Tuska tuhansista tavaroista

Vihaan pakkaamista. Aina samaa järjetöntä tavaroiden etsimistä paikoista, mistä ei löydy mitään, mitä sieltä pitäisi löytyä. Aina sama pelko siitä, että jotain olennaista unohtuu. En voi kuitenkaan lähteä viettämään kesän kohokohtaa, Tuskaa, ilman kunnon varusteita.

Laturit. Onko kaikki tarvittavat laturit? Jokainen ladattava asia tarvitsee oman laturinsa. Tietenkin. Onhan kaikki akut ladattu valmiiksi, ettei heti perjantaina tule ongelmia jonkun olennaisen akun loppumisesta? Vihaan asioiden tarkistamista.

Vaatteet. Monelle päivälle vaatetta. Mustaa sellaista. Sukille ei löydy paria. Sukillani ei ole ollut paria varmaan kahteen vuoteen. Alushousut, rintaliivit, housut, hameet. Mitä edes haluan pitää päällä? Millainen ilma Helsingissä on? Riittääkö kaksi pitkähihaista paitaa? Suomen kesässä olen joskus ollut festareilla tumput käsissä ja silti hytisten. Mahdanko tarvita tällä kertaa tumppuja ja toppatakkia? Kertakäyttösadetakit ainakin otan. Jokaiselle päivälle omansa.

Mutta entä, jos ei sadakaan? Entä sitten, jos paistaa? Minä palan karrelle viidessä minuutissa. Aurinkorasva. Toinen aurinkorasva. Ehkä ne riittävät.

Laastarit mahdollisia rakkoja varten. Savetteja. Deodorantti. Lompakko. Liput. Niin, ne LIPUT! Niitä ei ehkä kannata unohtaa, tai voi päästä poru. 

Särkylääkkeet selkää varten. Kokoontaitettava festarituoli. Meikit. Hiustuotteet. Olenhan muistanut sheivata? Olen. Sheiveri mukaan. Hammasharja ja -tahna. Passia en sentään tarvitse, koska emme vaihda valtiota.

Kengät. Vaihtokengät. Varmistussoitto, että koiravahti tulee hakemaan koiran sovittuun aikaan. 

Perkele, liput Helsinkiin! Mahtaako VR toimia huomenna? Parempi olisi. Äkkiä junaliput netistä. Samalla varmistus siitä, että hotelli on todellakin varattu ja varaus voimassa. On se. Siitä on paperi. Eivät voi Scandicissa valittaa.

Olikohan siinä kaikki? Mitä puuttuu? En tiedä. Varmasti jotain puuttuu. Olen kuitenkin unohtanut jotain. En tiedä, mitä. Tiedän, että voin ostaa kaiken puuttuvan Helsingistä, mutta silti pelkään unohtaneeni puolet tärkeistä asioista.

Pakkaaminen on yhtä tuskaa. TUSKAAAAAAA!!!!!! JEEEEEEEEE!!!!!

VR = Venaa Rauhassa

Herätyskello pärähtää tasan kuudelta. Kuka sitä nyt lomalla haluaisi nukkua? Minulla on kiire Helsingin junaan, joten syön pikaisen aamiaisen ja heitän aamulääkkeet naamariin. Meikit heitän reppuun. Junassa ehtii meikata.

Turun rautatieaseman parkkipaikalla vuorokauden pysäköinti maksaa kuusi euroa. Mielestäni tämä on harvinaisen kelpo summa vuorokauden pysäköinnistä. Siksi en ota taksia sellaisilla reissuilla, mitkä kestävät sen alle vuorokauden. Ihan turhaa, koska omalla autolla ajaen pääsen paljon halvemmalla.

Kello 6.50 juna lähtee. Ihan ajoissa. Tämä on suora yhteys, eikä juna pysähdy Kupittaan jälkeen ennen kuin vasta Pasilassa. Tai näin VR ainakin mainostaa. Totuus onkin sitten jotain ihan muuta.

Ensin pysähdymme odottamaan vastaantulevaa junaa. Siinä mielessä tietenkin mukavaa, ettemme törmää. Juna lähtee kulkemaan niin hitaasti eteenpäin, että mummo menisi potkukelkan kanssa hyvin äkkiä junan ohitse. Olemme taatusti myöhässä, mutten tiedä, kuinka monta minuuttia. Olen ihan sekaisin aikatauluista ja paikkakunnista, koska muita pysähdyspaikkoja ei ole.

Pysähtelemme vähän väliä keskelle metsiköitä. Syitä pysähtelyihin lienee miljoona. Joskus menee toinen juna ohitse, aina ei. Tulee kuulutus: "Hyvät matkustajat, pysähdymme TAAS kerran odottamaan vastaantulevaa junaa, joka on aikataulusta myöhässä." Niinpä niin.

En edes tiedä, kuinka kauan odotamme. Alan meikata, ja saan naamavärkkini valmiiksi kauan ennen kuin juna lähtee. Vieressäni istuvat kaksi työmatkalaista naureskelevat, että tässä nyt ei ole mitään ihmeellistä. Pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Nainen hieman kauempana soittaa puhelun: "Aloittakaa vain se kokous ilman minua. Tulen täältä sitten, kun ehdin".

Juna kiihdyttää jossain vaiheessa ja saa hieman aikataulusta kiinni. Saavumme Helsinkiin 20 minuuttia aikataulusta myöhässä. Kiitän itseäni siitä, että otin aikaisemman junan. Minulla on juuri ja juuri tarpeeksi aikaa kävellä Helsingin yliopistolle. Onneksi sinne ei ole pitkä matka. Jos juna olisi ollut aikataulussaan, olisin ehtinyt vielä käydä aamukaakaolla Robert's Coffeessa. Nyt siihen ei ole mahdollisuutta, vaan minun pitää kiirehtiä. Ehdin juuri ja juuri haastatteluun.

Haastattelija näyttää tylsistyneeltä. Hän on kahden päivän aikana kysynyt nämä samat kysymykset sataan kertaan eri ihmisiltä. "Mikä sai sinut hakemaan tähän koulutukseen?" "Onko sinulla mahdollisuutta osallistua lähipäiville?" Yritän saada hänet piristymään kyselemällä kaikenlaisia kysymyksiä, mitä en usko muiden kysyneen. Tai mistäs minä tiedän, mitä muut ovat kyselleet. Mutta luulen, etteivät nämä kysymykset ole olleet ihan ensimmäisinä toisten ihmisten mielessä.

"Otamme huomenna tai viimeistään ylihuomenna yhteyttä sähköpostitse." Selvä, kiitos. Haastattelussa meni 20 minuuttia. Lähden kävelemään takaisin rautatieasemalle. En jaksa jäädä hengaamaan Helsinkiin.

Juna lähtee klo 10.37. Ihan aikataulussaan. Jännittää, ehdinkö kotiin ennen huomisaamua klo 6.33. Silloin minulta loppuu parkkiaika.

Juna sanoo zuguzugu

Juna keikkuu, hyppii ja pomppii. Mietin, onko tämä tuubi jotain sukua kengurulle. Maisemat vilisevät ohitse ja aurinko porottaa ikkunasta suoraan silmiini. Olen äärettömän väsynyt ja mieleni tekisi vain laittaa unimaski naamalle, sulkea silmät ja siirtyä tästä todellisudesta unien Sinimaahan. Sen sijaan päätän käyttää tämän kaksituntisen kengurumatkan hyödykseni ja teen positiivisen psykologian kurssien tehtäviä Courseraan.

Tämä koulutusviikonloppu on ollut aivan ihana. Liian ihana. Minusta on haikea palata takaisin kotiin. Haluan Pipsa-possun luokse Särkänniemeen! Haluan silittää aaseja. Haluan lässyttää siellä asuville koiranpennuille. Ehkä minä haen ensi kesäksi töihin Särkänniemen Koiramäkeen eläintenhoitajaksi.

Tänään emme enää menneet takaisin Särkänniemeen, vaan pidimme tavallisen koulutuspäivän Tampereen yliopiston päärakennuksessa. Siellä vanhassa tutussa luentosalissa, missä olemme olleet aina ennenkin. Aiheena oli etiikka eläinten koulutuksessa. Ja tästä aiheesta minä pidän erityisen paljon! Minusta etiikka ja eläimet ovat erottamaton asia toisistaan, puhutaan sitten tuotantoeläinten hyvinvoinnista tai lemmikkien kouluttamisesta. Eläimiä ei voi kohdata ilman etiikkaa. Tai no, voi, mutta sen jälkeen Satu tulee ja alkaa saarnata. Ja sitä ei halua kuunnella kukaan!

Käymme koulutuspäivän aikana läpi monta hyvää kirjaa aiheesta. Minulla on Adlibriksessä kaksi kilometriä pitkä toivelista niistä kirjoista, mitä haluan ostaa liittyen opintoihini. Siis liittyen kaikkiin niihin opintoihin, mitä minulla on tällä hetkellä meneillään. Etsin myös nämä uudet etiikka-aiheiset kirjat Adlibriksen sivuilta, ja painan sydämen kuvaa kirjan vieressä. "Lisätty toivelistalle". Kiitos! Palaamme asiaan heti, kun saan ylimääräistä rahaa jostain.

