Säpsähdän, kun herätyskello pärähtää kuudelta. En herää, sillä olen ollut hereillä kahdesta asti. En vain ole saanut unta. Epänormaali herätysaika stressaa, ja ajattelen vain koko ajan sitä, milloin herätyskello soi.
Olen laittanut vaatteet illalla valmiiksi ja pakannut tavarani tyttäreltäni varastettuun mustaan Hello Kitty-reppuun. Puen nopeasti, ruokin Kaunon ja soitan taksin. Minulla on kiire rautatieasemalle. En ehdi syödä aamiaista, mutta ostan rautatieasemalta täytetyn patongin, missä on outo täyte. Se on joku avokado-nyhtökaura-tuoksuherne-ruusunnuppu-kuusenkäpy-patonki. Tungen sen kassiini ja hyppään junaan. Junan määränpää on Tampere. Tänään on käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajakoulutuksen ensimmäinen päivä.
Luen junassa ne kaksi artikkelia, mitkä minun olisi pitänyt lukea jo ennen ensimmäistä päivää. En ole jaksanut enkä ehtinyt, sillä minulla on ollut liian kiire nollata pää ja lomailla. Onneksi tässä on kaksi tuntia hyvää lukuaikaa. Olen niin väsynyt, etten ymmärrä selkeästä englanninkielisestä tekstistä mitään. Laitan tekstit pois ja suljen silmäni. En nukahda, mutta jos saisin edes vähän lepuutettua ylikierroksilla käyviä aivojani.
Tampereen yliopiston päärakennus on ihan lähellä rautatieasemaa. Mutta missä suunnassa? Navigaattorin mukaan kävelymatkaa on 10 minuuttia. Juna tulee hyvissä ajoin ja minulla on 25 minuuttia aikaa kävellä. Katson navigaattorista kävelyohjeet.
Olen kävellyt hetken jäätävässä pakkasessa ja ihmettelen, miksen ole jo perillä. Katson navigaattoria: Se käskee minun kiertää ympyrää. Olen tuhlannut 20 minuuttia tähän! Tekee mieli heittää navigaattori seinään. Luovutan, ja etsin taksin. Olen kävellyt niin kauas, että ajomatka yliopistolle kestää jo jonkun aikaa. Myöhästyn, mutta menetin vain sen, että pari koulutukseen kuuluvaa sihteerikköä oli esitellyt itsensä.
Meille esitellään Moodlea ja sen toimintaa. Voi luoja sentään! Sen jälkeen jokainen kouluttaja esittelee itsensä, erittäin monisanaisesti, ja sitten vielä käydään tarkemmin läpi koulutus. Se sama koulutusesittely, minkä me olimme saaneet. Olisimme osanneet kyllä lukea. Sitten on jokaisen vuoro esitellä itsensä. Meitä on 23, ja jokainen haluaa puhua pitkään entisistä eläimistään ja suhteestaan eläimiin. Kello käy. Olemme puoli tuntia aikataulusta jäljessä siinä vaiheessa, kun viimeinen henkilö on esitellyt itsensä.
Kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa jotain kautta. Monet ovat olleet samoissa koulutuksissa, jotkut tekevät yhteistyötä toistensa kanssa ja tietenkin ovat myös Facebookissa kavereita keskenään. Minä en tunne ketään. Olen myös ainoa Turusta. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Kaikilla muilla on ollut lapsesta asti eläimiä ja melkein kaikki ovat maatilalta kotoisin. Paitsi minä. Minusta tuntuu, että minä erotun kuin näätä riikinkukkolaumassa.
Kun, vihdoin ja viimein, pääsemme päivän varsinaiseen koulutusasiaan, olemme todella paljon aikataulusta myöhässä ja minulla on komean kokoinen elin otsassa kaikesta väsymyksestä ja turhautumisestakin. Minulla on olo, että koko päivä on mennyt harakoille, ja minua vituttaa. Koulutus on käyttäytymisanalyysin esittelyä. Yksinkertaista maalaisjärkiasiaa muotoiltuna mahdollisimman vaikeaan muotoon. Olen oppinut kaiken tämän jo evoluutiopsykologiassa. Kaiken huipuksi kouluttaja kertoo jatkuvasti omista eläimistään. Voisi olla muuten ihan mielenkiintoista, mutta päivästä on mennyt iso osa jo ihan turhaan jäkättämiseen. Minun mielestäni voisimme mennä jo asiaan.
Päivän lopuksi katsomme järkyttävän pitkän videon. Mielestäni olisimme voineet jättää sen katsomatta ja sen olisi voinut laittaa vaikka Moodleen katsottavaksi. Videossa näytetään, miten hevosta koulutetaan. Se on erittäin selkeä ja hyvä video, ei siinä mitään. Siinä videossa olivat päivän ensimmäiset "oikeat asiat". Mikä minua ketutti, oli se, että päivä venyi todella paljon yli aikataulun siksi, että katsoimme videon loppuun yliopistolla emmekä itseksemme.
Olen aika lailla jorma otsassa, kun painun ulos soittamaan taksia. Minulla on hotellihuone Mango hotellissa, ja en edes yritä löytää sitä navigaattorin kanssa enää. Soitan suosiolla taksille saman tien.
Taksikuski löpisee vaaleista. Minä en ole vielä edes päättänyt, ketä äänestän. Mutta sen verran olen päättänyt, että kreationistia minä en äänestä, ihan vain periaatteesta.
Auto kääntyy outoon suuntaan. Suuria autokauppoja, tehdasaluetta... Missä helvetissä minä oikein olen? Sitten näen kaikkien suurten rakennusten keskellä pienen valkoisen talon. Aha. Tuossa on sitten hotellini. Kieltämättä olen hieman pettynyt, vaikken viiden tähden hotellia odottanutkaan saavani kuudellakympillä yö.
Saan huoneeni kortin ja raahaudun ylös. Huone yllättää siisteydellään ja sisustuksellaan. Minulle tulee olo, että olen itämainen prinsessa. Heitän Hello Kitty-repun nurkkaan ja lähden läheiseen Saleen. Mätän ostoskorin täyteen kaikkea epäterveellistä. Minulla on ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan ilta ihan vain itselleni! Aion istua hotellihuoneeni sängyllä, katsoa telkkaria ja mättää suuhuni kaikkea mahdollisimman kaloripitoista.
Oloni alkaa parantua, ja kun pääsen takaisin hotellihuoneeseen, vitutus on hävinnyt jo oikeastaan kokonaan. Ehkä se vitutus johtui vain väsymyksestä. Tai suklaan puutteesta. Tai jostain. En tiedä. Huomenna on uusi päivä, ja erittäin suurella todennäköisyydellä myös parempi päivä. Ainakaan minun ei tarvitse herätä kuudelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti