Liian vähän suklaata - Jorma otsassa koulutuksessa

Säpsähdän, kun herätyskello pärähtää kuudelta. En herää, sillä olen ollut hereillä kahdesta asti. En vain ole saanut unta. Epänormaali herätysaika stressaa, ja ajattelen vain koko ajan sitä, milloin herätyskello soi.

Olen laittanut vaatteet illalla valmiiksi ja pakannut tavarani tyttäreltäni varastettuun mustaan Hello Kitty-reppuun. Puen nopeasti, ruokin Kaunon ja soitan taksin. Minulla on kiire rautatieasemalle. En ehdi syödä aamiaista, mutta ostan rautatieasemalta täytetyn patongin, missä on outo täyte. Se on joku avokado-nyhtökaura-tuoksuherne-ruusunnuppu-kuusenkäpy-patonki. Tungen sen kassiini ja hyppään junaan. Junan määränpää on Tampere. Tänään on käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajakoulutuksen ensimmäinen päivä.

Luen junassa ne kaksi artikkelia, mitkä minun olisi pitänyt lukea jo ennen ensimmäistä päivää. En ole jaksanut enkä ehtinyt, sillä minulla on ollut liian kiire nollata pää ja lomailla. Onneksi tässä on kaksi tuntia hyvää lukuaikaa. Olen niin väsynyt, etten ymmärrä selkeästä englanninkielisestä tekstistä mitään. Laitan tekstit pois ja suljen silmäni. En nukahda, mutta jos saisin edes vähän lepuutettua ylikierroksilla käyviä aivojani.

Tampereen yliopiston päärakennus on ihan lähellä rautatieasemaa. Mutta missä suunnassa? Navigaattorin mukaan kävelymatkaa on 10 minuuttia. Juna tulee hyvissä ajoin ja minulla on 25 minuuttia aikaa kävellä. Katson navigaattorista kävelyohjeet.

Olen kävellyt hetken jäätävässä pakkasessa ja ihmettelen, miksen ole jo perillä. Katson navigaattoria: Se käskee minun kiertää ympyrää. Olen tuhlannut 20 minuuttia tähän! Tekee mieli heittää navigaattori seinään. Luovutan, ja etsin taksin. Olen kävellyt niin kauas, että ajomatka yliopistolle kestää jo jonkun aikaa. Myöhästyn, mutta menetin vain sen, että pari koulutukseen kuuluvaa sihteerikköä oli esitellyt itsensä.

Meille esitellään Moodlea ja sen toimintaa. Voi luoja sentään! Sen jälkeen jokainen kouluttaja esittelee itsensä, erittäin monisanaisesti, ja sitten vielä käydään tarkemmin läpi koulutus. Se sama koulutusesittely, minkä me olimme saaneet. Olisimme osanneet kyllä lukea. Sitten on jokaisen vuoro esitellä itsensä. Meitä on 23, ja jokainen haluaa puhua pitkään entisistä eläimistään ja suhteestaan eläimiin. Kello käy. Olemme puoli tuntia aikataulusta jäljessä siinä vaiheessa, kun viimeinen henkilö on esitellyt itsensä.

Kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa jotain kautta. Monet ovat olleet samoissa koulutuksissa, jotkut tekevät yhteistyötä toistensa kanssa ja tietenkin ovat myös Facebookissa kavereita keskenään. Minä en tunne ketään. Olen myös ainoa Turusta. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Kaikilla muilla on ollut lapsesta asti eläimiä ja melkein kaikki ovat maatilalta kotoisin. Paitsi minä. Minusta tuntuu, että minä erotun kuin näätä riikinkukkolaumassa.

Kun, vihdoin ja viimein, pääsemme päivän varsinaiseen koulutusasiaan, olemme todella paljon aikataulusta myöhässä ja minulla on komean kokoinen elin otsassa kaikesta väsymyksestä ja turhautumisestakin. Minulla on olo, että koko päivä on mennyt harakoille, ja minua vituttaa. Koulutus on käyttäytymisanalyysin esittelyä. Yksinkertaista maalaisjärkiasiaa muotoiltuna mahdollisimman vaikeaan muotoon. Olen oppinut kaiken tämän jo evoluutiopsykologiassa. Kaiken huipuksi kouluttaja kertoo jatkuvasti omista eläimistään. Voisi olla muuten ihan mielenkiintoista, mutta päivästä on mennyt iso osa jo ihan turhaan jäkättämiseen. Minun mielestäni voisimme mennä jo asiaan.

