Koska kirjat nyt vain ovat parasta terapiaa!

Aamuseiskan juna. Jumalaton väsymys. Yritän saada nostettua matkalaukun ylähyllylle. Se ei oikein onnistu, koska on vain yksi täysin toimiva käsi. Junavaunuun tulee suomalainen pulsu. Hän menee ohitseni. Vittu, mikä mulkku! Siinä on saatana seksikäs, hieltä haiseva, vasta sängystä noussut nainen tukka pystyssä, silmäpussit polvissa, eikä tuo helvetin herrasmies vaivaudu auttamaan! Jumalauta, saatana.

Työmatkajuna Helsinkiin on taas myöhässä. En ole ikinä onnistunut olemaan tällä junalla Helsingissä aikataulun mukaisesti. Tällä kertaa myöhästymme vain seitsemän minuuttia. Se ei ole vielä paha. Minulle jää jopa aikaa! Aikaa neuvoa turisteja, jotka pysäyttävät minut koko ajan. Siis minä, jumalattomine kantamuksineni... Näytänkö minä stadilaiselta? Ja mistä helvetistä minä voisin tietää, mikä bussi menee Meilahteen! En ole - tietääkseni - ikinä Meilahdessa edes käynyt.

Raahaan valtavat kantamukseni Helsingin yliopiston päärakennukselle. Matka ei ole pitkä, mutta henkilölle, joka ei pysty kantamaan mitään vasemmalla kädellään, jokainen askel näiden matkatavaroiden kanssa on aivan liian pitkä. Pääsen kuitenkin perille, entistä enemmän hikisenä ja haisevana. Sori vain, kurssikamut!

Tänään on kirjallisuusterapiakoulutuksen ensimmäinen päivä. Tänään se alkaa! Se odotettu koulutus. Olen haaveillut tästä jo pitkään, ja nyt se on totta. 

Sali on täynnä naisia. Sisään astelee tasaiseen tahtiin lisää naisia. Yllättäen, kouluttajatkin ovat naisia. Ja koska Tampereen koulutuksessakin opiskelijoiden keskuudessa on vain yksi mies, alan pohtia, kouluttautuvatko miehet Suomessa ollenkaan. Eivät ainakaan tunnu minun kanssa olevan samoissa koulutuksissa. 

Aamupäivä menee siinä, kun puhumme yleisiä asioita kirjallisuusterapiasta ja koulutuksesta. Sen jälkeen lounas. Erehdyn menemään lounaalle tien toiselle puolelle, Tiedekulmaan. Jumalauta, kahvila, missä myydään kirjoja! Olen taivaassa. Jään tuijottamaan kaikkia niitä ihania kirjoja kuola valuen.

Miksi hemmetissä minä opiskelen näitä kaikkia turhia juttuja? Miksen hakisi töitä jostain kirjakaupasta? Vähemmän vastuuta kuin nykyisessä työssä, eikä osaamista tarvitsisi koko ajan päivittää. Ja saisi olla koko päivän kirjojen keskellä! Ehkä pitäisi vaihtaa alaa.

Lounastauon jälkeen seuraa ryhmäytyminen ja ryhmäytymistehtäviä! Voi nyt vittu! Siis oikeasti. Kuka helvetti jaksaa näitä iänikuisia leikkejä? En minä ainakaan. Eikö vain voitaisi istua perseillämme, omilla paikoillamme, ja jokainen saisi vuorollaan kertoa, kuka on ja miksi on täällä? Olisi paljon helpompaa ja mukavampaa.

Ryhmäytyminen... Voi jumalauta, mikä kirosana! Voisi kieltää lailla koko ryhmäytymisen. Ei siitä kukaan tykkää kuitenkaan. Ainakaan Suomessa.

No, loppupäivä menee sentään siedettävästi sen jälkeen, kun olemme ryhmäytyneet oikein kunnolla. Pääsemme itse asiaan, ja pääsemme jopa tekemään harjoituksia. Sitä varten me tänne olemme tulleet, emmekä leikkimään cocktail-kutsuja.

Olen aivan tuhannen väsynyt, kun päivän päätteeksi raahaudun kasseineni ja pusseineni Scandic Kaisaniemeen. Ei mikään loistohotelli - itse asiassa, nuhjuisin Scandic, missä minä olen vieraillut. Mutta yksi yö nyt menee vaikka puun oksalla. Sitä paitsi, minulle on jätetty käsinkirjoitettu tervehdys ja juomakin vielä! Ei kakkempaa.

Äkkiä Kaisaniemen metron K-kauppasta hakemaan Doris-keksejä, sipsejä ja siideriä, ja sen jälkeen äkkiä takaisin hotelliin. Vaatteet pois ja perse paljaana sängylle katsomaan telkkaria ja ahtamaan Doris-keksejä naamariin. Ei puhettakaan, että minä lähtisin mihinkään Helsingin yöhön perjantai-iltaa viettämään! Minä makaan nyt perseelläni, piereskelen ja katson typerää possupiirrettyä telkkarista. Sopivan aivotonta viihdettä aivottomalle ihmiselle.

Hevarittaren lumppublogi: Povipommien kirous

"Onks sul kuin kova kiire?", kysyy taksikuski. "No kyl mul oikeestaan olis aika kiire. Juna lähtee 10 minsan pääst." "Okei, no sit mä meen vähän eri kautta, ku tä Koulukatu on ihan tukos tämmöseen aikaan kummiski."

Ihan ystävällistä taksikuskilta ottaa tällainen pieni asia kuin jumalaton neljän ruuhka huomioon! Asiakaspalvelua aidoimmillaan.

"Sul on muuten tosi pähee rotsi", sanoo taksikuski ojentaessaan tavaroitani takakontista. Se On päheä. Ihan helvetin päheä muuten onkin. Eipä ihan joka tytöllä ole näin päheää rotsia.