Luennoitsija kertoo aiheista, mistä ei ole vielä tehty kunnolla tutkimusta, mutta pitäisi tehdä. Sisäinen tutkija minussa herää heti. MINÄ haluan tehdä tuota tutkimusta! MINÄ teen sen vielä joku päivä! MINÄ! TUTKIMUS! Kysykää nyt vaikka meidän laitoksen proffalta, minä olen ihan mukiin menevä tutkija, kun kerran gradun teoriaosaakin kehuttiin maasta taivaaseen. Kirjoitan ylös nämä tutkimusaiheet, mitä pitäisi tutkia. Kyllä minä vielä joskus! Ehkä sitten, kun lakkaan opiskelemasta ja minulla on aikaa muille harrastuksille, kuten vaikka sille tutkimuksen tekemiselle.

"Seuraavana Loimaa". Ihanaa, Turku lähestyy! Selkäni on ollut eilisen possupäivän jälkeen niin kipeä, että pystyn tuskin kävelemään. Enää hetken aikaa istumista tässä kuumassa junassa, ja sen jälkeen pääsen halimaan, pusuttamaan ja rapsuttamaan omaa, rakasta Kaunoa. Ai niin, onhan minulla mieskin... No, pääsen pussailemaan MYÖS sen minun mieheni kanssa, vaikka koira nyt yleensä pruukaa olemaan se, ketä pussataan ja tervehditään ensin. En tiedä, mistä moinen tapa on tullut.

Mutta koska tässä on vielä puolisen tuntia aikaa, ehdin vielä hyvin tehdä jonkun positiivisen itsetutkimustehtävän. Kunhan sävellän jotain kökkökakkaa, mikä menee helposti läpi kenelle tahansa. Siinä minä olen mestari!

Hyvä huono päivä

Tänään ei selkeästikään ole minun päiväni. Vaikka tämä päivä on ollut pääpiirteiltään hauska ja mukava, se on silti sisältänyt pienen pieniä pikkujuttuja, minkä vuoksi minulta räjähtää kohta kuuppa. Oloni on jo surkea: heikottaa, oksettaa ja kuvottaa. Pahoinvointi alkoi junassa matkalla Helsingistä Turkuun.

Miten minä, Varsinais-Suomessa syntynyt ja kasvanut, Helsinkiin eksyin? Sen lisäksi, että edustin meidän erinomaista yhdistystä, Aisti ry:tä, ADHD-liiton kevätkokouksessa, edustin asiantuntijan roolissa myös ADHD-liiton edunvalvontatyöryhmän kokouksessa. Kaksi kokousta samaan päivään. Onneksi olen vielä nuori ja vetreä, vaikken taida oikeasti olla enää tässä vaiheessa elämää kumpaakaan. Mutta ainahan sitä saa uskotella itselleen kaikenlaista, mistä tulee parempi mieli.

Lähden Turusta klo 7.25 junassa. Olen niin väsynyt, että haluan torkkua junassa. Samaan vaunuun tulee valtava lauma kaakattavia kanoja. Tämä kanalauma on menossa kohti Helsingin satamaa. Heillä on selkeästikin joku suurempi tapahtuma odottamassa laivassa. Kanat kaakattavat aivan uskomattomalla volyymilla ja räjähtävät 10 sekunnin välein nauruun. Yritä siinä sitten nukkua, kun 20 kanaa papattaa korvasi juuressa. 

Laitan korvatulpat. Ei auta. Kaakatus tulee niiden läpi, samoin naururemakat. Jos minulla olisi ollut ase laukussani, niin olisin antanut paukkua. Väsynyttä ja kiukkuista oravaa ei kannata häiritä.

Meillä on molemmat kokoukset Café Esplanadissa. Tarjolla on aamiaissämpylä ja teetä, mutta koska ilmoittauduin myöhässä, minulle ei ole tehty kasvissämpylää. Kaivan kinkut pois sämpylän välistä ja annan sen mennä kohti kitalakea. Minulla on niin hirveä nälkä, että näköä haittaa. Mutta lihaa en suostu syömään siltikään, vaikka olisi kuinka nälkä.

Kokous pidetään ennätysnopeassa ajassa. Aikaa jää reilusti sille, että juttelee tuttujen kanssa ympäri Suomea. Tarjolla on myös maukas lounas ja pullakaffet. Vaihdamme kuulumisia, kun harvoin näemme pitkien matkojen takia. On aina yhtä mukavaa tavata tämä porukka. Tämä porukka on minun heimoni, ja me pyrimme yhdessä tekemään ADHD-oireisten ihmisten elämästä helpompaa.

Koska lopetamme ennätysajassa, jää melkein kaksi tuntia luppoaikaa ennen seuraavaa kokousta. Olen niin väsynyt aikaisen herätyksen vuoksi, että olen nukahtaa pöytään. Päikkärit tekisivät todella poikaa. Päätän kaivaa esiin tietokoneen ja teen muutamia to do-listalla olevia Aistin hommia. Olen meidän yhdistyksemme tiedottaja, joten tiedotushommia ja mainoksia riittää. Yritän pysyä hereillä sen avulla, että väsään metsäretken mainosta nettisivuillemme ja spämmään sitä kaikkiin mahdollisiin Aistin kanaviin.

