Vessafeministillä on asiaa

Tänään kirjoitan äärimmäisen tärkeästä aiheesta, mikä on ottanut minua - ja kanssasisariani - päähän jo vuosikymmenten ajan. Nyt tuon asian julkiseen keskusteluun.

On se kumma, miten ihmiskunta osaa rakentaa kaiken maailman Eiffel-torneja, sähköautoja ja äly(ttömyys)puhelimia. Mutta yhtä asiaa ihmiset eivät ole vielä tänä päivänäkään oppineet rakentamaan! Ja tämä asia on naisten vessat.

Sillä ei ole mitään merkitystä, mihin menet. On se sitten hieno ravintola, lähiöräkälä tai vaikka Kansallisooppera, missään ei ole tarpeeksi naisten vessoja. Joka Jumalan paikassa naisten vessaan on tuhannen kilometrin jono, kun miesten vessassa ei ole kukaan. Ja sitten, jos nainen kupla otsassa, helvetinmoisessa kusihädässä uskaltautuu menemään miesten puolelle helpottamaan oloaan, alkavat miehet nalkuttaa ja uhkailla ties millä. Kyllä, minä olen saanut uhkailuja osakseni. Tosin, se uhkailu loppui siihen, kun sanoin tälle hienolle herrasmiehelle, että olen juuri tullut potkunyrkkeilyn vyökokeesta ja sain suoritettua oranssin vyön.

Mikä helvetti siinä on, että naisten vessoja ei osata rakentaa? Kun kerran tiedetään jo valmiiksi, että miehille riittää se yksi paskahuussi ja pari pisuaaria, niin miksi pitää viedä kallisarvoista tilaa ja tehdä miesten vessasta yhtä iso kuin naisten vessasta? Tämä vessa-asia ei ole mikään tasa-arvokysymys, vaan käytännöllisyyskysymys.

Ehkä normaalissa elämässä olen tasa-arvonisti, ja kannatan kaikkien ihmisten välistä tasa-arvoa. Jokainen meistä on yhtä tärkeä. Mutta tässä asiassa minusta kuoriutuu pahimman luokan vessa-feministi. ENEMMÄN VESSOJA NAISILLE! Perkele.

Ja sen lisäksi, että niitä vessoja tarvitaan enemmän, niistä myös tarvitaan isompia. Mikään pikkukoppero ei riitä. Miehet ehkä menevät vessaan pelkän Aku Ankan kanssa, mutta naisilla on mukanaan vähintään puoli omaisuutta, minkä pitää mahtua samaan vessakoppiin naisen kanssa. Lisäksi vessakopissa pitäisi pystyä vaihtamaan vaatteet.

Vessatiloissa pitäisi olla enemmän peilejä, jottei meikkaavien ja hiuksiaan suoristavien naisten pidä tapella yhdestä kämäisestä peilinpalasesta. Ja vessatiloissa olisi hyvä olla aina kolme tonnia ylimääräistä varapaperia sekä yksi kokopäiväinen paperinvaihtaja. En minä ainakaan persettäni pyyhi, ellei minulla ole vähintään metrin verran paskapaperia kourani ympärillä. 

Kuten huomaatte, muuttamalla naisten vessat nykystandardeja kunnolla vastaavaksi sekä työllistätte paperiteollisuutta oikein kunnolla sekä parannatte työllisyystilannetta palkkaamalla paperinvaihtajia jokaiseen vessakoppiin. Koko yhteiskunta hyötyisi, jos naisten vessat olisivat meidän naisten vaatimustason mukaiset.

Jään odottamaan konkreettisia tekoja asian suhteen.

PS. Koska en nyt jaksa lähteä kuvaamaan naisten vessoja, kuvat tarjoaa Papunet. Kuvat on piirtänyt Sergio Palao.

Autsaideri

Kuluneet viikot ovat taas olleet niitä ajanjaksoja, jolloin tunnen itseni aivan täydeksi outsideriksi. Suoraan sanoen, minusta tuntuu, että alan kohta syrjäytyä. Minua ei kiinnosta olla edes Facebookissa, koska siellä tasan kaikki jauhavat samaa asiaa, eikä minulla ole mitään kommentoitavaa juuri siihen asiaan, mistä kaikki jauhavat.

Onneksi minulla on edes rakas koirani Kauno, joka on täällä syrjäytymässä kanssani.