Juoksen patonkipuodin kautta junaan. Työskentelyhytti haisee ihan helvetin pahalle. Kestää hetken tajuta, että se hajun lähde olen itse asiassa minä itse, ja minua alkaa nolottaa ihan helvetisti. Etenkin, kun seuraani liittyy oikein hienosti pukeutunut, vanhempi herrasmies. Toivottavasti tuo ukkeli ei tukehdu hien hajuun tässä matkan aikana.

Matkatoverini Kettu

Sori vain, papparainen! Minä haisen nyt.

Mutustelen pahanmakuista patonkiani ja mietin sitä ihan pirun päheää rotsiani. Se on kyllä niin julmetun hieno, että minun on ihan pakko päästä leveilemään, miten pirun upea se on. Eli on varmaankin taas aika tehdä hevarittaren lumppupostaus!

Olen hiestä märkä ja haisen kuin auringossa muhinut kaninraato, mutta eihän se haju näin netin kautta välity. Eipä minulla montaa sellaista kolttua ole mukana, mitä en olisi jo esitellyt kahdessa aikaisemmassa postauksessa, mutta lieneekö tuolla sen suurempaa seksuaalista merkitystä. Kunhan pääsen esittelemään tätä ihanaa rotsiani. Se on pääasia.

Ihanan rotsin selkäpuoli

Junamatka Tampereelle ei pahemmin virkistä eikä ainakaan vähennä hien eritystä. Päinvastoin, se lisää tuskahikeä, kun tajuan jättäneeni kaikki lääkkeeni Turkuun. Koko saatanan satsin! Huomenna pitäisi olla koko päivä kouluttamassa nautoja ilman A) unta, koska unilääkkeet ovat Turussa ja B) ADHD-lääkkeitä, koska Concertat ovat Turussa ja C) helvetinmoisen närästyksen kanssa, koska reseptinärästyslääkkeet ovat myöskin siellä Turussa, eikä mikään käsikauppalääke auta minun refluksitautiini. Miten meni niin kuin omasta mielestä tämä homma? Nautaparkoja, kun saavat lääkitsemättömän oravan kouluttajakseen. Voi luoja, tätä perkeleen pääkoppaa! Vitutuskäyrä nousee kuin Finnairin kone. Onpa taas ihanaa olla minä.

Juoksen vittuuntuneena hotellille, ostan itselleni ketun kaveriksi ja juoksen huoneeseeni. Vittu, että vituttaa! Hikikin haisee niin helvetisti. Mutta koska tässä piti niitä rättejä esitellä, niin itse asiaan...

Alchemy Englandin Nevermore

Tässä ihan eka vaate, minkä haluan esitellä teille. Alchemy Englandin mekko Nevermore. Oli ihan pakko ostaa tämä mekko sen nimen takia. Rakastan Edgar Allan Poen runoutta, ja etenkin Korppia! Eipä tässä mekossa korppeja juuri näin, päinvastoin. Tässä on KUKKIA! 

Olen aina sanonut, etten kukkamekkoa päälleni laita, mutta tässähän se on. Kukkamekko. No, ei tämä ole mikään perinteinen kukkamekko, mutta koska ruusuja on kuitenkin, saa luvan mennä siitä kukkamekosta, mitä minun ei ikinä pitänyt laittaa päälleni.

Nevermore

Kangas on todella miellyttävää ja kauluksen leikkaus on aivan ihana. Asukokonaisuuden kruunaa selkää pitkin juokseva hiki, mikä liimaa mekon ihoani vasten. Ja tällä hetkellä tämä kolttu dunkkaa niin hirveältä, etten yksinkertaisesti pysty olemaan sen kanssa samassa huoneessa enää. Pökerryn tähän löyhkään. Suihkuun niin helvetin äkkiä, ja sen jälkeen seuraava lumppu niskaan.

Jos nyt edes löydän mitään tuon helvetin siististi pakatun (eli mytätyn) matkalaukun uumenista...

Pääkallohuivi

Tämä uusi, aivan liian upea ihanuus ei todellakaan haise! Katsokaa nyt, miten ihana tämä huivi on! Hellyttävän pinkki ja aivan ihanan pehmeä. Tekisi mieli vain rutistaa ja halia tätä huivia koko päivän. Se vain on niin... SYDÄN!

Kaiken huipuksi, tämä huivi on laadukasta, suomalaista käsityötä. Sen on tehnyt hyvän ystäväni kämppis, Kirsi Saari. Kirsi on aivan uskomaton taikuri virkkuukoukun kanssa, ja hänen vilttinsä ja huivinsa ovat niin hemmetin suloisia, että niitä vain haluaa rutistella ja halia, eikä niistä halua päästää irti.

Tässä on linkki ystäväni Rockin ja Kirsin sivuilla. Näiden sivujen kautta voit ostaa heidän käsitöitään: https://www.etsy.com/shop/RocKiFinland?ref=l2-shopheader-name. Tässä on linkki RocKi Finlandin Facesivuille: https://www.facebook.com/RocKiFinland/. Sitä kautta saat tiedon uusimmista ihanista käsitöistä. Käyhän tykkäämässä!

Ja tadaa! Tässä se on. Heartlessin Asulym Biker-takki. Juu, takki on keinonahkaa, sillä tuohon hintaan ei aitoa nahkatakkia saa. Ja keinonahalta se tuntuukin! Uutena on aika kova, mutta käytön myötä pehmenee. Ihan sairaan siisti takki ja niin upeita yksityiskohtia, ettei mitään rajaa! 