Edunvalvontaryhmässä keskustelemme niin kiihkeästi, että sihteerillä on vaikeuksia saada kirjattua kaikki erinomaiset ideat ja ajatukset ylös. Edunvalvontaryhmä koostuu nepsy-osaamisen vahvoista asiantuntijoista, joilla on monivuotinen ja monipuolinen kokemus asioista. Kokous on hyvä ja saamme omasta mielestäni paljon aikaiseksi. Olen tyytyväinen kokouksen antiin.

Kävelen läpi tuulisen Helsingin rautatieasemalle. Turun juna on täpötäynnä. Ei ensimmäistäkään vapaata paikkaa. Porukkaa istuu käytävillä. Minulla on paikka ravintolavaunun yläkerrassa. Jouduin maksamaan 5 euroa ylimääräistä siitä ilosta, että pääsen ylipäätänsä junan kyytiin ja saan istumapaikan. Kaikki tavalliset istumapaikat olivat menneet siinä vaiheessa, kun varasin lipun.

Minulla on työskentelypaikka. Sen vieressä on tarra, minkä mukaan paikka on tarkoitettu joko isomahaisille naisille tai invalideille. Noh, iso maha minulla on, vaikken raskaana olekaan. Minulla on kulumia lannerangassa ja vikaa päässä, joten minut voi laskea invalidiksi. Voin siis istua hyvillä mielin tälle paikalle. Sen lisäksi, että olen maksanut siitä paikasta, sovin erinomaisesti myös tarran tarkoittamiin ihmisryhmiin.

Taakseni istuu äiti seitsenkuisen vauvansa kanssa. Vauva rääkyy koko ajan. Äiti tekee kaikkensa, jotta vauva rauhoittuisi. Ei, vauva ei rauhoitu, vaan se jatkaa rääkymistään nuppi punaisena. Ensin kanojen kaakatusta koko matka Turusta Helsinkiin, ja nyt pikkupenskan parkumista koko matka Helsingistä Turkuun! Minulle tulee paha olo, ja alkaa kuvottaa. Hiki nousee pintaan. Yritän pidättää oksennusta. Vessa on takanani, mutta sinne on koko ajan valtavan pitkä jono. Ehkä otan VR:n tarjoaman roskapussin työpöytäni alta, jos oksennus tulee.

Olemme menneet jo Salon ohitse, kun vauva lakkaa vihdoin rääkymästä. Taisi nukahtaa. Toivon saavani olla loppumatkan edes jonkinasteisessa rauhassa. Se on kuitenkin liikaa pyydetty. Juna on satamajuna, ja ravintolavaunussa istuu lauma kännisiä teinityttöjä bling-blingit korvissa, naamassa ja joka paikassa. Tytöt eivät puhu, vaan huutavat. He räjähtävät räkäiseen känninaururemakkaan aina vähän väliä. Pelkään, että he herättävät vauvan, mikä taas aiheuttaisi sen, että vauva alkaisi rääkyä kilpaa näiden teinien kanssa. Huokaisen. Tekee mieleni tehdä Ainot ja hukuttautua. En vain tiedä, mistä keksin tähän hätään jonkun lammen tai järven, mihin hypätä. VR:llä tuskin on moista minulle tarjota.

Olen niin hermoraunio, kun pääsemme Turun rautatieasemalle, että yritän viiltää rannettani auki muovilusikalla. Ei onnistu. En saa aikaiseksi edes raapua. Juoksen junasta ulos ja parkkipaikalla olevaan pinkkiin Yarikseeni. Ihanaa, täällä ei kukaan kaakata, kilju ja kitise. 

Kotona minua vastaan juoksee rakas koirani Kauno. Haen harjan, ja alan harjata Kaunon pehmeää turkkia. Mieleni alkaa pikkuhiljaa rauhoittua, vaikka kuvotus ei häviäkään mihinkään. Ehkä tämä hyvä huono päivä päättyy sittenkin hyvin.

Unien ihmeellinen maailma, osa 53

Viimeöisessä unessa olin päättänyt vaihtaa työpaikkaa, ja alaa aivan kokonaan, ja olin siirtynyt erityisopettaja töistä VR:lle konduktööriksi. Sain paljon ihmettelyä ihmisiltä ja negatiivisia kommentteja siitä, miten maisterisnainen vaihtaa hyväpalkkaisen työn johonkin konduktöörin hommaan. En kuitenkaan välittänyt palautteesta, vaan olin iloinen siitä, että minulla oli työ, minkä sain työpäivän jälkeen “jättää työpaikalle” ja huomattavasti vähemmän vastuuta.

