Vessafeministillä on asiaa

Tänään kirjoitan äärimmäisen tärkeästä aiheesta, mikä on ottanut minua - ja kanssasisariani - päähän jo vuosikymmenten ajan. Nyt tuon asian julkiseen keskusteluun.

On se kumma, miten ihmiskunta osaa rakentaa kaiken maailman Eiffel-torneja, sähköautoja ja äly(ttömyys)puhelimia. Mutta yhtä asiaa ihmiset eivät ole vielä tänä päivänäkään oppineet rakentamaan! Ja tämä asia on naisten vessat.

Sillä ei ole mitään merkitystä, mihin menet. On se sitten hieno ravintola, lähiöräkälä tai vaikka Kansallisooppera, missään ei ole tarpeeksi naisten vessoja. Joka Jumalan paikassa naisten vessaan on tuhannen kilometrin jono, kun miesten vessassa ei ole kukaan. Ja sitten, jos nainen kupla otsassa, helvetinmoisessa kusihädässä uskaltautuu menemään miesten puolelle helpottamaan oloaan, alkavat miehet nalkuttaa ja uhkailla ties millä. Kyllä, minä olen saanut uhkailuja osakseni. Tosin, se uhkailu loppui siihen, kun sanoin tälle hienolle herrasmiehelle, että olen juuri tullut potkunyrkkeilyn vyökokeesta ja sain suoritettua oranssin vyön.

Mikä helvetti siinä on, että naisten vessoja ei osata rakentaa? Kun kerran tiedetään jo valmiiksi, että miehille riittää se yksi paskahuussi ja pari pisuaaria, niin miksi pitää viedä kallisarvoista tilaa ja tehdä miesten vessasta yhtä iso kuin naisten vessasta? Tämä vessa-asia ei ole mikään tasa-arvokysymys, vaan käytännöllisyyskysymys.

Ehkä normaalissa elämässä olen tasa-arvonisti, ja kannatan kaikkien ihmisten välistä tasa-arvoa. Jokainen meistä on yhtä tärkeä. Mutta tässä asiassa minusta kuoriutuu pahimman luokan vessa-feministi. ENEMMÄN VESSOJA NAISILLE! Perkele.

Ja sen lisäksi, että niitä vessoja tarvitaan enemmän, niistä myös tarvitaan isompia. Mikään pikkukoppero ei riitä. Miehet ehkä menevät vessaan pelkän Aku Ankan kanssa, mutta naisilla on mukanaan vähintään puoli omaisuutta, minkä pitää mahtua samaan vessakoppiin naisen kanssa. Lisäksi vessakopissa pitäisi pystyä vaihtamaan vaatteet.

Vessatiloissa pitäisi olla enemmän peilejä, jottei meikkaavien ja hiuksiaan suoristavien naisten pidä tapella yhdestä kämäisestä peilinpalasesta. Ja vessatiloissa olisi hyvä olla aina kolme tonnia ylimääräistä varapaperia sekä yksi kokopäiväinen paperinvaihtaja. En minä ainakaan persettäni pyyhi, ellei minulla ole vähintään metrin verran paskapaperia kourani ympärillä. 

Kuten huomaatte, muuttamalla naisten vessat nykystandardeja kunnolla vastaavaksi sekä työllistätte paperiteollisuutta oikein kunnolla sekä parannatte työllisyystilannetta palkkaamalla paperinvaihtajia jokaiseen vessakoppiin. Koko yhteiskunta hyötyisi, jos naisten vessat olisivat meidän naisten vaatimustason mukaiset.

Jään odottamaan konkreettisia tekoja asian suhteen.

PS. Koska en nyt jaksa lähteä kuvaamaan naisten vessoja, kuvat tarjoaa Papunet. Kuvat on piirtänyt Sergio Palao.

Kuplamatkustaja

Liian isoissa verskoissa näkyvät lilat ja vihreät maalitahrat. Ne eivät haittaa minua. Jos haittaavat muita, se on heidän häpeänsä. Valkoisten pääkallokuulokkeiden läpi kuuluu rääkymistä. Alexi Laiho örisee. Ilman Laihon örinää tämänhetkinen olotilani olisi tukalampi. Suomalaisen hevimiehen örinä auttaa sulkemaan muun maailman ulkopuolelle, ja sulkemaan minut omaan pieneen kuplaani, mihin ei pääse kukaan muu. Tarvitsen tätä kuplaa selvitäkseni sosiaalisesti kuormittavista tilanteista, ja juuri tällä hetkellä olen sellaisessa.