Heartlessin Asulym Biker

Käytän normaalisti kokoa L, mutta nämä rotsit ovat järjestäen niin pientä kokoa, että ostin saman tien koon 2XL. Eikä ollut yhtään liian iso! Hihat juuri passelit.

Tasan ainoa ongelma näiden takkien kanssa on tämä: Näitä ei ole suunniteltu isotissisille naisille. Saan takin kyllä kiinni, alhaalta. Mutta kun vetskari tulee tissien kohdalle, se sanoo saman tien stop, eikä suostu menemään ylöspäin. Isotissisten naisten kirous. Mikään saatanan takki ei mene kiinni tissien kohdalta! Perkele.

Jos minä joskus menen kauneusleikkaukseen, niin se leikkaus on rintojen pienennys. Olen todella kyllästynyt siihen, että joudun aina ostamaan ihan helvetin kalliit tissiliivit, koska tarvitsen tukea näiden muhkupalleroiden kannattelemiseen. 

Jumalauta, en meinaa saada rotsia pois, koska A) keinonahkainen takki ja B) saatanan nihkeä iho. Helvetti, mitä säätämistä taas tämäkin päivä. Vituttaa niin, ettei veri kierrä.

Minulla on kaksi Scandicin viiden euron kuponkia. Eikä kellokaan ole vielä kovin paljoa. Taidan mennä alakerran baariin hukuttamaan tämän vitutuksen alkoholiin. Laitan tuon sikasöpön pinkin pääkallohuivin harteilleni. Uskon sen auttavan ja laskevan tätä vitutuskäyrää. Ei noin suloinen huivi harteillaan vain voi olla vittuuntunut.

Tuska tuhansista tavaroista

Vihaan pakkaamista. Aina samaa järjetöntä tavaroiden etsimistä paikoista, mistä ei löydy mitään, mitä sieltä pitäisi löytyä. Aina sama pelko siitä, että jotain olennaista unohtuu. En voi kuitenkaan lähteä viettämään kesän kohokohtaa, Tuskaa, ilman kunnon varusteita.

Laturit. Onko kaikki tarvittavat laturit? Jokainen ladattava asia tarvitsee oman laturinsa. Tietenkin. Onhan kaikki akut ladattu valmiiksi, ettei heti perjantaina tule ongelmia jonkun olennaisen akun loppumisesta? Vihaan asioiden tarkistamista.

Vaatteet. Monelle päivälle vaatetta. Mustaa sellaista. Sukille ei löydy paria. Sukillani ei ole ollut paria varmaan kahteen vuoteen. Alushousut, rintaliivit, housut, hameet. Mitä edes haluan pitää päällä? Millainen ilma Helsingissä on? Riittääkö kaksi pitkähihaista paitaa? Suomen kesässä olen joskus ollut festareilla tumput käsissä ja silti hytisten. Mahdanko tarvita tällä kertaa tumppuja ja toppatakkia? Kertakäyttösadetakit ainakin otan. Jokaiselle päivälle omansa.

Mutta entä, jos ei sadakaan? Entä sitten, jos paistaa? Minä palan karrelle viidessä minuutissa. Aurinkorasva. Toinen aurinkorasva. Ehkä ne riittävät.

Laastarit mahdollisia rakkoja varten. Savetteja. Deodorantti. Lompakko. Liput. Niin, ne LIPUT! Niitä ei ehkä kannata unohtaa, tai voi päästä poru. 

Särkylääkkeet selkää varten. Kokoontaitettava festarituoli. Meikit. Hiustuotteet. Olenhan muistanut sheivata? Olen. Sheiveri mukaan. Hammasharja ja -tahna. Passia en sentään tarvitse, koska emme vaihda valtiota.

Kengät. Vaihtokengät. Varmistussoitto, että koiravahti tulee hakemaan koiran sovittuun aikaan. 

Perkele, liput Helsinkiin! Mahtaako VR toimia huomenna? Parempi olisi. Äkkiä junaliput netistä. Samalla varmistus siitä, että hotelli on todellakin varattu ja varaus voimassa. On se. Siitä on paperi. Eivät voi Scandicissa valittaa.

Olikohan siinä kaikki? Mitä puuttuu? En tiedä. Varmasti jotain puuttuu. Olen kuitenkin unohtanut jotain. En tiedä, mitä. Tiedän, että voin ostaa kaiken puuttuvan Helsingistä, mutta silti pelkään unohtaneeni puolet tärkeistä asioista.

Pakkaaminen on yhtä tuskaa. TUSKAAAAAAA!!!!!! JEEEEEEEEE!!!!!

VR = Venaa Rauhassa

Herätyskello pärähtää tasan kuudelta. Kuka sitä nyt lomalla haluaisi nukkua? Minulla on kiire Helsingin junaan, joten syön pikaisen aamiaisen ja heitän aamulääkkeet naamariin. Meikit heitän reppuun. Junassa ehtii meikata.

Turun rautatieaseman parkkipaikalla vuorokauden pysäköinti maksaa kuusi euroa. Mielestäni tämä on harvinaisen kelpo summa vuorokauden pysäköinnistä. Siksi en ota taksia sellaisilla reissuilla, mitkä kestävät sen alle vuorokauden. Ihan turhaa, koska omalla autolla ajaen pääsen paljon halvemmalla.

Kello 6.50 juna lähtee. Ihan ajoissa. Tämä on suora yhteys, eikä juna pysähdy Kupittaan jälkeen ennen kuin vasta Pasilassa. Tai näin VR ainakin mainostaa. Totuus onkin sitten jotain ihan muuta.

Ensin pysähdymme odottamaan vastaantulevaa junaa. Siinä mielessä tietenkin mukavaa, ettemme törmää. Juna lähtee kulkemaan niin hitaasti eteenpäin, että mummo menisi potkukelkan kanssa hyvin äkkiä junan ohitse. Olemme taatusti myöhässä, mutten tiedä, kuinka monta minuuttia. Olen ihan sekaisin aikatauluista ja paikkakunnista, koska muita pysähdyspaikkoja ei ole.

