpapuburger ja juustohamppari ilman suolakurkkua. Kaikille jotakin. Paitsi koiralle. Meidän pilalle lellitty Kaunokaisemme on saanut tänään jo tuoretta maksaa. 

Jälkkäri odottaa jo jääkaapissa: Leipomo Mannan vegaaninen brownie.

Loppuillan saan viettää sohvalla uusimman Canis-lehden parissa ja toivoa, että virkistyn loppuviikkoon mennessä. Tiedossa on kaksi päivää jäljestystä herra Villahousun kanssa, enkä haluaisi mennä sinne haukottelemaan.

Älykkäät elukat - Telkänrannan luennolla

Kello on 15.40. Painan kaasua järkyttävän kipeän nilkkani kanssa niin paljon kuin pinkistä Yariksestani kaasua lähtee. Matka ei ole pitkä, se on vain puolitoista kilometriä, mutta nyt on tosi kyseessä ja kiire on jumalaton. Olen matkalla Turun pääkirjastolle.

Saan - luojan kiitos - parkkipaikan aivan kirjaston pääsisäänkäynnin vierestä. Minun ei tarvitse klenkata pitkää matkaa. Äkkiä portaat ylös - pirun vaivalloisesti - ja sen jälkeen katsomaan, onko jonoa jo. On! Minun päästessäni paikalle alkuun on 45 minuuttia vielä aikaa, mutta jonoa on nyt jo, ja sitä muodostuu minun tuloni jälkeen jatkuvasti. Oli todella hyvä tulla talla pohjassa, ajoissa paikalle. Joudun seisomaan kipeän jalkani kanssa, mutta odotus on sen arvoista. Tiedän sen.

Luentosalin ovet avataan, ja jengi tunkee sisään. Saliin ei mahdu kovinkaan montaa ihmistä, ehkä 80, ja jonossa on porukkaa paljon enemmän. Juoksen, jotta pääsen eturiviin ja saan hyvän paikan. Nivelsiteet muistuttavat välittömästi siitä, että ne ovat repeytyneet eikä nyt olisi mitenkään kovin fiksua juosta. Onneksi saan istua seuraavan tunnin, eikä minun tarvitse liikkua mihinkään. Nilkkani saa lepoa. 

Läheskään kaikki eivät mahdu luentosaliin. Ulkopuolelle jää vielä paljon jengiä. Heitä ei voida ottaa paloturvallisuuden vuoksi luentosaliin sisälle, joten he joutuvat oikeasti jäämään salin ulkopuolelle. Ovi jätetään kuitenkin auki, jotta he pääsevät kuulemaan luentoa. 

Tämän supersuositun luennon on järjestänyt Finnish Society for Human-Animal Studies osana huomenna alkavaa ihka ensimmäistä (Un)Common Worlds-konferenssia. Yleisölle luento on ilmainen, mutta halpaa hintaakin enemmän yleisöä kiinnostaa puhuja, Helena Telkänranta. Hän on voittanut tietokirjapalkintoja ja kirjoittanut mm. Millaista on olla eläin-teoksen. Tämän päivän luennon aiheena on eläinten tunne-elämä ja älykkyys. Asia kiinnostaa minua suuresti. Ja näemmä aika montaa muutakin ihmistä, koska kaikki eivät mahdu edes saliin.

Myös viisi opiskelutoveriani Tampereen yliopiston koulutuksesta on tullut paikalle. Tämä kertoo paljon luennoitsijan suosiosta, sillä yksikään opiskelutovereistani ei asu edes Varsinais-Suomessa. He ovat kaikki tulleet todella pitkien matkojen päästä, ajaneet monta sataa kilometriä päästäkseen tälle tunnin luennolle. Telkänranta on kova muija!

Asiaa on paljon, ja se pitäisi saada kaikki tungettua yhteen tuntiin. Onneksi Telkänranta on hyvä puhuja, ja myös hauska. Hän saa selitettyä asian maallikkokielellä kaikille niin, ettei asiasta jää taatusti minkäänlaisia epäselvyyksiä.