Päivän lopuksi katsomme järkyttävän pitkän videon. Mielestäni olisimme voineet jättää sen katsomatta ja sen olisi voinut laittaa vaikka Moodleen katsottavaksi. Videossa näytetään, miten hevosta koulutetaan. Se on erittäin selkeä ja hyvä video, ei siinä mitään. Siinä videossa olivat päivän ensimmäiset "oikeat asiat". Mikä minua ketutti, oli se, että päivä venyi todella paljon yli aikataulun siksi, että katsoimme videon loppuun yliopistolla emmekä itseksemme.

Olen aika lailla jorma otsassa, kun painun ulos soittamaan taksia. Minulla on hotellihuone Mango hotellissa, ja en edes yritä löytää sitä navigaattorin kanssa enää. Soitan suosiolla taksille saman tien.

Taksikuski löpisee vaaleista. Minä en ole vielä edes päättänyt, ketä äänestän. Mutta sen verran olen päättänyt, että kreationistia minä en äänestä, ihan vain periaatteesta.

Auto kääntyy outoon suuntaan. Suuria autokauppoja, tehdasaluetta... Missä helvetissä minä oikein olen? Sitten näen kaikkien suurten rakennusten keskellä pienen valkoisen talon. Aha. Tuossa on sitten hotellini. Kieltämättä olen hieman pettynyt, vaikken viiden tähden hotellia odottanutkaan saavani kuudellakympillä yö.

Saan huoneeni kortin ja raahaudun ylös. Huone yllättää siisteydellään ja sisustuksellaan. Minulle tulee olo, että olen itämainen prinsessa. Heitän Hello Kitty-repun nurkkaan ja lähden läheiseen Saleen. Mätän ostoskorin täyteen kaikkea epäterveellistä. Minulla on ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan ilta ihan vain itselleni! Aion istua hotellihuoneeni sängyllä, katsoa telkkaria ja mättää suuhuni kaikkea mahdollisimman kaloripitoista.

Oloni alkaa parantua, ja kun pääsen takaisin hotellihuoneeseen, vitutus on hävinnyt jo oikeastaan kokonaan. Ehkä se vitutus johtui vain väsymyksestä. Tai suklaan puutteesta. Tai jostain. En tiedä. Huomenna on uusi päivä, ja erittäin suurella todennäköisyydellä myös parempi päivä. Ainakaan minun ei tarvitse herätä kuudelta.

Requiem for a Ruuhka

Eräs maailmanhistorian parhaimmista elokuvista on eittämättä Requiem for a Dream. Suomeksi Unelmien sielunmessu. Ellet ole ikinä katsonut sitä, niin saat kotiläksyksi katsoa! Mieluiten sellaisena ajankohtana, jolloin voit helposti jäädä kotiin neljän seinän sisälle pariksi päiväksi ahdistumaan. Elokuva pureutuu hyvin voimakkaasti sielun pimeimpiin syövereihin, joten siksi pieni ahdistumisloma saattaa olla sen jälkeen tarpeellista.

Elokuvan katsomisen jälkeen pystyt kuvittelemaan paremmin myös sen tunteen, mikä minulla on tällä hetkellä.

Noin yleisesti ottaen pidän asuntoni sijaintia Turun Aurajokirannassa, Martin rauhallisella asuinalueella, ihanteellisena. Talossamme asuu paljon vanhuksia, joten saamme todellakin asua rauhassa. Kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä, ja kaunis jokiranta vieressä. En haluaisi asua missään muualla! Paitsi juuri nyt tällä hetkellä.

Miksi? Koska Tall Ships Races.

Asumme juuri siinä kohdassa jokirantaa, mihin nämä uljaat ja upeat laivat ovat asettuneet. Tämä tietää naapurustossamme jatkuvaa markkinahumua. On myyntikojuja, on mahtavia tuoksuja kansainvälisistä katukeittiöistä, on komeita merimiehiä… Ja myöskin järjetön hälinä, meteli ja ruuhka, mitä en pääse karkuun edes omaan kotiini, sillä tapahtumasta lähtevät äänet ulottuvat meille. Tietenkin!