Pysähtelemme vähän väliä keskelle metsiköitä. Syitä pysähtelyihin lienee miljoona. Joskus menee toinen juna ohitse, aina ei. Tulee kuulutus: "Hyvät matkustajat, pysähdymme TAAS kerran odottamaan vastaantulevaa junaa, joka on aikataulusta myöhässä." Niinpä niin.

En edes tiedä, kuinka kauan odotamme. Alan meikata, ja saan naamavärkkini valmiiksi kauan ennen kuin juna lähtee. Vieressäni istuvat kaksi työmatkalaista naureskelevat, että tässä nyt ei ole mitään ihmeellistä. Pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Nainen hieman kauempana soittaa puhelun: "Aloittakaa vain se kokous ilman minua. Tulen täältä sitten, kun ehdin".

Juna kiihdyttää jossain vaiheessa ja saa hieman aikataulusta kiinni. Saavumme Helsinkiin 20 minuuttia aikataulusta myöhässä. Kiitän itseäni siitä, että otin aikaisemman junan. Minulla on juuri ja juuri tarpeeksi aikaa kävellä Helsingin yliopistolle. Onneksi sinne ei ole pitkä matka. Jos juna olisi ollut aikataulussaan, olisin ehtinyt vielä käydä aamukaakaolla Robert's Coffeessa. Nyt siihen ei ole mahdollisuutta, vaan minun pitää kiirehtiä. Ehdin juuri ja juuri haastatteluun.

Haastattelija näyttää tylsistyneeltä. Hän on kahden päivän aikana kysynyt nämä samat kysymykset sataan kertaan eri ihmisiltä. "Mikä sai sinut hakemaan tähän koulutukseen?" "Onko sinulla mahdollisuutta osallistua lähipäiville?" Yritän saada hänet piristymään kyselemällä kaikenlaisia kysymyksiä, mitä en usko muiden kysyneen. Tai mistäs minä tiedän, mitä muut ovat kyselleet. Mutta luulen, etteivät nämä kysymykset ole olleet ihan ensimmäisinä toisten ihmisten mielessä.

"Otamme huomenna tai viimeistään ylihuomenna yhteyttä sähköpostitse." Selvä, kiitos. Haastattelussa meni 20 minuuttia. Lähden kävelemään takaisin rautatieasemalle. En jaksa jäädä hengaamaan Helsinkiin.

Juna lähtee klo 10.37. Ihan aikataulussaan. Jännittää, ehdinkö kotiin ennen huomisaamua klo 6.33. Silloin minulta loppuu parkkiaika.

Juna sanoo zuguzugu

Juna keikkuu, hyppii ja pomppii. Mietin, onko tämä tuubi jotain sukua kengurulle. Maisemat vilisevät ohitse ja aurinko porottaa ikkunasta suoraan silmiini. Olen äärettömän väsynyt ja mieleni tekisi vain laittaa unimaski naamalle, sulkea silmät ja siirtyä tästä todellisudesta unien Sinimaahan. Sen sijaan päätän käyttää tämän kaksituntisen kengurumatkan hyödykseni ja teen positiivisen psykologian kurssien tehtäviä Courseraan.

Tämä koulutusviikonloppu on ollut aivan ihana. Liian ihana. Minusta on haikea palata takaisin kotiin. Haluan Pipsa-possun luokse Särkänniemeen! Haluan silittää aaseja. Haluan lässyttää siellä asuville koiranpennuille. Ehkä minä haen ensi kesäksi töihin Särkänniemen Koiramäkeen eläintenhoitajaksi.

Tänään emme enää menneet takaisin Särkänniemeen, vaan pidimme tavallisen koulutuspäivän Tampereen yliopiston päärakennuksessa. Siellä vanhassa tutussa luentosalissa, missä olemme olleet aina ennenkin. Aiheena oli etiikka eläinten koulutuksessa. Ja tästä aiheesta minä pidän erityisen paljon! Minusta etiikka ja eläimet ovat erottamaton asia toisistaan, puhutaan sitten tuotantoeläinten hyvinvoinnista tai lemmikkien kouluttamisesta. Eläimiä ei voi kohdata ilman etiikkaa. Tai no, voi, mutta sen jälkeen Satu tulee ja alkaa saarnata. Ja sitä ei halua kuunnella kukaan!

Käymme koulutuspäivän aikana läpi monta hyvää kirjaa aiheesta. Minulla on Adlibriksessä kaksi kilometriä pitkä toivelista niistä kirjoista, mitä haluan ostaa liittyen opintoihini. Siis liittyen kaikkiin niihin opintoihin, mitä minulla on tällä hetkellä meneillään. Etsin myös nämä uudet etiikka-aiheiset kirjat Adlibriksen sivuilta, ja painan sydämen kuvaa kirjan vieressä. "Lisätty toivelistalle". Kiitos! Palaamme asiaan heti, kun saan ylimääräistä rahaa jostain.

Luennoitsija kertoo aiheista, mistä ei ole vielä tehty kunnolla tutkimusta, mutta pitäisi tehdä. Sisäinen tutkija minussa herää heti. MINÄ haluan tehdä tuota tutkimusta! MINÄ teen sen vielä joku päivä! MINÄ! TUTKIMUS! Kysykää nyt vaikka meidän laitoksen proffalta, minä olen ihan mukiin menevä tutkija, kun kerran gradun teoriaosaakin kehuttiin maasta taivaaseen. Kirjoitan ylös nämä tutkimusaiheet, mitä pitäisi tutkia. Kyllä minä vielä joskus! Ehkä sitten, kun lakkaan opiskelemasta ja minulla on aikaa muille harrastuksille, kuten vaikka sille tutkimuksen tekemiselle.

