Hevarittaren kämppäblogi: Suloista sekamelskaa ripulinruskean Aurajoen rannalla

Käsi pystyyn, kuka lukee sisustuslehtiä! Myönnän, selailen niitä ihan vain huvikseni, yleensä silloin, kun istun jossain odottamassa omaa vuoroani. Kuten vaikka työterveyslääkärissä. Eipä siellä yleensä hirveästi mielenkiintoista luettavaa ole, mutta kuvat ovat kauniita ja niitä on mukava katsella.

Kaksi asiaa näissä lehdissä kuitenkin ärsyttää. Ensimmäinen asia on se, että joka ikinen koti on täydellinen. Ei yhtä ainoaa tavaraa väärässä paikassa, ei yhtä ainoaa pölyhiukkasta, ei todellisen elämän jälkiä missään. Perheessä, missä on kymmenkunta kakaraa, on aina kaikki tavarat ojennuksessa. Juu, niin varmaan onkin! Ja lehmät lentävät.

Kuva: Askon esimerkkisisustus

Toinen asia on se, että joka ikinen koti on joku upea satulinna, missä asuu onnellinen johtajapariskunta. Kumpikin osapuoli on jonkin tason johtaja tai päällikkö titteliltään. On oma ranta ja oma laituri, vaikka asutaankin Helsingin keskustassa. Kenellä tavallisella pulliaisella on varaa omaan rantaan suuren kaupungin keskustassa? Ja niihin upeisiin design-huonekaluihin, mitä näiden johtaja-päälliköiden kodit ovat pullollaan? 

Missä ovat lähihoitajien lähiörivitalokodit? Missä ovat kirppislöydöillä varustetut vuokra-asunnot? Missä on TODELLINEN elämä? Ei ainakaan näissä lehdissä. Ehkä se todellinen elämä on sen verran rumaa ja sotkuista, ettei siitä saa kauniita ja edustavia kuvia lehtiin.

Ja koska minähän rakastan olla erilainen sanan kaikissa merkityksissä, niin tänään minä teen erilaisen kotiesittelyn. Esittelen teille minun kotini juuri siinä kaikessa sotkussaan ja tavanomaisuudessaan, missä se normaalistikin on. Tehkääpä oikein helvetin hyvin!

Kuva: Kannustalon esimerkkisisustus

Koti joen rannalla

Ripulinruskea Aurajoki ja sen ylitse lipuva Föri. Tästä, kun katsot ihan vähän kaakkoon päin, näet 50-luvulla rakennetun, tyylikkään kerrostalokompleksin. 

Yksi ikkunapari on oudon tahnan peitossa. Tahna on tarttunut puista, mitkä koristivat pihaa ennen kuin ne kaadettiin. Huoneiston asukkaat eivät kuitenkaan ole saaneet vielä ikkunoita pestyä kovasta yrityksestä huolimatta. Mennään katsomaan, millaista tuolla tahnaisten ikkunoiden sisällä lienee.

Vallilan Aurajoki-verhot tuovat turkulaista tunnelmaa
ja väriä makuuhuoneeseen.

Tässä upeassa kerrostalokolmiossa asuvat Mäkiset. Satu on johtava vieraiden kielten ja äidinkielen erityisopettaja, ja hänen aviomiehensä on yritysmaailman suurimpia päälliköitä, Mäkisen pajan perustaja ja toimitusjohtaja. Perheeseen kuuluu lisäksi Satun teini-iässä oleva tytär ja perheen koira, Kauno.

Viihtyisän asunnon sisustuksessa on käytetty aikaa, harkintaa ja ammattiapua. Kaikki värit ja kuosit sopivat yhteen muodostaen harmonisen ja tunnelmallisen kokonaisuuden. Kodin jokaisella tavaralla on oma paikkansa, vaikka tavarat harvoin omilla paikoillaan ovat.

Satun pehmoleluille ei keksitty muuta paikkaa kuin ikkunalauta.

Pientä ja suloista keittiössä

Pieneen, mutta suloiseen keittiöön on saatu lisätilaa valitsemalla pyöreä pöytä. Iskun Salt and Pepper-malliston tuolit ja pöytä saatiin hyvään hintaan, kun sisustussuunnittelija onnistui tinkaamaan jo alennetusta hinnasta vielä 20 % pois. Keittiön upea tapetti on RTV:n tilaustuote, ja kaakelit hankittiin Pukkilasta. 

Matto sopii hyvin yhteen tapeteiden kanssa.

Vallilan Kelohonka-matto on valittu sopimaan tapetin kuosiin.

Koska pyöreä pöytä toi paljon lisätilaa keittiöön, on nurkissa ylimääräistä tilaa. Tämä tyhjä tila on hyvä täyttää vaikkapa koiranruokasäkeillä ja muovikasseilla, missä on tyhjiä muovipulloja. Ruokasäkit ja muovikassit tuovat väriä ja raikkautta keittiön ilmeeseen.