Pähkinänkuoressa luennon sanoma on se, että eläimillä on perustunteet, mutta erilaisen aivorakenteen takia eläimet eivät nykytiedon valossa pysty kaikkiin sellaisiin tunteisiin, mitkä vaativat suuren määrän harmaata ainetta aivoissa. Toki tutkimus on monen eläinlajin kohdalla vielä alkutekijöissään, joten tieto aiheesta tulee taatusti lisääntymään seuraavan vuosikymmenen aikana. Tutkimusta tehdään ahkerasti parhaillaankin, ja uusia tuloksia julkaistaan jatkuvasti.

Telkänranta saa raikuvat aplodit. Minä hyvästelen opiskelutoverini ja klenkkaan takaisin autolle. Nyt saa klenkata kaikessa rauhassa, ihan hitaasti. Nyt ei ole enää kiirettä. 

Tulevan viikon aikana on vielä luvassa luentoja Turun yliopistolla. Tutustu ihmeessä yllä olevan linkin kautta, jos vähänkään kiinnostaa! Luennot ovat - ainakin minun tietooni - kaikki ilmaisia.

Sonaatteja savannilta ja muita tarinoita

Herään aamulla kirvelyyn ja epämiellyttävään oloon. Tietenkin. Juuri tänään! Kusitautiahan minä tälle päivälle nimenomaan kaipasinkin. No, siitäs sain, kun en laiskana paskana jaksanut käydä apteekissa ostamassa niitä karpalokapseleita, millä olen pitänyt kusitaudit pois elimistöstäni (eukot, syökää karpaloa ja puolukoita, siis oikeasti).

Käyn irvistämässä vessassa ja hoputan sängyssä makaavaa miestä. Meillä on kiire. Pitää ehtiä apteekkiin, kauppaan, huoltoasemalle ja vielä Tampereellekin. Meillä on tänään seeprojen kanssa kirjajulkkarit.

Mies toimii tehokkaasti kuin venäläinen traktori. Minulta palavat käämit. Ihan jo senkin vuoksi, että Concertat ovat loppu, ja ilman Concertaa minulla ei ole käämejä. Onneksi mies saa vähän bensaa suoniinsa sen jälkeen, kun saa ensin laskettua kännykän kädestään, ja pääsemme lähtemään kohti ensimmäistä etappia, apteekkia.

Apteekin pihalla mies muistaa:

- Kännykkä jäi kotiin.

Huokaisen, kiroan ja sanon, että haetaan se ihan viimeiseksi, ennen kuin lähdetään kohti Tamperetta.

Apteekissa on jumalaton jono. Tiskin takana on kaksi naista. Toisen tunnen, toista en. Tämä on vakioapteekkini, ja minun pitäisi tuntea täällä kaikki työntekijät. Kuka tuo tuntematon nainen on?

Joudun hänen tiskilleen.

- Concerta viisnelonen.

Nainen kaivaa tietoni apteekin tietokannasta. Hän tutkii ruutua minuutin, toisen, kolmannenkin. Jo ennalta palaneet käämini kärvähtävät lopullisesti. Lopulta hän kysyy:

- Niin, Concertaako otat?

Katson häntä suu auki.

- Ei, kun ternimaitoa tilasin. NO JOO-O, SITÄ VITUN CONCERTAA!

Nainen tutkii vielä tietokonetta. En ymmärrä, mitä hän sieltä etsii. Hän hakee lääkkeen, menee kysymään toiselta naiselta jotain, menee tekemään paperitöitä, ja me vain seisomme odottamassa. Jono takanamme kasvaa kasvamistaan. Toinen nainen palvelee asiakkaita minkä ehtii ja toimii todella ripeästi. Meitä palvelevalla naisella ei ole kiirettä. Paitsi että meillä olisi!

- Onko tämä tuttu lääke?

- On tuttu lääke. Ja sitten vielä tämä karpalovalmiste.

- Onko se tuttu?

- On tuttu. Joko saataisiin maksaa?

Muovipussin ottaminen ja rahastaminen vie ikuisuuden. Kun pääsemme ulos, olemme olleet tiskillä palveltavina 20 minuuttia. Ei ole ikinä kestänyt noin kauan yhden hemmetin lääkkeen saaminen apteekista.

Juoksemme apteekin alapuolella olevaan ruokakauppaan. Tarvitsemme nyyttäriviemisiä julkkareihin. Kassajonossa meidän edellämme on mummeli. Kassaneiti sanoo ostosten hinnan, mutta mummeli ei ole vielä valmis.