"Seuraavana Loimaa". Ihanaa, Turku lähestyy! Selkäni on ollut eilisen possupäivän jälkeen niin kipeä, että pystyn tuskin kävelemään. Enää hetken aikaa istumista tässä kuumassa junassa, ja sen jälkeen pääsen halimaan, pusuttamaan ja rapsuttamaan omaa, rakasta Kaunoa. Ai niin, onhan minulla mieskin... No, pääsen pussailemaan MYÖS sen minun mieheni kanssa, vaikka koira nyt yleensä pruukaa olemaan se, ketä pussataan ja tervehditään ensin. En tiedä, mistä moinen tapa on tullut.

Mutta koska tässä on vielä puolisen tuntia aikaa, ehdin vielä hyvin tehdä jonkun positiivisen itsetutkimustehtävän. Kunhan sävellän jotain kökkökakkaa, mikä menee helposti läpi kenelle tahansa. Siinä minä olen mestari!

Hyvä huono päivä

Tänään ei selkeästikään ole minun päiväni. Vaikka tämä päivä on ollut pääpiirteiltään hauska ja mukava, se on silti sisältänyt pienen pieniä pikkujuttuja, minkä vuoksi minulta räjähtää kohta kuuppa. Oloni on jo surkea: heikottaa, oksettaa ja kuvottaa. Pahoinvointi alkoi junassa matkalla Helsingistä Turkuun.

Miten minä, Varsinais-Suomessa syntynyt ja kasvanut, Helsinkiin eksyin? Sen lisäksi, että edustin meidän erinomaista yhdistystä, Aisti ry:tä, ADHD-liiton kevätkokouksessa, edustin asiantuntijan roolissa myös ADHD-liiton edunvalvontatyöryhmän kokouksessa. Kaksi kokousta samaan päivään. Onneksi olen vielä nuori ja vetreä, vaikken taida oikeasti olla enää tässä vaiheessa elämää kumpaakaan. Mutta ainahan sitä saa uskotella itselleen kaikenlaista, mistä tulee parempi mieli.

Lähden Turusta klo 7.25 junassa. Olen niin väsynyt, että haluan torkkua junassa. Samaan vaunuun tulee valtava lauma kaakattavia kanoja. Tämä kanalauma on menossa kohti Helsingin satamaa. Heillä on selkeästikin joku suurempi tapahtuma odottamassa laivassa. Kanat kaakattavat aivan uskomattomalla volyymilla ja räjähtävät 10 sekunnin välein nauruun. Yritä siinä sitten nukkua, kun 20 kanaa papattaa korvasi juuressa. 

Laitan korvatulpat. Ei auta. Kaakatus tulee niiden läpi, samoin naururemakat. Jos minulla olisi ollut ase laukussani, niin olisin antanut paukkua. Väsynyttä ja kiukkuista oravaa ei kannata häiritä.

Meillä on molemmat kokoukset Café Esplanadissa. Tarjolla on aamiaissämpylä ja teetä, mutta koska ilmoittauduin myöhässä, minulle ei ole tehty kasvissämpylää. Kaivan kinkut pois sämpylän välistä ja annan sen mennä kohti kitalakea. Minulla on niin hirveä nälkä, että näköä haittaa. Mutta lihaa en suostu syömään siltikään, vaikka olisi kuinka nälkä.

Kokous pidetään ennätysnopeassa ajassa. Aikaa jää reilusti sille, että juttelee tuttujen kanssa ympäri Suomea. Tarjolla on myös maukas lounas ja pullakaffet. Vaihdamme kuulumisia, kun harvoin näemme pitkien matkojen takia. On aina yhtä mukavaa tavata tämä porukka. Tämä porukka on minun heimoni, ja me pyrimme yhdessä tekemään ADHD-oireisten ihmisten elämästä helpompaa.

Koska lopetamme ennätysajassa, jää melkein kaksi tuntia luppoaikaa ennen seuraavaa kokousta. Olen niin väsynyt aikaisen herätyksen vuoksi, että olen nukahtaa pöytään. Päikkärit tekisivät todella poikaa. Päätän kaivaa esiin tietokoneen ja teen muutamia to do-listalla olevia Aistin hommia. Olen meidän yhdistyksemme tiedottaja, joten tiedotushommia ja mainoksia riittää. Yritän pysyä hereillä sen avulla, että väsään metsäretken mainosta nettisivuillemme ja spämmään sitä kaikkiin mahdollisiin Aistin kanaviin.

Edunvalvontaryhmässä keskustelemme niin kiihkeästi, että sihteerillä on vaikeuksia saada kirjattua kaikki erinomaiset ideat ja ajatukset ylös. Edunvalvontaryhmä koostuu nepsy-osaamisen vahvoista asiantuntijoista, joilla on monivuotinen ja monipuolinen kokemus asioista. Kokous on hyvä ja saamme omasta mielestäni paljon aikaiseksi. Olen tyytyväinen kokouksen antiin.

Kävelen läpi tuulisen Helsingin rautatieasemalle. Turun juna on täpötäynnä. Ei ensimmäistäkään vapaata paikkaa. Porukkaa istuu käytävillä. Minulla on paikka ravintolavaunun yläkerrassa. Jouduin maksamaan 5 euroa ylimääräistä siitä ilosta, että pääsen ylipäätänsä junan kyytiin ja saan istumapaikan. Kaikki tavalliset istumapaikat olivat menneet siinä vaiheessa, kun varasin lipun.