Unessa olin työvuorossa ja kiertelin junaa edestakaisin tarkastellen ihmisten lippuja. Minulla ei ollut kädessäni mitään nykyaikaista lipunlukijaa, vaan vanhanaikainen rei’ittäjä, millä tehtiin lippuun reikä tarkastuksen merkiksi. Junat olivat silti nykyaikaiset, samoin minulla oli juuri sellainen konduktöörin työasu, mitä nykyään käytetään.

Olin saanut melkein koko junan tarkastettua ja olin tyytyväisin mielin. Enää viimeinen perhehytti oli tarkistamatta. Perhehytissä oli kaksi nuorta naista pienten lastensa kanssa. He olivat todella innoissaan ja iloisia. Lapset leikkivät lattialla.

Pyysin naisia näyttämään matkalippunsa. He sanoivat, ettei heillä ole, mutta he voisivat kyllä ostaa sellaiset minulta. Kerroin heille lipun hinnan, ja he ojensivat minulle jotain aivan kummallisen näköistä rahaa. Kysyin, mitä ihmeen rahaa tuo on, ja he vastasivat, että se on Guyanan rahaa. He olivat päättäneet lähteä käymään Guyanassa ja vaihtaneet kaikki euronsa jo pois. Sanoin, että minulle kelpaavat vain eurot, ja elleivät he voi maksaa euroilla, jouduin poistamaan heidät junasta. Sanoin olevani sen verran ystävällinen, että otan selvää seuraavasta junasta ja siitä, miten he ehtivät Helsinki-Vantaalle, koneeseensa. Seuraavalla asemalla he voisivat vaihtaa osan rahasta takaisin euroihin ja ostaa sillä junalipun.

Naiset vastasivat, ettei heillä ollut vielä lentolippuja. He olivat tehneet päätöksen lähteä reissuun viime tingassa, eikä heillä ollut mitään sen kummempia lippuja, varauksia tai muitakaan suunnitelmia. Istuuduin hämmentyneenä heidän viereensä ja sanoin, etteivät he nyt vain noin voi tehdä, varsinkaan pienten lasten kanssa. Koneessa ei välttämättä ole tilaa, ja mihin he sitten siellä paikan päällä majoittuvat, ellei heillä ole hotellihuonetta katsottuna. Kyllä heillä pitäisi olla selkeä matkasuunnitelma. Reppureissu on eri juttu, mutta ei reppureissulle lähdetä kahden hyvin pienen lapsen kanssa.

Tämän jälkeen uni vaihtui, mutta tämän uuden unen yksityiskohdista en muista oikein mitään enää tässä vaiheessa. Vain tuo juna-uni jäi mieleeni.

Tienristeyksessä

Elämän tietä on jännä kulkea, sillä ikinä ei tiedä, mitä löydät siltä tieltä. Joskus tulee vastaan umpikuja, ja joudut menemään takapakkia ja etsimään toisen tien. Joskus tulee t-risteys, ja pitää valita, kumpaan suuntaan lähtee. Joskus taas siihen sinun tiehesi yhdistyy toinen tie. Juuri nyt olen sellaisessa kohdassa, missä minun tieheni yhdistyy toinen tie.

Tänä viikonloppuna minun elämälläni on kaksi tarkoitusta: Lähteä Jyväskylään pakkaamaan sulhaseni ja tulevan avomieheni tavaroita, ja viedä ensimmäinen muuttokuorma Turkuun, tulevaan yhteiseen kotiimme, sekä käydä ystäväni kuoron joulukonsertissa. Olen monesti halunnut käydä kuoron konserteissa, mutta ne ovat Jyväskylässä, yleensä vielä keskellä viikkoa, joten en ole päässyt liian pitkän matkan takia. Suomi on aivan liian iso valtio, ja VR on aivan liian hidas. Tarvitsisimme ehdottomasti luotijunan, mikä ajaisi Turusta Jyväskylään tunnissa. Silloin voisin käydä kuoron konserteissa useammin. Tänä viikonloppuna minulla on siihen kuitenkin mahdollisuus!

Tarkoituksista ensimmäinen, muuttokuorma, jännittää ja pelottaa. Kun muutin nykyiseen asuntooni, vannoin ja vakuutin, ettei yksikään mies koskaan muuttaisi siihen kanssani. Asunto olisi minun, ja vain minun. Se näyttäisi minulta ja olisi minun ikioma turvapaikkani. Kukaan ei tulisi sinne. Nyt olen tilanteessa, missä sinne minun turvapaikkaani on tulossa toinen ihminen. Hän ei tunge sinne väkisin, vaan yhteenmuutto on yhteinen päätös. Myös minä olen halunnut tätä. Silti se pelottaa ja jännittää. Mikä siinä pelottaa? En tiedä. Ehkä se, etten ole onnistunut aikaisemmissa suhteissani, ja kaksi aikaisempaa avoliittoani olivat suorastaan karmivia kokemuksia. Yritän ajatella, että tällä kertaa mies on täysin erilainen ja tilanne muutenkin täysin erilainen. Onhan sulhaseni omalaatuinen tapaus (mikä hänessä viehättääkin), mutta samalla hän on kuitenkin selväpäinen, mitä kaksi aikaisempaa avotapaustani eivät olleet. Syytä pelkoon ei siis varsinaisesti ole, mutta pelko kummittelee silti. Yritän ymmärtää tätä pelkoani, ja antaa sille oikeuden olla olemassa.