Tsugutsugutsugu, sanoo juna. Lumettomat pellot ja lehdettömät metsät kiitävät ohitse, vaikka itse tunnun istuvan paikoillani, kuplani sisässä. Valtion rautateiden moderni metalliputkilo kuljettaa minua kohti Kuopiota: Kalakukkojen, noiden epäsikiöeläinten, pääkaupunkia. Tupaten täyteen tungetut vaunut, vieraat ihmiset ympärillä ja epämääräinen sorina kuormittavat ja ahdistavat neurologisesti viallista päänsisäistä solumössöäni, mitä aivoiksi kutsutaan. Siksi tarvitsen kuplaani, jotta selviän tästä kuuden tunnin metalliputkilohelvetistä saamatta kunnon ahdistuskohtausta.

Liian isot verskat täynnä värikkäitä maalitahroja sekä löysä Delainin toppi eivät tunnu vakuuttavan vastapäätä istuvaa kahta siistiä ja tiukkaa pukumiestä. He katsovat metallista olemustani hullunkurinen ilme kasvoillaan. Mitäköhän tapahtuisi, jos kertoisin heille, että tämä homssuisen näköinen peikkotyttö meikittömän olemuksensa kanssa on, itse asiassa, korkeakoulutettu yksilö, jolla on arvostettu ammatti, hän tekee tärkeää vapaaehtoistyötä, ja on lähdössä kalakukkokaupunkiin vaikuttamaan? He eivät ehkä heti uskoisi, mutta väliäkö sillä. Kuuden tunnin junamatka on huomattavasti miellyttävämpi kokea liian löysät verskat jalassa kuin tiukka puku päällä. Sitä paitsi, en halua keskustella kenenkään kanssa. Sosiaalinen kyvykkyyteni rajoittuu tällä hetkellä vain ja ainoastaan siihen, että pystyn juuri ja juuri istumaan tämän metalliputkilon sisällä, omassa kuplassani.

Tampere. Manse. Mansesteri. Junanvaihdon välissä imen valkoista syöpäkäärylettä posket lommolla. On selvittävä Pieksämäelle asti ilman nikotiinia. Mietin, miksi olen tehnyt elämästäni tieten tahtoen hankalaa: Tupakointikielto on tehnyt elämästäni asteen verran vaikeampaa, etenkin reissun päällä. Ehkä harkitsen ainakin vähentämistä, ellen kokonaan lopettamista, jotta kiireisestä elämästä voisi tulla taas hivenen helpompaa.

Väsyttää. Yöunet jäivät taas kesken. Ensi yönä nukun Rauhalahden kylpylän inisevissä sängyissä. Juurihan minä sellaisessa viikon verran makasin, nyt saan viettää viikonlopun, taas kerran, sängyn ininässä. Tieto inisevistä sängyistä ei mitenkään paranna väsynyttä oloani. Mieluummin nukkuisin sulhaseni vieressä, omassa jenkkisängyssäni, rakas Kaunoni keskellämme viemässä kaiken nukkumistilan. Mutta koska olen valinnut sen, että haluan vaikuttaa, niin tänä viikonloppuna nukutaan ininää kuunnellen. Perkele.

Tsugutsugutsugutsugu. Olen istunut jo ikuisuuden Valtion rautateiden metalliputkilossa. Loputtomalta tuntuva matka jatkuu vielä monta tuntia. Juna puksuttaa, pukusedät hölisevät, ravintolavaunun täti kuuluttaa päivän erikoiset ja pyytää kaikkia kahville. En juo kahvia, enkä halua teetäkään. En halua juuri nyt mitään, paitsi olla kuplassani. Kuopiossa kuplani puhkeaa, mutta nyt haluan sulkea muun maailman pois ympäriltäni ja olla vain itseni kanssa.

Pellon päällä on hento lumipeite. Tumma aurinko alkaa laskea, ja maisema pimenee entisestään muutenkin hämärän päivän jälkeen. Olen yksin valtavassa metalliputkilossa, viidensadan muun ihmisen kanssa. Kuplani seinät vahvistuvat. Kohta nukahdan.