Minulla on työskentelypaikka. Sen vieressä on tarra, minkä mukaan paikka on tarkoitettu joko isomahaisille naisille tai invalideille. Noh, iso maha minulla on, vaikken raskaana olekaan. Minulla on kulumia lannerangassa ja vikaa päässä, joten minut voi laskea invalidiksi. Voin siis istua hyvillä mielin tälle paikalle. Sen lisäksi, että olen maksanut siitä paikasta, sovin erinomaisesti myös tarran tarkoittamiin ihmisryhmiin.

Taakseni istuu äiti seitsenkuisen vauvansa kanssa. Vauva rääkyy koko ajan. Äiti tekee kaikkensa, jotta vauva rauhoittuisi. Ei, vauva ei rauhoitu, vaan se jatkaa rääkymistään nuppi punaisena. Ensin kanojen kaakatusta koko matka Turusta Helsinkiin, ja nyt pikkupenskan parkumista koko matka Helsingistä Turkuun! Minulle tulee paha olo, ja alkaa kuvottaa. Hiki nousee pintaan. Yritän pidättää oksennusta. Vessa on takanani, mutta sinne on koko ajan valtavan pitkä jono. Ehkä otan VR:n tarjoaman roskapussin työpöytäni alta, jos oksennus tulee.

Olemme menneet jo Salon ohitse, kun vauva lakkaa vihdoin rääkymästä. Taisi nukahtaa. Toivon saavani olla loppumatkan edes jonkinasteisessa rauhassa. Se on kuitenkin liikaa pyydetty. Juna on satamajuna, ja ravintolavaunussa istuu lauma kännisiä teinityttöjä bling-blingit korvissa, naamassa ja joka paikassa. Tytöt eivät puhu, vaan huutavat. He räjähtävät räkäiseen känninaururemakkaan aina vähän väliä. Pelkään, että he herättävät vauvan, mikä taas aiheuttaisi sen, että vauva alkaisi rääkyä kilpaa näiden teinien kanssa. Huokaisen. Tekee mieleni tehdä Ainot ja hukuttautua. En vain tiedä, mistä keksin tähän hätään jonkun lammen tai järven, mihin hypätä. VR:llä tuskin on moista minulle tarjota.

Olen niin hermoraunio, kun pääsemme Turun rautatieasemalle, että yritän viiltää rannettani auki muovilusikalla. Ei onnistu. En saa aikaiseksi edes raapua. Juoksen junasta ulos ja parkkipaikalla olevaan pinkkiin Yarikseeni. Ihanaa, täällä ei kukaan kaakata, kilju ja kitise. 

Kotona minua vastaan juoksee rakas koirani Kauno. Haen harjan, ja alan harjata Kaunon pehmeää turkkia. Mieleni alkaa pikkuhiljaa rauhoittua, vaikka kuvotus ei häviäkään mihinkään. Ehkä tämä hyvä huono päivä päättyy sittenkin hyvin.

Ympäristöasioita, salaattiongelmia ja hikeä

Suklaakeksiä naamariin, sensuellisti. Terveellisyys on vanhanaikaista.

X-asento, Happy Joe, Tears of the Sun ja melkein kilon pussi nannaa. Rasittuneen erityislapsen äidin perjantai-illan unelma. Olen ottanut mukaani vamuuden vuoksi muutaman esseekirjan, jos vaikka alkaisin kirjoittaa esseetä feministisestä tieteenkritiikistä. En jaksa. X-asento hotellisängyllä, alastomana, on paljon parempi vaihtoehto kuin joku essee. 

Elokuva loppuu. Kirjoitan muutaman runon ja odotan unta. Uni on takkuista ja heräilen pitkin yötä. En tiedä, miksi. Sänky on mukava, hotellihuoneeni rauhallinen. Ehkä söin liikaa nannaa.

Herätyskello pärähtää. Juuri, kun alkoi olla sellainen olo, että nyt voisi vaikka nukkua. Pakko nousta, jos haluaa ehtiä hotelliaamiaiselle. Ilmainen hotelliaamiainen on syötävä, vaikka olen vielä paisunut eilisistä nannoista. Yritän paikata tilannetta syömällä aamiaiselle todella superterveellisesti. Aamiaisen jälkeen pikaisesti huoneeseen hakemaan tavarat, avain respaan ja kohti Tampereen yliopistoa. Tänään jatkamme käyttäytymisanalyyttistä eläintenkouluttajien koulutusta. 

Päivän pääaiheena on ympäristö ja sen vaikutus koulutukseen. Pohdimme, miten me voimme ympäristöä muuttamalla saamaan erilaisen tuloksen. "Ylläri-pylläri", ympäristö tosiaan vaikuttaa koulutuksen lopputulokseen! Ihan meillä ihmisilläkin, ei pelkästään eläimillä. Koulutoimessa voitaisiin hetken aikaa miettiä tätä asiaa, kun kerran annetaan tulevaisuuden toivojemme opiskella homeisissa tiloissa.

Tampereen yliopiston päärakennuksen toisen kerroksen käytävä.

Saamme myös perusteellisen selvityksen siitä, miten ongelmakäyttäytymistä voidaan analysoida. Tai no, käyttäytymistä yleensäkin, ei sen välttämättä ongelmakäyttäytymistä tarvitse olla. Käymme läpi erilaisia analyysitapoja ja tutkimusasetelmia. Sivuamme myös hieman ammattietiikkaa. Hyvä! Ammattietiikka on eläinten kanssa työskennellessä aivan ehdoton asia! Siitä pitäisi antaa oikein kunnon kurssi kaikille sellaisille henkilöille, joilla on olemassa pienikin mahdollisuus siihen, että he ehkä joskus mahdollisesti tulisivat poimimaan jonkun kissan karvan työnsä puolesta vaatteistaan. Eläimet ansaitsevat eettisen kohtaamisen ja eettisen kohtelun. Ne ovat tuntevia olentoja, niillä on oma persoonallisuus. Ne rakastavat, ne pelkäävät, ne vihaavat. Ja kuten ihmisten, myös eläinten luottamuksen voittaminen vaatii työtä ja erityisesti luottamuksen ylläpitoa. Luottamus on helppo menettää, eikä sitä välttämättä saa enää ikinä takaisin. Eläimet muistavat. Ja pirun pitkään muistavatkin!