Olenko minä tosiaan ainoa ihminen maailmassa, joka ei tiedä, kuka hitto on Iivo? Sen tiedän, että hän on voittanut olympiakultaa, koska Facebookissa jokaikinen feediini tullut päivitys koski sitä, mutta sitä en tiedä, minkä lajin edustaja hän on. Jäätanssin? No, onnea nyt Iivolle siitä kullasta, kuka ikinä tämä Iivo sitten onkin. Minua tosin kiinnostaa tätä kultajuhlaa enemmän seurata erään ystäväni labbiksen tilannetta, koska tämä ihana labbis synnyttää mikä hetki hyvänsä. Minusta on paljon ihanampaa ja antoisampaa katsoa kuvia suloisista hauvavauvoista kuin videokuvaa jostain hikisistä äijistä menossa parta huurussa ylämäkeä sukset jalassa.

Kauno vauvana ystäväni labbiksen kanssa.

Tiedän, miksi ihmiset seuraavat urheilua. Sen voi selittää evoluutiopsykologialla hyvinkin yksinkertaisesti. Evoluutiopsykologia oli kerrassaan näppärä sivuaine, koska sen avulla pystyy selittämään melkein mitä vain. Minä tosin olen joku evoluution sivujuonne, sillä minä en voisi olla vähempää kiinnostunut urheilusta, enkä varsinkaan talviurheilusta. 

En minä täysin urheiluvastainen ole. On olemassa laji, mitä minä rakastan yli kaiken, ja voisin maksaa isonkin summan, että pääsisin taas harrastamaan sitä. Tämä laji on potkunyrkkeily. Olen kickboxaaja henkeen ja vereen. Muistan sen ihanan euforian tunteen, mikä minulle tuli aina treenien jälkeen, kun veren maku suussa kiitin sparrauskaveriani. Kehään voisin palata ihan milloin vain! Mutta ensin Sen Kuuluisan Jonkun pitäisi korjata selkäni, jotta voisin palata kehään. Ja koska ei ole olemassa korjaussarjaa, millä tämän paskan rankani saisi korjattua, niin joudun pysymään poissa kehästä.

Kaunon kanssa on kivempi syrjäytyä kuin yksinään.

Nyt joku ajattelee, että on se akka hullu. Ei voi sietää hiihtoa, mutta rakastaa sitä, että joku mäiskii turpaan ja potkii päähän. Huvinsa kullakin! Minulla, evoluution sivujuonteella, on ehkä vähän erikoisemmat huvit. Mutta eiköhän se ole tullut jo niille ihmisille selväksi, jotka ovat blogiani lukeneet edes parin tekstin verran.

Onko se minulta sitten jotain pois, jos muut ihmiset katsovat talviolympialaisia? No on! Tietenkin! Facebook on ihan paska ja tylsä paikka, ihmiset eivät päivitä jänniä juoruja mihinkään ja sisäinen Ulla Taalasmaani huutaa tuskasta. Ei minua kiinnosta minkään mäkihypyn tulokset, vaan haluan tietää, kuka on mokannut eilen kännispäissään ja pussannut ketäkin pyllyyn. Kukaan vain ei tee näitä päivityksiä juuri nyt tähän hetkeen, koska kaikki päivittävät vain olympialaisten tuloksia. Minulla ei ole tasan mitään luettavaa eikä tasan mitään kommentoitavaa. Joten KYLLÄ, se on minulta aika isostikin pois, kun ihmiset katsovat olympialaisia.

Onneksi sentään ystäväni labbiksen synnytystä pystyy jännittämään yhdessä jonkun toisen kanssa. Se sentään vähentää tätä syrjäytymisen tunnetta hieman.

Listalla jedit, Ben-sedät ja rokkikukko

Pohdin, jälleen kerran, elämääni erilaisten listojen kautta. Kiitos joululahjaksi saamani kirjan, Elämäni listoina. Edellinen listauspostaus oli aika lailla syvällinen ja pohtiva. Jos tällä kerralla pysyttäisiin taas näissä vähän pinnallisemmissa. Ovat kuitenkin paljon helpompia listoja tehdä. Kas kummaa...

Ensimmäiseksi inhoamani kotityöt.