- Ja sitten minä ottaisin vielä arvan. Ja sitten vielä toisen arvan. Ja sitten vielä tuon ja tuon. Ja sitten vielä...

Hyvä, etten ala kirkua, että tunkisi nyt vaikka seipään hanuriinsa. Meillä on KIIRE! 

Huoltoasemalla on pakko käydä tankkaamassa. Tankki näyttää kahta viivaa. Sillä ei päästä Tampereelle ja takaisin. Tankkaan ja menen sisälle maksamaan. Edessäni on pariskunta vuokraamassa jotain.

- Niin, mikäs se meidän oman auton rekisterinumero nyt olikaan? Muistatko sinä? En minäkään. Käytkö tarkistamassa? Ai, eikö se ollutkaan se? No, täytetäänkö uusi paperi? Ja mihin kellonaikaan sitten palautus? Ja ottaisimme nämä vielä.

Pariskunnan mies vilkaisee minua ja säikähtää pahemman kerran. Taidan näyttää hieman kiukkuiselta, sillä hän alkaa hoputtaa sekä kassaneitiä että vaimoaan. Lopulta pääsen maksamaan bensat ja totean, että seuraavalla kerralla, kun minulla on kiire, poikkean hakemassa bensat kylmäasemalta.

Käymme vielä pikaisesti kotona hakemassa mieheni puhelimen, ja heitän samalla lääkkeet huiviini, jotta saisin edes puolikkaan käämin. Kun pääsemme lähtemään, mies toteaa, että unohti sittenkin puhelimen, koska unohtui tekemään jotain muuta. Sanon, etten enää käänny takaksin. Meidän piti olla Tampereella klo 13.00. Kun olen Runosmäen risteyksessä, kello on 12.45. Olisi pitänyt varmaan tankata Yarikseen Red Bullia, koska ilman siipiä me emme pääse vartissa Turusta Tampereelle, vaikka painaisin miten kovaa kaasua.

Saan kaasutettua sen verran lujaa, että olemme vain vähän reilun tunnin myöhässä, kun kurvaamme Åkerlundinkadulle. Muut ovat jo tulleet ja nauttineet nyyttärieväitä. On ihana nähdä tätä meidän pientä kirjailijaporukkaa pitkästä aikaa. Olemme pitäneet tiiviisti yhteyttä Facebookin kautta, joten ei tunnu laisinkaan siltä, että olemme todellakin tavanneet viimeksi syksyllä 2014! Juttua riittää, ja naurua.

Muistelemme kirjoitusterapeuttista viikonloppua, missä tapasimme. Suunnittelemme leikkimielisesti seuraavaa kirjaa. Eräs meistä ehdottaa kirjan nimeksi Sonaatteja savannilta. Sopisi hyvin Totuus seeproista-kirjan jatkoksi!

Rento tunnelma ja muiden korkea mieliala nostavat minunkin mielialaani, ja käämini korjaantuvat. Enkä edes huomaa ajan kulumista. Meillä on ollut ihan valtavan hauskaa yhdessä. Pitäisi kokoontua useammin tällä porukalla.

Ja koska äitienpäivä lähestyy, ja sinä kuitenkin haluat ostaa äidillesi ihanan ja erikoisen lahjan, niin laitahan meidän runokirjamme, Totuus seeproista, tilaukseen! Sen voi tilata mm.

tuolta: http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-994-9

tuolta: https://www.booky.fi/search.php?search=totuus+seeproista

tuolta: https://www.adlibris.com/fi/kirja/totuus-seeproista-9789522369949

tuolta: https://www.prisma.fi/fi/prisma/totuus-seeproista-pehmeakantinen-kirja

tai tuolta: http://www.suomalainen.com/webapp/wcs/stores/servlet/fi/skk/totuus-seeproista-p9789522369949--77

Ja jääkää innolla odottamaan seuraavaa erityislasten äitien runokokoelmaa. Se saattaa tulla ennemmin kuin uskottekaan!

Totuus seeproista - Kurkistus erityislasten äitien sielun syövereihin

Wuolteen kartano.