Pentinkulma, kuin suoraan Täällä pohjantähden alla-
romaanista.

Matka alkaa

Pakkaan Toyota Yarikseeni viikonlopun aikana tarvitsemani tavarat. Yritän ottaa mahdollisimman vähän tavaraa mukaan, jotta saisimme tuotua mukanamme enemmän. Lääkkeet, vaihtovaatteet, hygieniatavarat. Muuta en tarvitse. Pakkaan myös tyttäreni ja koirani tavarat. He eivät lähde mukaan Jyväskylään, vaan menevät mummolaan. Rakasta koiraani tulee hurjan kova ikävä, mutta mitä vähemmän meillä on autossa matkustajia, sitä enemmän saamme tuotua mukanamme. Siksi koirakin jää mummolaan, hyvään hoitoon.

Mummolassa vaihdamme autoa. Mummin auto on farmari, joten saamme sinne enemmän tavaraa kuin Yarikseeni. Annan autoni mummille vaihdossa. Mikäli he tarvitsevat autoa viikonlopun aikana, heillä on minun autoni. Tilaa he eivät kuitenkaan tarvitse: Kauppakassi kyllä mahtuu jopa Yariksen takapenkille! Siirrän matkalaukun omasta autostani mummin autoon, starttaamme ja lähdemme. Matka on pitkä, ja meidän pitää ehtiä konserttiin. Se alkaa klo 19.

Mummin auton selkänoja on omituinen ja huono, ja minulla on huono selkä! Jo alkumatkasta selkäni alkaa sattua. Pakko pitää useampi paussi, ettei selkäni mene “lukkoon”. Sitä on sattunut ennenkin pitkillä automatkoilla, ja kävelen sen jälkeen parin viikon ajan kuin vanha noita-akka. En halua muuttua noita-akaksi, joten pysähdymme säännöllisin väliajoin, jotta pääsen jaloittelemaan. Tämä hidastaa matkantekoa huomattavasti, mutta se on pakko tehdä. Muuten selkäni ei jaksa istua.

Urjalan Makeistukku.

Nannamaassa

On suorastaan synti ajaa Urjalan ja Makeistukun ohitse. Sen ohitse ei saa ajaa! Siellä on pakko pysähtyä. Tämä on sääntö. Varmasti löytyy Finlexistäkin, jos oikein etsii.

Käyn Pentinkulman Nesteellä vessassa, ja huomaan siellä hyllyn täynnä Star Wars-kamaa. Minun on aivan pakko saada muistivihko! Ehkä juuri tästä muistivihosta tulee uusi Bullet Journalini. Sen jälkeen tarvon lumisen pihan poikki Makeistukkuun. Siellä on liikaa kaikkea. Koska aika on rajallista, ja konsertti odottaa, käymme hyllyt mahdollisimman nopeasti läpi. Voisin viettää tässä kaupassa vaikka koko päivän haistellen ihania tuoksuja ja ihaillen kauniita värejä. En kuitenkaan ehdi. Kassaneiti naputtaa yli 60 euron edestä ostoksia kassakoneeseen. Hupsista saatana! Innostuimme ehkä vähän liikaa.

Nannakassi autoon, perse penkkiin ja taas menoksi. Nannamaa jää taakse, suuri ja tuntematon aukeaa eteen. Alamme höpistä sulhaseni kanssa kaikenlaista. Käymme monen vuoden tuhannen asiat läpi, alkaen aina Jeesuksesta Nikola Teslaan. Sen jälkeen puhumme toisesta maailmansodasta, mistä siirrymme homoseksuaalisuuteen, kunnes päädymme pohtimaan tutkan toimintamekanismia. Ainakin saamme ajan kulumaan autossa, kun hypimme asiasta toiseen

Tampere kun taakse jäi

Yö pimenee, vaikkei ole vielä edes myöhä. Olemme ajaneet Tampereen ohi. Jono matelee kuin etana. Kahdeksankympin alueella joku ajaa viittäkymppiä. Autojen takavaloja näkyy silmänkantamattomiin. Vilkaisen epätoivoisen näköisesti kelloa. Se käy. Konserttiin on vielä aikaa, muttei kuitenkaan tuhottomasti. Ja selkääni särkee. Pian on tehtävä taas pysähdys.