Seksikkyyttä makuuhuoneeseen

Seksikäs makuuhuone on Sadun ylpeys. RTV:n upea tapetti on tapetoitu vaakatasoon tuoden tilan tuntua. Iskusta ostettu muhkea jenkkisänky, Tom of Finlandin lakanat ja suomenlapinkoiran karvat tuovat mielenkiintoiset ja tapahtumarikkaat painajaisunet joka yö. Tapeteihin täydellisesti sopiva sängyn pääty hankittiin Unikulmasta. Yöpöydät ovat samaa sarjaa sängyn päädyn kanssa, ja yöpöytien päälle onkin kätevä kerätä papereita ja likaisia sukkia.

Tom of Finlandin lakanoissa, koirankarvojen keskellä, saa hyvät yöunet.

Makuuhuoneen piristävät vaatekaapin peiliovet. Nämä erittäin epäkäytännölliset ovet eivät avaudu kokonaan tehden vaatteiden kaappiin laitosta mukavan haastavaa puuhaa. Lisäksi peilistä on hauska katsella itseään kesken naimatouhujen. 

Ikkunoihin löydettiin pitkällisen etsinnän jälkeen Vallilan Aurajokiverhot multivärissä. Satu joutui tilaamaan verhot Vaasasta saakka, mutta verhot olivat kovan etsimistyön ja pitkällisen odotuksen arvoiset. Ihana 50-luvun kivinen ikkunalauta on koristeltu suloisilla pehmoleluilla.

Peiliovien kautta on helppo arvioida, onko asento oikea.

Pieneen tilaan mahtuu paljon

Parvekkeelta avautuu henkeä salpaava näkymä kiviselle takapihalle ja roskiskatokseen. Pieni, mutta kotoisa parveke on Satulle kuin toinen olohuone. Täällä hän viettää paljon aikaa hengittäen raikasta kaupunki-ilmaa filtterin läpi, saaden samalla tervaa keuhkoihinsa.

Kaunis ja herkkä parvekekalusto on ostettu Biltemasta. Parvekkeen lattialla on myös koiran yksi hajuradoista. Se on jäänyt koristamaan parvekkeen lattiaa erään hajutreenin jälkeen. Parvekkeen nurkassa on tyttären vanha ja ruostunut potkulauta tuomassa väriä ja tunnelmaa.

Parvekkeen pirteyttä.

Pöydän päällä olevat tumppiroskikset vaihtuvat säännöllisesti, ja tuovat oman elegantin säväyksensä parvekkeen herkkään idylliin.

Mutta miltä näyttääkään olohuoneessa, teinin huoneessa, eteisessä ja kylpyhuoneessa? Tätä jännitysnäytelmää joudutte odottamaan hetken aikaa. Kohtaamme siis hyvin pian, kun sarjamme Hevarittaren kämppäblogi jatkuu!

Elämäni listoina

Ensi viikolla on jouluaatto. Mikä tarkoittaa sitä, että tällä viikolla on pitänyt käydä siellä, täällä ja tuolla, ja syödä joka paikassa itsensä jouluruokaähkyyn. No, se hyvä puoli tässä on, ettei ole kotona tarvinnut tehdä keittiössä muuta kuin laittaa Samarinia vesilasiin kaiken syömisen jälkeen.

Tänään juhlimme perheen kesken. Äitini, siskoni puolisoineen ja lapsineen sekä meidän pieni perhe. Mätimme ruokaa, jaimme lahjoja ja yritimme vielä saada kaiken ruuan jälkeen jälkkärit mahtumaan vatsalaukkuumme.

Eräästä saamastani paketista paljastui kirja. Sinänsä se ei ole yllätys, että MINÄ saan lahjaksi kirjoja, mutta tämä kirja on hieman erilainen kirja. Sen nimi on Elämäni listoina. Erilaisten listojen lisäksi kirja sisältää mietelauseita jokaiseen päivään.

Eli nyt sitten minun pitäisi keksiä aina 10 asiaa elämästäni, mitkä haluan ikuistaa näihin listoihin. 10 hauskinta juhlaani. 10 ihailemaani taiteilijaa. 10 suosikkivaatettani. 10 elämäni onnellisinta päivää.

Ensisilmäykseltä kirja vaikuttaa aika lailla höpöhöpöltä. Jonkun yksisarvisterapeutin tekemältä. Mutta kun asiaa ajattelee tarkemmin, se voisi oikeastaan tehdä juuri nyt minulle ihan hyvää, kun joudun tosissani miettimään, mitä kaikkia asioita minulla on elämässäni. Muutakin kuin järjetön stressi, tajuton väsymys ja burnout. En olekaan tässä pieneen hetkeen ajatellut niitä hyviä asioita, minulla on. Tai on ollut.

Ensimmäinen lista. Koska olen väsynyt ja pinkeä vatsani ei hirveästi piristä olotilaani, aloitan helposta listasta: Asiat, joita ilman en lähde kotoani.