Lounaaksi olen ostanut valmissalaatin. Ihan vain siksi, että sitä nannaa tuli vedettyä oikein urakalla illalla. Valmissalaatin mukana ei olekaan pientä muovihaarukkaa, minkä siellä pitäisi olla mukana. Kahvila on kiinni, lounaspaikka on kiinni. Mistä hemmetistä minä saan haarukan? Pitääkö tässä syödä sormin? Pieni ekskursio yliopiston päärakennuksen kahvilaan auttaa tilanteessa. Siellä on eiliseltä jääneitä likaisia astioita pöydissä, ja siellä on yksi pikkulusikka. Käyn pesemässä lusikan hyvin vessan altaassa. Toimii! Salaatin syöminen onnistuu oikein hyvin pikkulusikalla. En tiedä, minkä hyppykupan minä siitä lusikasta sain, mutta toivottavasti nykyaikainen lääketiede on kehittänyt siihen tautiin jonkun parannuskeinon edes.

Loppupäivästä suunnittelemme ensi kerran eläinkoulutussessiota. Menemme Särkänniemen kotieläinpuistoon kouluttamaan eläimiä. Meidän kolmen hengen ryhmämme saa koulutettavakseen minipossun. Suunnittelemme alustavasti, millaisin keinoin yritämme saada possun tekemään halutun asian. Yritämme myös miettiä kaikkia ympäristöön liittyviä asioita, mitä meidän tulee ottaa koulutuspäivänä huomioon.

Päivä päättyy. Ulkona on niin kuuma, etten voi pitää rotsia päälläni, kun kävelen rautatieasemalle. Kun pääse Taco Houseen, tuttuun odotuspaikkaani, haisen niin muhkeasti hielle, että paikka tyhjenee tehokkaasti, kun minä saavun paikalle. Tilaan saman kasvisburrito-annoksen, minkä tilaan aina. Miksi sitä luopua hyvistä, vanhoista tavoista?

Junan lähtöön on vielä reilu tunti, ja minä nuokun väsymyksestä jo ennen kuin saan annoksen eteeni. Ja Taco Housessa on nopea palvelu! Ruokaa ei tosiaan tarvitse kauaa odottaa. Yritän pysyä väkisin hereillä junan lähtöön asti. Saan nukkua sitten junassa. Ja herätä Turun satamassa...

Osaatko kouluttaa kultakalan?

Al Pacino Michael Corleonen roolissa

Kello kuusi herätyskello pärähtää soimaan. En herää siihen, taaskaan. Olen ollut jo kaksi tuntia sohvalla, koska en saanut unta. Ja koska Kummisetä-trilogian viime katselukerrasta on aikaa, päätin siinä neljän aikaan aamuyöstä, että juuri nyt Michael Corleonen mielenkiintoinen elämä voisi olla hyvää viihdykettä.

Herätyskello kuitenkin muistuttaa minua siitä, että Corleonet pitää nyt jättää ja minun pitää siirtyä sohvalta autoon ja autosta junaan. Minulla on, jälleen kerran, koulutuspäivä Tampereella.

Olin jättänyt junalipun oston viime tinkaan, kuten tapoihini kuuluu. Eihän sitä nyt mitään voi ikinä tehdä ajoissa. Syytän tästä ADHD:tä, mikä on kyllä oikeasti osasyyllinen viime tingassa elämiseen. Mutta omaa tyhmyyttä se loppujen lopuksi kuitenkin on, ettei saa ikinä mitään hoidettua ajoissa.

Ihan itseni näköinen kuva. Aina yhtä normaalina.

Juna on ihan täynnä ja ainoastaan perhehytissä on vapaita paikkoja. Itse asiassa, perhehytti on kokonaan tyhjä. Näen sieluni silmin, miten istun yksinäni valtavassa (?) perhehytissä, lelujen keskellä ja kertailen respondetteja ja operantteja ehdollistumisia. Tai mitä ne nyt olivatkaan. Olen mennyt näissä käyttäytymisanalyysin termeissä jo aika päiviä sitten sekaisin.

Suunnitelmani eivät kuitenkaan ihan sellaisenaan toteudu. Hyttiin tulee vanha mummo, joka sanoo, että täällä olivat ainoat vapaat paikat. Mummo on todella tyylikkäästi pukeutunut, ja hän osoittautuu eläkkeellä olevaksi yliopistonopettajaksi. Sen sijaan, että kertailisin mitään, jään juttelemaan mummelin kanssa. Puhumme koko matkan evoluutiopsykologiasta, puheen ja kielen evoluutiosta ja formalistisesta kirjallisuudentutkimuksesta. Ihanaa, että joku toinenkin on kiinnostunut täysin turhista asioista!

Tampereella on järkyttävän kylmä. Paljon kylmempi kuin Turussa. Pakkanen puree kasvojani, kun astun junasta ulos ja hyvästelen mummon. Muistan oikoreitin, minkä eräs tamperelainen opiskelukaverini näytti minulle viime kerralla. Menen sitä pitkin yliopistolle. Kadut ovat järkyttävän liukkaita, ja meinaan lentää kankuilleni monen monta kertaa. Anteeksi nyt vain, Tampere, mutta teillä on hiekoitus hoidettu täysin ala-arvoisesti! Meillä Turussa taas hiekoitus on kunnossa, ainakin Martin kermapersekaupunginosassa. 