Jo viikko ennen tapahtuman alkamista ajojärjestelyjä alettiin säätää Martin alueella uusiksi. Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy suunnitella ajoreittini uusiksi. No, suhteellisen pieni vaiva, joku voisi ajatella. Ja onhan se periaatteessa. Mutta mihin tahansa haluankin mennä autolla, ja pakollisia autoreissuja on tässä ollut muutama kappale, se tarkoittaa uuden reitin lisäksi myös aivan järjetöntä ruuhkaa. Turistit, jotka ajavat navigaattorinsa avulla, eikä navigaattori ymmärrä ohjata turisteja uudelle reitille, ovat täysin hukassa ja tukkivat muutenkin hidasta ja ruuhkaista liikennettä. En pääse lähtemään autolla mihinkään ilman, että joudun odottamaan puoli tuntia yhdessä risteyksessä valojen vaihtumista. Ihmiset hyppivät teiden yli suhteellisen varomattomasti, ja myös parkkeeraavat autojaan aivan täysin minne sattuu. Myös meidän taloyhtiömme pihat ovat olleet täynnä autoja, vaikka pihalla ei ole yhtään vieraspaikkaa!

Kaupassa käyminen on mahdottomuus. Joko lähden kauppaan autolla, ja jonotan jokaisen liikennevalon kohdalla sen puoli tuntia, tai sitten menen lähikauppaamme jonottamaan pariksi tunniksi ihan vain siksi, että tapahtumakävijät ovat siellä ostamassa halvempaa kaljaa. Tänään oli pakko käydä lähikaupassa hakemassa päivittäisiä ruokatavaroita, mitkä olivat jääkaapista loppuneet. Avomieheni huomasi kasvoiltani, että nyt minua alkaa ahdistaa ja huolella. Kauppa oli aivan täyteen pakattu ihmisiä, ja kassajonot olivat järjettömän pitkiä. Onneksi kauppa oli varautunut tapahtumaan palkkaamalla erityisen paljon henkilökuntaa näille “Races-päiville”. Siitä huolimatta jonot olivat järkyttävän pitkät.

Meillä on koira, joka vaatii, tietenkin, ulkoilutusta monta kertaa päivässä. Joka ikinen kerta, kun avaan ulko-oven, syöksyn koirani kanssa keskelle muodotonta ihmismassaa. Vaikka yrittäisinkin valita hieman rauhallisemman reitin, se ei onnistu, sillä ihmisiä on joka paikassa. Saan koko ajan pitää koiraani lyhyessä hihnassa, ettei se vain joutuisi tallotuksi tuon loppumattoman lauman toimesta.

Ruuhka alkaa aamuvarhaisella ja se kestää iltamyöhään. Ihmisiä tulee ja menee solkenaan, jatkuvana ja loppumattomana virtana. Huumaava meteli pysyy tasaisena pitkin päivää. Kaikki keikat, mitä esiintymislavoilla soitetaan, kuuluvat meille. Ei siis tarvitse vaivautua paikan päälle, vaan voi istuskella parvekkeella, ja kuunnella, miten hienosti joku laulaa “Minä lähden Pohjois-Karjalaan”.

Tapahtumakävijät voivat valita osallistumisensa tapahtumaan. Minä en voi. Yhden vilkkaan tapahtumapäivän jälkeen kävijät voivat istua kotisohvalleen, ja rentoutua. Minä en voi. Minä elän keskellä tätä helvetin häslinkiä juuri niin pitkään kuin sitä kestää. En pääse sitä pakoon, en mitenkään. Paitsi varaamalla pikaiset lennot Timbuktuun. En saa olla rauhassa omassa kodissani, siinä tilassa, minkä pitäisi olla minulle turvallisuuden pesä ja se paikka, missä saan rauhoittua ja sulkea muun maailman ulkopuolelle. Juuri tällä hetkellä se maailma tunkee väkisin asuntoni ovista ja ikkunoista sisään Tall Ships Racesin muodossa. Ja se ahdistaa aivan suunnattomasti!

Lasken päiviä, jolloin tämä ruuhkahelvetti ympärilläni loppuu ja maailmani palaa taas normaaliksi. Onneksi nämä pikkuruiset jollat eivät ihan heti palaa Aurajoen rantamille, ja saan olla rauhassa taas hetken aikaa.