1. Tiskaaminen

2. Imurointi

3. Pyykkien pesu

4. Pyykkien viikkaus

5. Pölyjen pyyhintä

6. Lattioiden pesu

7. Ikkunoiden pesu

8. Pintojen pyyhkiminen

9. Roskien vienti

10. Tavaroiden laitto paikoilleen

Toki pidän puhtaasta ja siististä kodista, mutta vihaan itse siivoamista! Eikö se koti voisi puhdistua itsellään? No, teinin saan viemään roskat antamalla siitä rahaa. Mies hoitaa pyykkien viikkauksen ja astianpesukone tiskaaminen. Imuroida en voi, ainakaan kovin kauaa, sillä selkäni tulee imuroinnista todella äkkiä kipeäksi. Pitäisi joko saada toisenlainen pölynimuri tai sitten palkata kotisiivooja.

Toinen lista, suosikkijuomani.

1. Samppanja

2. Valkoviini

3. Punaviini

4. Kuiva omenasiideri

5. Frozen Fazerina

6. Tom Collins

7. Kermalikööri

8. Kaakao

9. Coca-cola

10. Omena-seljankukkatee

Itse asiassa, juon nykyisin todella vähän alkoholia verrattuna siihen, mitä olen joskus juonut. ADHD-lääkityksen aloittamisen jälkeen ei vain tee enää mieli. Mutta ei se silti sitä tarkoita, ettenkö pitäisi viinistä ja samppanjasta. En vain kittaa niitä kaksin käsin, enää.

Kolmanneksi, bravuurini keittiössä. 

1. Ranskalaiset ja kalapuikot

2. Riisi ja Uncle Ben's-kastike

3. Pasta ja Dolmio-kastike

4. Pizzaonline-tilaus

5. Pakastepizzan lämmitys

6. Sydän-riisipata koiralle

7. Kaurakeksit

8. Coca-colakakku

9. Päärynäpiirakka

10. Kasvislasagne

Teen todella harvoin itse ruokaa alust asti. Olen laiska enkä ole edes erityisen hyvä kokki. Arvostan kyllä hyvää ruokaa ja haluan syödä hyvää ruokaa! Sitä varten ovat ravintolat. Itse en saa mitään kummoista keittiössä aikaiseksi. Hyödynnän paljon valmista tai sitten teen jotain helppoa. Kasvislasagne on ainoa asia, mitä valmistan, ihan vain siksi, että se on ihan hemmetin hyvää. Jopa minun tekemänä.

Neljänneksi, suosikkiurheilulajini. Tämä yksinkertainen lista oli lopulta suhteellisen vaikea, sillä en katso urheilua ja selkävammani takia en juurikaan sitä harrasta. Lisäksi koululiikunta ja siitä saadut traumat ovat vieneet tiettyjen lajien kohdalta harrastamisen ilon jopa niin pahasti, että kiellän ne jopa lapseltani.

1. Potkunyrkkeily

2. Thai-nyrkkeily

3. Nyrkkeily

4. Rally-toko (varmana on urheilua, siinä tulee hiki!)

5. Tanssi

6. Koiratanssi

7. Tankotanssi

8. Kävely koiran kanssa

9. Jousiammunta (olen kokeillut pari kertaa ja se on hauskaa)

10. Uinti (en muuten välitä pahemmin, mutta auttaa särkevään selkään)

Antaisin mitä tahansa, jos voisin palata takaisin kehään, nyrkkeilyhanskat kädessä! Voi että, se olisi unelmien täyttymys.

Viides lista, entiset työpaikkani. No, laitetaas muutama, mitä muistan.

1. Auranlaakson kansalaisopisto

2. Kaarinan poliisilaitos

3. Länsi-Suomen lääninhallituksen poliisiosasto

4. Rock-Rooster

5. Suomen asuntomessut

6. Lemminkäinen

7. Ruokavarasto

8. Eno-lehti

9. 6D-lehti

10. Bovallius-ammattiopisto

Todellakin, Bovalliuksen voi laskea kuuluvani entisiin työnantajiin, sillä Bovallius muuttui vuoden vaihteessa Spesiaksi! En todellakaan ole irtisanoutunut, mutta Bovalliuksen tie päättyi ja Spesian tie alkoi. En siis palaa opintovapaani jälkeen enää Bovalliukseen, vaan Spesiaan.

Kuudes ja tällä erää viimeinen lista: Supervoimat, jotka haluaisin itselleni.

1. Olla näkymätön

2. Hallita tuulta

3. Voida lentää

4. Mennä seinien läpi

5. Hallita ihmisten mieltä

6. Olla salamannopea

7. Nähdä tulevaisuuteen

8. Olla supervahva

9. Ulkonäön muuntamistaito

10. Eläinten kontrollointitaito

Pitäisikö liittyä jedien uskontoon, niin sen jälkeen voisin oppia hallitsemaan Voimaa, ja sitä kautta saada edes osan näistä ominaisuuksista itselleni? Vitsi vitsinä.