Pidän Tampereesta todella paljon, vaikka turkulainen olenkin. Se on kaunis ja vireä kaupunki, missä on paljon mielenkiintoisia tapahtumia. Lisäksi tamperelaiset ovat hirvittävän mukavia. Ja tämän sanon täydestä sydämestäni, en saadakseni pointseja tamperelaisilta. Mutta hiekoittaa Tampereella ei osata. Onneksi en kuitenkaan oikeasti kaadu, vaikka se onkin monta kertaa todella lähellä.

Tänään meillä on ohjelmassa ryhmätyöskentelyä. Meille annetaan kaksi tutkimusartikkelia , mistä meidän pitää esitellä metodit, sekä yksi video, mikä meidän pitää analysoida. En ole tämän lukuvuoden aikana muuta tehnytkään, kun lukenut tutkimusartikkeleita, arvioinut niitä, kommentoinut metodeita ja niiden järkevyyttä. Tämä homma ei eroa erityispedagogiikan opiskelusta, ei sitten mitenkään.

Jokainen ryhmä menee omaan huoneeseensa työskentelemään. Loppupäivästä esittelemme löydöksemme muille. Meidän ensimmäinen artikkelimme kertoo kissojen koulutuksesta. Artikkeli on tiivis. Siinä ei pahemmin turhia jorista. Asiat on kerrottu selkeästi ja pystyisin ihan hyvin tämän artikkelin pohjalta toistamaan tutkimuksen.

Toinen artikkeli kertoo reesusapinoiden kouluttamisesta. Artikkeli on pitkä kuin nälkävuosi! Siinä on kerrottu tutkimuksen jokainen pienikin yksityiskohta alkaen tutkijoiden kalsareiden väristä. Toinen kouluttajistamme tulee katsomaan, miten työmme edistyy. Huokaisen ja kysyn, onko meidän pakko esitellä jokainen yksityiskohta, koska muuten me joudumme puhumaan vähintään tunnin. Yksityiskohtia on niin järkyttävän paljon. Ei kuulemma tarvitse. Kunhan kerron pääkohdat.

Lounastauolla minulla ei ole nälkä. Syön pienen sämpylän Café Kampuksessa ja haen alakerran kahvilasta kaakaon. Kuppi on iso, eikä se tule edes puoleen väliin. Olen törkeä, ja painan automaatin kaakao-painiketta toisen kerran, jotta saan pahvimukin täyteen kaakaota. Sen jälkeen laitan kannen päälle, ja kerron kassalle ottaneeni yhden kaakaon. Ei kahvila tämän takia konkurssiin joudu.

Viimeisenä katsomme videon ja analysoimme siinä käytettävää koulutusmenetelmää. Meidän videomme kertoo kultakala-agilitysta. Kyllä, luit oikein! Kultakalojen kanssa voi harrastaa agilitya. Ellet usko minua, katso itse kyseinen video: https://www.youtube.com/watch?v=TyJtuIS1O3k&feature=youtu.be

Kultakalan koulutusprosessia on mielenkiintoista miettiä. En ole ikinä edes harkinnut, että voisin kouluttaa kultakalan. Eikä ole varmaan moni muukaan ajatellut samaa. Koska koulutus on loppujen lopuksi todella yksinkertaista ja vaatii vain vähän vaivaa ja toistoja, niin olen täysin varma, että pystyisin tämän koulutuksen jälkeen kouluttamaan kultakalan ja tekemään siitä agility-mestarin.

Loppupäivän esittelemme löytöjämme muulle porukalle. Koulutusvideot ovat todella mielenkiintoisia. Olen tämän koulutuksen aikana käsittänyt, että minkä tahansa eläimen voi kouluttaa, ja olen käsittänyt senkin, ettei se kouluttaminen ole edes erityisen vaikeaa. Videoilla koulutetaan kirahveja ja alligaattoreita sen meidän kultakalamme lisäksi. Kirahvin kouluttaminen voisi olla hauskaa, mutta alligaattorista en ehkä aloittaisi ihan ensimmäiseksi. Arvostan sen verran käsiäni, etten halua niiden joutuvan alligaattorin ruuaksi.

Koulutuspäivä päättyy. Tällä kertaa en menekään hotelliin, vaan kävelen takaisin rautatieasemalle liukastellen ja kiroillen. Toki meillä olisi täällä huomenna toinen koulutuspäivä, mutta koska kaiken pitää aina tapahtua samaan aikaan, minulla sattuu olemaan myös Turussa koulutus! Autismisäätiön järjestämä mielenterveyden ensiapu-koulutus. Haluan saada koulutuksesta todistuksen, enkä saa sitä, ellen ole jokaisella kerralla paikalla. Siksi piti valita, joko Tampere tai Turku. Valitsen tällä kertaa Turun.

Taco House, mistä on tullut vakiopaikkani kuluttaa aikaa junan lähtöä odotellessa, on tyhjä. Saanpahan olla rauhassa. Juna Turkuun taas on viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. Eilen, kun varasin liput, tilaa oli vielä suhteellisen paljon tässä junassa. Nyt sitä ei ole yhtään. Vihaan sitä, että joudun istumaan tiiviisti, vieraiden ihmisten vieressä. Mutta ei voi mitään. Tähän junaan ei mahtuisi Pyhä Henkikään.

Kaksi tuntia tiivistä menoa ja ahdasta istumista. Onneksi sen kahden tunnin ahtauden jälkeen pääsen kotiin rakkaan Kaunoni luokse. Ai niin, minulla on se mieskin... Korjaan siis äskeistä virkettäni: "Pääsen kotiin rakkaiden miesteni luokse". Ja pääsen jatkamaan Kummisetä-trilogiaa.