Onneksi ohituskaistat alkavat pian. Niitä on runsaasti. Läheskään kaikki autot eivät pääse kerralla matelijan ohitse, mutta saamme vähän vauhtia matkantekoon kuitenkin. Matelija osoittautuu ikivanhaksi peltiromuautoksi, joka raahaa peräkärryssä toista ikivanhaa peltiromuautoa. Ilmankos jono ei liikkunut!

Pääsemme Längelmäelle. Taas on pakko tehdä pysähdys. Selkä ei kestä enää. Nousemme autosta Länkipohjan Nesteellä. Poltan tupakan ja jaloittelemme pimeässä. Käyn sisällä vessassa. Siellä on lämmintä ja tunnelmallista. Joulu on tullut Nesteellekin, ja hyllyt ovat täynnä joululehtiä sekä myös joululahjoja. Ärsyttää, kun mihinkään ei pääse joulua karkuun. En ole mitenkään erityisen suuri joulun ystävä. Ehkä kaikista eniten siksi, etten voi sietää sitä pakollista kiirettä ja hälinää, minkä joulu tuo tullessaan. Rauhan ja rentoutumisen juhlasta on tehty vuoden suurin stressipiikki. Ja minulla nyt on stressiä ihan ilman jouluakin! Lisästressiä en tarvitse.

Längelmäen Nesteellä.

Kello alkaa huutaa hoosiannaa. Pakko jatkaa matkaa. Hyppäämme autoon ja pohdimme, ehdimmekö ikinä ajoissa perille. Matka ei ole enää pitkä, mutta kuitenkin sen verran pitkä, ettei aikataulumme kestä enää yhtään etanaa edessämme.

Etana, etana näytä sarves

Rekka. Kun pääsemme sen ohi, toinen rekka. Alan kiroilla. Emme ehdi ikinä ajoissa! Yritän painaa kaasua, mutta tie on pimeä ja liukas. En uskalla ajaa liian kovaa. Vaikka henkikultani haiseekin tupakalle, haluan silti päästä haisevan henkeni kanssa perille. Mielellään vielä ehjänä.

Jyväskylän valot häämöttävät. Ramppi alas, ja olemme melkein kaupungissa. Kun pääsemme Mattilanniemen liikennevaloihin, huomaan kellon olevan jo yli 19. Perkele! Emme ehdi enää konserttiin. Olen äärimmäisen pettynyt. Jos olisimme tehneet vähemmän pysähdyksiä, olisimme ehtineet. Toisaalta, jos emme olisi tehneet pysähdyksiä, selkäni olisi totaalijumissa, enkä pystyisi tällä hetkellä liikkumaan. Ajan itku kurkussa suoraan sulhaseni luokse. Olin odottanut konserttia todella paljon!

Sulhaseni luona on kylmä. Lisäämme pattereihin lämpöä ja alamme purkaa kasseja. Olen pettynyt ja väsynyt.

Viikonlopun tarkoituksista toinen on vielä täyttämättä: Muuttokuorma. Sulhaseni huokaa. Paljon pitäisi tehdä. Turhaa tavaraa karsia. Tarpeetonta laittaa myyntiin. Emme ehdi kaikkea tänä viikonloppuna, eikä autoon mahdu edes paljoa. Otamme mukaan vain tärkeimmän ja kiireellisimmän. Projekti on kuitenkin hyvä saada mahdollisimman hyvään alkuun jo nyt, jotta pääsisimme vähemmällä tulevaisuudessa, sitten, kun se lopullinen päivä koittaa.

“Lopullinen päivä”. Kuulostaa pahaenteiseltä. Minua alkaa taas pelottaa. Mitä helvettiä olen oikein tekemässä? Olenko nyt ihan varma tästä? Entä, jos kaikki meneekin päin mäntymetsää? Mitä sitten? Sulhaseni kaivaa eteisen kaapin alahyllyä persvako housuista pilkottaen. Häntäkin pelottaa ja jännittää. Ehkäpä vielä enemmän kuin minua. Se on kuitenkin hän, joka on tekemässä isomman muutoksen elämäänsä kuin minä. Hän on muuttamassa kotikaupungistaan vieraaseen kaupunkiin. Jättämässä kaiken tutun ja turvallisen. Katson hänen rekkamiehen hymyään ja alan itse hymyillä. Ehkä pelkomme on täysin turha. Ehkä tämä kuitenkin toimii. Meidän täytyy vain uskoa.

Kyllä me saamme tämän toimimaan!

Otan sulhastani luottavaisin mielin kädestä kiinni, ja unohdan pelkoni siitä, mitä kaikkea voisi tulla tulevaisuudessa tapahtumaan. Mitä ikinä tapahtuukin, kohtaamme ne yhdessä. Kävelemme kuitenkin samaa tietä pitkin.

Tämän satsin kanssa lähdimme Urjalan Makeistukusta.