Terveisiä vuodesta 2002

Hei, Satu! Sinä ihan itse täällä. Terveisiä vuodesta 2002! Tulin moikkaamaan sinua tulevaisuuteen, vuoteen 2017, ja kysymään, mitä kuuluu.

Muistatko, millainen olit vuonna 2002? Opiskelit Jyväskylän yliopistossa, ja suoritit opintoviikkoja ihan hullun lailla. Sinulla oli pääaineen lisäksi kahdeksan sivuainetta. Iltaisin kävit joskus kuusikin kertaa viikossa potkunyrkkeilemässä, toimit ainejärjestön puheenjohtajana ja tiedekuntaneuvoston varajäsenenä, näit kavereitasi ja olit tuskin koskaan iltaa kotona. Aina oli tekemistä, aina oli menemistä. Olit iloinen, energinen ja jaksoit. Et tuntenut väsymystä. Elämä oli avoin, maailma oli avoin. Luotit tulevaisuuteen ja uskoit, että elämä kantaa.

Mitä sinulle on tapahtunut kaikkien näiden vuosien aikana? Sinulla on mustat ja turvonneet silmänaluset. Olet jatkuvasti väsynyt, voimaton ja uupunut. Et käy missään, et tapaa ketään, et jaksa edes hymyillä. Luottamuksesi tulevaisuuteen on kadonnut. Kyhjötät kotona, koska et jaksa muutakaan.

Mihin on kadonnut se täynnä energiaa oleva nuori nainen, joka ei väsynyt koskaan?

Älä ymmärrä väärin, et ole mikään luuseri, sillä olet myös onnistunut elämässä! Sinulla on oma, kaunis koti, työpaikka ja ihana koira. Olet myös, vihdoin ja viimein, onnistunut asettumaan edes vähän aloillesi, ja olet, vihdoin ja viimein, löytänyt itsellesi sellaisen parisuhteen, missä kannattaa pysyä pidemmän aikaa. Sinulla on tärkeitä luottamustehtäviä ja olet mukana monessa tärkeässä projektissa.

Toivoisin sinulta, että löytäisit taas itsesi. Sen pirteän, aktiivisen ja iloisen ihmisen, jolla on voimaa, intoa ja jaksamista vaikka mihin. Toivoisin, että löytäisit taas sen luottamuksen tulevaan ja jaksaisit taas uskoa, että elämä kantaa. Kaikkein eniten toivoisin, että saisit takaisin hymysi, sillä se oli se asia, mikä sai kaikki miehet lankeamaan eteesi. Tuosta tytöstä vuonna 2002 on nyt jäljellä enää pelkkä hauras ja väsynyt kuori.

Tulen taas moikkaamaan sinua ja kyselemään kuulumisia. Seuraavalla kerralla, toivottavasti, olet paremmassa voinnissa, olet löytänyt uutta voimaa ja jaksat taas hymyillä.

On se hieno poika!

Päivä oli suhteellisen paska. Tulin kotiin väsyneenä, ja mieleni teki vain rojahtaa sohvalle ja jäädä siihen koko loppuillaksi. Ruokaa ei ollut, joten tyhjät kaapit vaativat lähtemään kauppaan. Ihmisvilinä suuressa hypermarketissa väsytti entisestään, ja kun lopulta pääsin kotiin, teki mieleni vain istua kädet puuskassa sohvalle, ottaa päiviräsäsmäinen tiukka ilme ja sanoa kaikelle mahdolliselle koko illan ajan ei.

Illan päättäisi viimeinen rally-tokon tutustumiskurssikerta. Hetken aikaa olin jo soittamassa kouluttajalle, ettemme tule Kaunon kanssa tänään, koska äitiä vähän vituttaa. Päätin kuitenkin, että lähden, sillä olin maksanut koko kurssista, ja oma äitini opetti, ettei rahaa saa haaskata. Olisi haaskausta jättää viimeinen, ennakkoon maksettu kerta väliin ihan vain siksi, että tänään oli päiviräsäsmäinen päivä. Onneksi lähdin.

Kauno taisi aistia, että äidillä on vähän huono päivä, ja Kaunokaiseni meni radat läpi kuin unelma! Kouluttajakin kehui, miten hienosti Kauno suoriutui. Ja minä tietenkin uhkuin ja puhkuin ylpeyttä, kun minulla on niin hieno koira.