On alkusyksy vuonna 2014. Kurvaan pinkillä Yariksellani Wuolteen kartanon pihaan. Oloni on kerrassaan karmea, sillä en ole nukkunut moneen viikkoon. Oikeaa unilääkettä ei ollut vielä löytynyt tämän vaikean uniongelman selättämiseen. Karmeasta olosta huolimatta olen ajanut Turusta tänne Hauholle asti, sillä olen odottanut tätä viikonloppua kuin kuuta nousevaa. Tänä viikonloppuna on Leijonaemot ry:n järjestämä kirjoitusterapeuttinen voimauttava vertaistukiviikonloppu erityislasten vanhemmille.

Tunnelmallinen kartano on ihanalla paikalla, järven rannalla, kaukana kaikista ylimääräisistä äänistä. Vain luonnon äänet ympärillämme, sekä meidän erityislasten äitien nauru. Täällä saamme olla rauhassa, omassa kirjoituskuplassamme, ja laittaa juuri ne sanat paperille, mitkä sillä hetkellä tuntuvat oikeilta. 

Viikonlopun aikana jaamme tekstejämme, puramme vaikeitakin asioita toisillemme ja iloitsemme myös pienistä onnen hetkistä. Viikonlopun teemaksi muodostuvat seeprat. Eräs ryhmämme jäsenistä on asunut Afrikassa jonkin aikaa, ja hän tiesi, että seeprat eivät olekaan oikeasti mustavalkoisia, vaan ruskea-valkoisia. Tätä pientä asiaa me ihmettelimme ja nauroimme. Ja tämä seepra-teema jäi elämään. Annoimme ryhmällemme nimeksi Totuus seeproista.

Kolme vuotta myöhemmin, syksyllä 2017, eräs ryhmämme jäsenistä ehdotti, että voisimme koota yhteen pöytälaatikoistamme löytyviä tekstejä. Innostuimme, ja kaivelimme kirstujamme etsien painokelpoista materiaalia. Ja tässä se nyt on. Meidän erityislasten äitien hengentuote. Meidän ikioma runokirjamme!

Kirja koostuu kahdeksan enemmän tai vähemmän kovia kokeneen äidin sielunmaailmasta. Tämä meidän teoksemme on kurkistus erityislapsen äidin elämään ja siihen tunnemyrskyyn, mitä erityislapsen äitiys pitää sisällään. Kirjassa on toivoa ja epätoivoa, rakkautta ja turhautumista, onnea ja väsymystä, kauniita hetkiä ja kaipausta. 

Kaikki tuotot, mitä kirjasta saadaan, ohjataan Leijonaemot ry:n toiminnan hyväksi. Leijonaemot ry on valtakunnallinen erityislasten vanhemmille tarkoitettu yhdistys, minkä tarkoitus on ylläpitää vanhempien jaksamista ja myös ajaa erityislapsiperheiden etuja. Kirjaa voi ostaa esim. täältä: http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-994-9

Vähänkö olen ylpeä meistä ihanista, rohkeista ja vahvoista naisista, jotka jaksavat päivästä toiseen raskaan arjen keskellä, ja jaksavat vielä koota siitä runokirjan! ISO sydän meille.

Rakkaani, me tarvitsemme vauvoja!

Rakas mieheni,

Tiedän, että olet suhteellisen kyllästynyt jatkuvaan nalkutukseeni siitä, että me tarvitsemme tuon ja tuon merkkisen eläinvauvan. Haluan nyt kuitenkin kertoa sinulle, miksi me tarvitsemme kaikki nämä eläinvauvat, ja miksi nämä eläinvauvat ovat nimenomaan sinulle hyödyksi.

Ihan ensiksi, me tarvitsemme toisen koiran. Kun Kaunolla on kaveri, sillä ei ole tylsää eikä se varasta koko ajan sukkiasi. Sukkasi jäävät rauhaan ja pysyvät ehjinä pidempään.

Toiseksi, me tarvitsemme aasivauvan. Sinulla kun ei ole ajokorttia, niin sinun on hankala käydä kaupassa tekemässä isompia ostoksia ilman minua ja pinkkiä Yaristani. Kun meillä on aasi, sinulla on juhta, joka kantaa painavammat ostokset selässään. Sinun ei siis tarvitse odottaa aina minun kotiintuloani kaupassakäyntiä varten.