Kuplamatkustaja

Liian isoissa verskoissa näkyvät lilat ja vihreät maalitahrat. Ne eivät haittaa minua. Jos haittaavat muita, se on heidän häpeänsä. Valkoisten pääkallokuulokkeiden läpi kuuluu rääkymistä. Alexi Laiho örisee. Ilman Laihon örinää tämänhetkinen olotilani olisi tukalampi. Suomalaisen hevimiehen örinä auttaa sulkemaan muun maailman ulkopuolelle, ja sulkemaan minut omaan pieneen kuplaani, mihin ei pääse kukaan muu. Tarvitsen tätä kuplaa selvitäkseni sosiaalisesti kuormittavista tilanteista, ja juuri tällä hetkellä olen sellaisessa.

Tsugutsugutsugu, sanoo juna. Lumettomat pellot ja lehdettömät metsät kiitävät ohitse, vaikka itse tunnun istuvan paikoillani, kuplani sisässä. Valtion rautateiden moderni metalliputkilo kuljettaa minua kohti Kuopiota: Kalakukkojen, noiden epäsikiöeläinten, pääkaupunkia. Tupaten täyteen tungetut vaunut, vieraat ihmiset ympärillä ja epämääräinen sorina kuormittavat ja ahdistavat neurologisesti viallista päänsisäistä solumössöäni, mitä aivoiksi kutsutaan. Siksi tarvitsen kuplaani, jotta selviän tästä kuuden tunnin metalliputkilohelvetistä saamatta kunnon ahdistuskohtausta.

Liian isot verskat täynnä värikkäitä maalitahroja sekä löysä Delainin toppi eivät tunnu vakuuttavan vastapäätä istuvaa kahta siistiä ja tiukkaa pukumiestä. He katsovat metallista olemustani hullunkurinen ilme kasvoillaan. Mitäköhän tapahtuisi, jos kertoisin heille, että tämä homssuisen näköinen peikkotyttö meikittömän olemuksensa kanssa on, itse asiassa, korkeakoulutettu yksilö, jolla on arvostettu ammatti, hän tekee tärkeää vapaaehtoistyötä, ja on lähdössä kalakukkokaupunkiin vaikuttamaan? He eivät ehkä heti uskoisi, mutta väliäkö sillä. Kuuden tunnin junamatka on huomattavasti miellyttävämpi kokea liian löysät verskat jalassa kuin tiukka puku päällä. Sitä paitsi, en halua keskustella kenenkään kanssa. Sosiaalinen kyvykkyyteni rajoittuu tällä hetkellä vain ja ainoastaan siihen, että pystyn juuri ja juuri istumaan tämän metalliputkilon sisällä, omassa kuplassani.

Tampere. Manse. Mansesteri. Junanvaihdon välissä imen valkoista syöpäkäärylettä posket lommolla. On selvittävä Pieksämäelle asti ilman nikotiinia. Mietin, miksi olen tehnyt elämästäni tieten tahtoen hankalaa: Tupakointikielto on tehnyt elämästäni asteen verran vaikeampaa, etenkin reissun päällä. Ehkä harkitsen ainakin vähentämistä, ellen kokonaan lopettamista, jotta kiireisestä elämästä voisi tulla taas hivenen helpompaa.

Väsyttää. Yöunet jäivät taas kesken. Ensi yönä nukun Rauhalahden kylpylän inisevissä sängyissä. Juurihan minä sellaisessa viikon verran makasin, nyt saan viettää viikonlopun, taas kerran, sängyn ininässä. Tieto inisevistä sängyistä ei mitenkään paranna väsynyttä oloani. Mieluummin nukkuisin sulhaseni vieressä, omassa jenkkisängyssäni, rakas Kaunoni keskellämme viemässä kaiken nukkumistilan. Mutta koska olen valinnut sen, että haluan vaikuttaa, niin tänä viikonloppuna nukutaan ininää kuunnellen. Perkele.

Tsugutsugutsugutsugu. Olen istunut jo ikuisuuden Valtion rautateiden metalliputkilossa. Loputtomalta tuntuva matka jatkuu vielä monta tuntia. Juna puksuttaa, pukusedät hölisevät, ravintolavaunun täti kuuluttaa päivän erikoiset ja pyytää kaikkia kahville. En juo kahvia, enkä halua teetäkään. En halua juuri nyt mitään, paitsi olla kuplassani. Kuopiossa kuplani puhkeaa, mutta nyt haluan sulkea muun maailman pois ympäriltäni ja olla vain itseni kanssa.

Pellon päällä on hento lumipeite. Tumma aurinko alkaa laskea, ja maisema pimenee entisestään muutenkin hämärän päivän jälkeen. Olen yksin valtavassa metalliputkilossa, viidensadan muun ihmisen kanssa. Kuplani seinät vahvistuvat. Kohta nukahdan.