Menimme kaikki radat läpi vailla minkäänlaisia ongelmia, ja yhteistyö Kaunon kanssa sujui mitä parhaiten. Tuntui hyvältä, kun sai kehua ja palkita poikaa hienoista suorituksista. Paska päivä alkoi treenin aikana unohtua. Vaikka Kauno väsyikin loppua kohden, ja treenien viimeiset viisi minuuttia vietimme rauhoittuen omalla paikallamme, se ei laskenut mielialaa millään tavalla. Kauno veti ihan valtavan hienot treenit pitkän 40 minuutin ajan.

Lähdin treeneistä kotiin voimaantuneena, hyvillä mielin ja täynnä energiaa. Ihan kuin olisin vetänyt puolentoista tunnin hikiset ja verenmakuiset potkunyrkkeilytreenit, vaikken tehnyt mitään muuta kuin kiersin kylttejä koiran kanssa ja syötin sille nameja.

Jos joku ihmettelee tätä potkunyrkkeily-vertausta, niin kerrottakoon, että olen entinen potkunyrkkeilijä. En voi selkävikani takia enää harrastaa lajia, mistä olen äärimmäisen katkera. Mikään ei saa adrenaliinia paremmin liikkeelle kuin kaksi metriä pitkän ja kaksi metriä leveän lihaskimpun takominen suoraan turpaan. Se, jos mikä, on elämää!

Kahden viikon päästä jatkamme Kaunokaiseni kanssa rally-tokon vakiryhmään. Ei, en aio lähteä kilpailemaan, sillä olen äärimmäisen huono kilpailija; en kestä häviämistä, joten siksi en edes viitsi lähteä kilpailemaan, mistään. Mutta haluan hyvän ja mielekkään harrastuksen, missä voi kehittyä koko ajan paremmaksi, mikä tuottaa minulle hyvän mielen ja hyvän olon, ja mikä mahdollistaa laatuajan rakkaan Kaunoni kanssa.

Olen löytänyt voimaantumiskeinoni: Rally-tokon!

Kauno ottaa iisisti rally-tokon jälkeen.

Unien ihmeellinen maailma, osa 21

Elin 50-lukulaisessa ympäristössä ja yhteiskunnassa. Olin naimisissa, asuin hienossa omakotitalossa, mieheni (joka ei ollut sulhaseni eikä kukaan entisistäkään miehisäni) oli hyvässä työssä ja arvostetussa asemassa. Meillä ei ollut lapsia, emmekä olleet lapsia hankkimassakaan. Muuten täydellistä avioliittoani varjosti eräs ikävä asia, ja se oli väkivalta.

Mieheni kävi minuun nyrkein käsiksi joka ikinen päivä töiden jälkeen. Hänen mielestään en saanut poistua kotoa, sillä naisen paikka on kotona. Kodin piti olla siisti ja ruoka laitettuna. Ja hänellä oli tietenkin oikeus hakata minua, jos hänellä oli ollut huono päivä töissä.

Päätin uhmata miestäni ja liityin erääseen harrastelijateatteriin kertomatta miehelleni mitään. Meikkasin lähtiessäni ulos aina niin hyvin, ettei kukaan nähnyt mustelmia kasvoillani. Kerran, kun maskeeraaja oli laittamassa uutta meikkiä entisen meikkini päälle, hän huomasi mustelman, minkä olin unohtanut peittää kunnolla. Hän alkoi kysellä, ja minä aloin panikoitua. En tiennyt, mitä minun olisi kuulunut vastata. En tiedä, pelkäsinkö enemmän mieheni reaktiota, hyvän yhteiskunnallisen statuksen menetystä avioeron myötä vai muiden reaktioita siitä, että olin edelleenkin naimisissa väkivaltaisen ja hakkaavan miehen kanssa.

Heräsin pissahätään, ennen kuin ehdin vastata kyselijälle mitään.

PS. Ennen kuin vaikeat selkävaivani estivät kyseisen liikuntamuodon, harrastin potkunyrkkeilyä. Ja olen entisessä elämässäni joutunut elämään hetken aikaa väkivaltaisessa parisuhteessa. Voin sanoa täysin rehellisesti, että kukaan, siis EI YHTIKÄS KUKAAN, edes uskaltaisi kuvitella lyövänsä minua, koska sen jälkeen täältä suunnalta tulisi tuutin täydeltä takaisin. Enkä lopettaisi, ennen kuin minua lyönyt henkilö olisi teho-osastolla ja minä istumassa putkassa.