Kolmanneksi, me tarvitsemme kissavauvan. Ihan vain siltä varalta, jos tänne meidän Aurajokirannan kerrostalokolmioon joskus eksyy hiiriä tai rottia. Kissasta hyötyy koko perhe!

Neljänneksi, me tarvitsemme pandavauvan. Siksi, että... Ööööö... Tota... Koska kaikki nyt vain tarvitsevat pandavauvan! Tarvitseeko tätä edes perustella? Jokaisella pitäisi olla oma panda.

Viidenneksi, me tarvitsemme kolmannen koiran, joka vahtii meidän laumaamme sillä aikaa, kun Kauno leikkii koiran numero kaksi kanssa.

Kuudenneksi, me tarvitsemme ihan välttämättä alpakan, jotta minä pääsen harrastamaan alpakka-agilityä. Miten sinä tästä hyödyt? No siten, että minä en nalkuta jatkuvasti, ja sinun korvasi säästyvät.

Seitsemänneksi, me tarvitsemme possuvauvan. Possuvauva syö kaiken sen, mikä menisi muuten bioskaan. Sinä säästyt bioskan ylläpidolta, kun meillä on possu.

Kahdeksanneksi, me tarvitsemme apinavauvan, koska apina voi syödä ne banaanit, mitkä jäävät aina teiniltä syömättä. Possu ei syö banaania kuitenkaan, joten tarvitsemme sitä varten apinan. Ja sinä säästyt taas siltä bioskan ylläpidolta.

Yhdeksänneksi, me tarvitsemme oravavauvan. Oravat ovat erinomaisia kadonneiden tavaroiden metsästäjiä, joten se löytää kaikki Kaunon piilottamat luut. Sinun ei siis enää tarvitse huutaa tuskasta, kun istut sohvalle ja Kaunon piilottama luu tunkeutuu persvakoosi. Orava ehtii löytää sen ennen kuin istut sen päälle.

Ja viimeisenä, muttei mitenkään vähäisimpänä... Sinä käyt jatkuvasti kirppareilla ostamassa käytettyjä DVD-elokuvia, joten jos sinä saat nämä elokuvat, niin minä olen oikeutettu saamaan kaikki haluamani eläinvauvat.

Rakastan sinua! Pus.

Kuuretkellä - Hurjaakin hurjempi perjantai-ilta

Jahas. Se olisi taas sitten perjantai-ilta. Kuten kaikki nuoret aikuiset, niin mekin varmaan keksimme mieheni kanssa jotain hurjaa ja jännittävää tekemistä tänään. Jotain sellaista, mistä voimme kehuskella muille maanantaina: "Meilläpäs oli näin jännää viikonloppuna, sinullapas ei ollutkaan!"

Ja minun ne kaksi jäljellä olevaa toimivaa aivosolua huutavat vaihteeksi jotain muuta tekemistä kuin opiskelua. Olen tässä parin päivän aikana saanut viimeisteltyä ja palautettua laadullisen tutkimuksen kurssin luentopäiväkirjan ja harjoitustyön, väkivalta ja instituutiot-kurssin luentopäiväkirjan ja esseen ja saanut viimeisteltyä monimuuttujamenetelmien kurssin harjoitustyön niin pitkälle, että se on ensi viikolla tehtävän regressioanalyysin jälkeen palautusvalmis. Lauantaina aamulla menen mielenterveyden ensiapukurssin toiseen lähipäivään, sitä perhanan gradua pitäisi aloittaa jossain vaiheessa ja Asklepios IV-kurssin essee pitäisi kirjoittaa. Mutta nyt ei pysty, ei jaksa eikä kykene. Tarvitsen edes yhden päivän ilman mitään opiskeluun viittaavaakaan.

Ja kuinka ollakaan, kuin tilauksesta eteeni osuu Facebook-tapahtuma: Tuorlan planetaarion avoimien ovien päivä. Juuri tänään! Wau, mikä mahdollisuus! Eihän tällaista voi jättää välistä. Pääsen liukastelemaan pitkin jäisiä hiekkateitä Kaarinan perukoille noin kuudentuhannen muun autoilijan kanssa, pääsen tappelemaan viimeisestä parkkipaikasta ja mikä parasta, pääsen keskelle helvetinmoista ryysistä, jonottamaan joka paikkaan ja kuuntelemaan pikkukakaroiden kitinää. IHANAA! Tuonne on päästävä. Taatusti hurjempaa ja jännittävämpää tuijottaa kuuta kaukoputken läpi kuin istua baarissa örisemässä tuopin yli.

