Hyvä huono päivä

Tänään ei selkeästikään ole minun päiväni. Vaikka tämä päivä on ollut pääpiirteiltään hauska ja mukava, se on silti sisältänyt pienen pieniä pikkujuttuja, minkä vuoksi minulta räjähtää kohta kuuppa. Oloni on jo surkea: heikottaa, oksettaa ja kuvottaa. Pahoinvointi alkoi junassa matkalla Helsingistä Turkuun.

Miten minä, Varsinais-Suomessa syntynyt ja kasvanut, Helsinkiin eksyin? Sen lisäksi, että edustin meidän erinomaista yhdistystä, Aisti ry:tä, ADHD-liiton kevätkokouksessa, edustin asiantuntijan roolissa myös ADHD-liiton edunvalvontatyöryhmän kokouksessa. Kaksi kokousta samaan päivään. Onneksi olen vielä nuori ja vetreä, vaikken taida oikeasti olla enää tässä vaiheessa elämää kumpaakaan. Mutta ainahan sitä saa uskotella itselleen kaikenlaista, mistä tulee parempi mieli.

Lähden Turusta klo 7.25 junassa. Olen niin väsynyt, että haluan torkkua junassa. Samaan vaunuun tulee valtava lauma kaakattavia kanoja. Tämä kanalauma on menossa kohti Helsingin satamaa. Heillä on selkeästikin joku suurempi tapahtuma odottamassa laivassa. Kanat kaakattavat aivan uskomattomalla volyymilla ja räjähtävät 10 sekunnin välein nauruun. Yritä siinä sitten nukkua, kun 20 kanaa papattaa korvasi juuressa. 

Laitan korvatulpat. Ei auta. Kaakatus tulee niiden läpi, samoin naururemakat. Jos minulla olisi ollut ase laukussani, niin olisin antanut paukkua. Väsynyttä ja kiukkuista oravaa ei kannata häiritä.

Meillä on molemmat kokoukset Café Esplanadissa. Tarjolla on aamiaissämpylä ja teetä, mutta koska ilmoittauduin myöhässä, minulle ei ole tehty kasvissämpylää. Kaivan kinkut pois sämpylän välistä ja annan sen mennä kohti kitalakea. Minulla on niin hirveä nälkä, että näköä haittaa. Mutta lihaa en suostu syömään siltikään, vaikka olisi kuinka nälkä.

Kokous pidetään ennätysnopeassa ajassa. Aikaa jää reilusti sille, että juttelee tuttujen kanssa ympäri Suomea. Tarjolla on myös maukas lounas ja pullakaffet. Vaihdamme kuulumisia, kun harvoin näemme pitkien matkojen takia. On aina yhtä mukavaa tavata tämä porukka. Tämä porukka on minun heimoni, ja me pyrimme yhdessä tekemään ADHD-oireisten ihmisten elämästä helpompaa.

Koska lopetamme ennätysajassa, jää melkein kaksi tuntia luppoaikaa ennen seuraavaa kokousta. Olen niin väsynyt aikaisen herätyksen vuoksi, että olen nukahtaa pöytään. Päikkärit tekisivät todella poikaa. Päätän kaivaa esiin tietokoneen ja teen muutamia to do-listalla olevia Aistin hommia. Olen meidän yhdistyksemme tiedottaja, joten tiedotushommia ja mainoksia riittää. Yritän pysyä hereillä sen avulla, että väsään metsäretken mainosta nettisivuillemme ja spämmään sitä kaikkiin mahdollisiin Aistin kanaviin.

Edunvalvontaryhmässä keskustelemme niin kiihkeästi, että sihteerillä on vaikeuksia saada kirjattua kaikki erinomaiset ideat ja ajatukset ylös. Edunvalvontaryhmä koostuu nepsy-osaamisen vahvoista asiantuntijoista, joilla on monivuotinen ja monipuolinen kokemus asioista. Kokous on hyvä ja saamme omasta mielestäni paljon aikaiseksi. Olen tyytyväinen kokouksen antiin.

Kävelen läpi tuulisen Helsingin rautatieasemalle. Turun juna on täpötäynnä. Ei ensimmäistäkään vapaata paikkaa. Porukkaa istuu käytävillä. Minulla on paikka ravintolavaunun yläkerrassa. Jouduin maksamaan 5 euroa ylimääräistä siitä ilosta, että pääsen ylipäätänsä junan kyytiin ja saan istumapaikan. Kaikki tavalliset istumapaikat olivat menneet siinä vaiheessa, kun varasin lipun.

Minulla on työskentelypaikka. Sen vieressä on tarra, minkä mukaan paikka on tarkoitettu joko isomahaisille naisille tai invalideille. Noh, iso maha minulla on, vaikken raskaana olekaan. Minulla on kulumia lannerangassa ja vikaa päässä, joten minut voi laskea invalidiksi. Voin siis istua hyvillä mielin tälle paikalle. Sen lisäksi, että olen maksanut siitä paikasta, sovin erinomaisesti myös tarran tarkoittamiin ihmisryhmiin.

Taakseni istuu äiti seitsenkuisen vauvansa kanssa. Vauva rääkyy koko ajan. Äiti tekee kaikkensa, jotta vauva rauhoittuisi. Ei, vauva ei rauhoitu, vaan se jatkaa rääkymistään nuppi punaisena. Ensin kanojen kaakatusta koko matka Turusta Helsinkiin, ja nyt pikkupenskan parkumista koko matka Helsingistä Turkuun! Minulle tulee paha olo, ja alkaa kuvottaa. Hiki nousee pintaan. Yritän pidättää oksennusta. Vessa on takanani, mutta sinne on koko ajan valtavan pitkä jono. Ehkä otan VR:n tarjoaman roskapussin työpöytäni alta, jos oksennus tulee.

Olemme menneet jo Salon ohitse, kun vauva lakkaa vihdoin rääkymästä. Taisi nukahtaa. Toivon saavani olla loppumatkan edes jonkinasteisessa rauhassa. Se on kuitenkin liikaa pyydetty. Juna on satamajuna, ja ravintolavaunussa istuu lauma kännisiä teinityttöjä bling-blingit korvissa, naamassa ja joka paikassa. Tytöt eivät puhu, vaan huutavat. He räjähtävät räkäiseen känninaururemakkaan aina vähän väliä. Pelkään, että he herättävät vauvan, mikä taas aiheuttaisi sen, että vauva alkaisi rääkyä kilpaa näiden teinien kanssa. Huokaisen. Tekee mieleni tehdä Ainot ja hukuttautua. En vain tiedä, mistä keksin tähän hätään jonkun lammen tai järven, mihin hypätä. VR:llä tuskin on moista minulle tarjota.

Olen niin hermoraunio, kun pääsemme Turun rautatieasemalle, että yritän viiltää rannettani auki muovilusikalla. Ei onnistu. En saa aikaiseksi edes raapua. Juoksen junasta ulos ja parkkipaikalla olevaan pinkkiin Yarikseeni. Ihanaa, täällä ei kukaan kaakata, kilju ja kitise. 

Kotona minua vastaan juoksee rakas koirani Kauno. Haen harjan, ja alan harjata Kaunon pehmeää turkkia. Mieleni alkaa pikkuhiljaa rauhoittua, vaikka kuvotus ei häviäkään mihinkään. Ehkä tämä hyvä huono päivä päättyy sittenkin hyvin.