Heitän pikaisesti bataattiranskalaiset uuniin ja käsken mieheni valmistautua. Nyt Mäkiset lähtevät raketilla (eli pinkillä Yariksella) kohti kuuta! Ruoka kuumana ja suuta polttavana äkkiä käkättimeen, sitten autoon ja kirsu kohti Kaarinaa. Täältä tullaan, Tuorla!

Peilin hiontaan tarkoitettu kivi, 2,5 metriä halkaisijaltaan.

Kuten arvasinkin, paikalla on se kuusituhatta muutakin autoilijaa. Olemme kuitenkin sen verran ajoissa paikalla, että saamme vielä parkkipaikan, kaukaa varsinaisesta planetaariosta, mutta saamme auton kuitenkin johonkin muualle kuin ojaan. Kävelymatka on, kuten arvasin, älyttömän jäinen. Tie oltaisi voitu hiekoittaa vähän paremmin, koska varmasti tiedettiin etukäteen, että porukkaa tulee olemaan kuin pipoa.

Vaikka olemme ajoissa, joka paikkaan on jo jumalaton jono. Kaksi kaukoputkea on avoinna, ja ensimmäiseen on jo niin pitkä jono, että päätämme jatkaa matkaa eteenpäin. Planetaarioesitykseen on jo sadan metrin jono. Emme jää jonottamaan, vaan menemme ensin luolaan. Siellä on valokuvanäyttely sekä siellä esitellään peilihiomoa. Täällä tehdään peilejä teleskooppeihin, mitkä lähetetään kiertämään maapalloa, ja pääsemme tutustumaan tekotapaan ja hiontalaitteistoon.

Luolassa valokuvanäyttelyssä.

Luolan jälkeen painumme mäen päälle ja isoon torniin. Siellä pääsee katsomaan Suomen suurimman kaukoputken läpi kuun kraatereita. Porukka ei ole vielä löytänyt tänne, eikä jono edessämme ole mitenkään pitkä. Vain muutama ihminen. Päätämme jäädä kiltisti jonoon. Kuun pinta on rosoinen ja jännittävän näköinen. Sitä on hauska katsella. Harmi, että porukka alkaa löytää tänne isoon tähtitorniin, ja jono takanamme kasvaa. En ehdi ihastella kuuta sen kauempaa. Kun lähdemme kapuamaan alas tornista, jono on jo puoleen väliin portaita. Me pääsimme sentään suoraan ylätasanteelle.

Jono planetaarioesitykseen on pidentynyt meidän ollessa pienellä kuuretkellämme. Emme todellakaan jaksa jäädä seisomaan tuohon jonoon ja jäätymään. Sama esitys pyörii täällä myöhemminkin, pääsemme katsomaan sen toiste, ilman jumalatonta ryysistä.

Käymme katsomassa Ursan esitystä, vilkaisemassa parhaillaan pyörivää luentoa jostain fysiikasta, mistä emme kumpikaan ymmärrä aasin kikkarettakaan. Sen jälkeen käymme pikaisesti katsomassa pienempää teleskooppia, ja päätämme, että tämä planetaarioretki oli tässä. Ilta alkaa pimetä, mikä tarkoittaisi tietenkin parempaa tiirailua taivaalle, mutta minulla sattuu selkää ja miehelläni jalkaa. Päätämme lähteä kävelemään kuurakettiamme, eli pinkkiä Yaristani kohti.

Kotimatkalla päätän heittäytyä vieläkin hurjemmaksi, ja pysähdyn vakkarihuoltsikallani hakemassa meille iltasiiderit. Kummallekin yhden ison tölkin. Miettikää nyt, kuuretki ja siideriä samana iltana! On tämä elämä mennyt niin hurjaksi, että hitaampaa heikottaa. Toisaalta, eipähän tarvinnut opiskella!