1. Käsilaukku 
2. Kännykkä 
3. Lompakko 
4. Kotiavaimet 
5. Sytkäri 
6. Röökiaski 
7. Kalenteri 
8. Särkylääkkeet 
9. Nenäliinapaketti 
10. Ulkovaatteet 

Se oli aika helppo. Toinen lista. Tämä vaatii jo vähän miettimistä: Lempipaikkani kotikaupungissani.

1. Oma koti 
2. Aurajokiranta 
3. Tonttumäen koirapuisto 
4. Vilkkilänmäki (erityisesti kesällä) 
5. Ruissalon kasvitieteellinen puutarha 
6. Suxes 
7. RantaKerttu 
8. Educarium 
9. Koirauimaranta 
10. Aisti ry:n toimisto 

Kolmas lista. Alkaa mielikuvitus jo loppua ja vatsa huutaa ruokalepoa. Teen vielä tämän, ja sitten annan vatsani levätä. Tämä on näistä kolmesta vaikein: Toiveet, joiden haluaisin toteutuvan.

1. Lisää koiria, joita saisin hemmotella ja rakastaa 
2. Ura tutkijana (mieluiten turhien asioiden tutkimista, koska se on kivempaa kuin hyödyllisten asioiden tutkiminen) 
3. Kirjan/Kirjojen kirjoittaminen 
4. Selkäkivuton loppuelämä 
5. Ymmärryksen lisääntyminen ADHD-oireisia henkilöitä kohtaan 
6. Eläinavusteisuuden lisääntyminen eri aloille 
7. Väitöskirja 
8. Rakkaalle Kaunokaiselleni SUPERPITKÄ elämä 
9. Rakkaalle miehelleni kärsivällisyyttä minun kanssani 
10. Kotisiivooja 

Ehkä tämä riittää tältä illalta. Tuossa olisi vielä monta kymmentä listaa tekemättä, mutta en jaksa enempää. Heittäydyn pitkäkseni sohvalle ja jatkan Poliisiopisto-leffojen katsomista. Miehelläni on ne kaikki, joten päätin aloittaa tällaisen mukavan ja kevyen leffaputken aivottoman komedian parissa. Sopii mukavasti tämän illan jatkoksi.

Requiem for a Ruuhka

Eräs maailmanhistorian parhaimmista elokuvista on eittämättä Requiem for a Dream. Suomeksi Unelmien sielunmessu. Ellet ole ikinä katsonut sitä, niin saat kotiläksyksi katsoa! Mieluiten sellaisena ajankohtana, jolloin voit helposti jäädä kotiin neljän seinän sisälle pariksi päiväksi ahdistumaan. Elokuva pureutuu hyvin voimakkaasti sielun pimeimpiin syövereihin, joten siksi pieni ahdistumisloma saattaa olla sen jälkeen tarpeellista.

Elokuvan katsomisen jälkeen pystyt kuvittelemaan paremmin myös sen tunteen, mikä minulla on tällä hetkellä.

Noin yleisesti ottaen pidän asuntoni sijaintia Turun Aurajokirannassa, Martin rauhallisella asuinalueella, ihanteellisena. Talossamme asuu paljon vanhuksia, joten saamme todellakin asua rauhassa. Kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä, ja kaunis jokiranta vieressä. En haluaisi asua missään muualla! Paitsi juuri nyt tällä hetkellä.

Miksi? Koska Tall Ships Races.

Asumme juuri siinä kohdassa jokirantaa, mihin nämä uljaat ja upeat laivat ovat asettuneet. Tämä tietää naapurustossamme jatkuvaa markkinahumua. On myyntikojuja, on mahtavia tuoksuja kansainvälisistä katukeittiöistä, on komeita merimiehiä… Ja myöskin järjetön hälinä, meteli ja ruuhka, mitä en pääse karkuun edes omaan kotiini, sillä tapahtumasta lähtevät äänet ulottuvat meille. Tietenkin!

Jo viikko ennen tapahtuman alkamista ajojärjestelyjä alettiin säätää Martin alueella uusiksi. Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy suunnitella ajoreittini uusiksi. No, suhteellisen pieni vaiva, joku voisi ajatella. Ja onhan se periaatteessa. Mutta mihin tahansa haluankin mennä autolla, ja pakollisia autoreissuja on tässä ollut muutama kappale, se tarkoittaa uuden reitin lisäksi myös aivan järjetöntä ruuhkaa. Turistit, jotka ajavat navigaattorinsa avulla, eikä navigaattori ymmärrä ohjata turisteja uudelle reitille, ovat täysin hukassa ja tukkivat muutenkin hidasta ja ruuhkaista liikennettä. En pääse lähtemään autolla mihinkään ilman, että joudun odottamaan puoli tuntia yhdessä risteyksessä valojen vaihtumista. Ihmiset hyppivät teiden yli suhteellisen varomattomasti, ja myös parkkeeraavat autojaan aivan täysin minne sattuu. Myös meidän taloyhtiömme pihat ovat olleet täynnä autoja, vaikka pihalla ei ole yhtään vieraspaikkaa!

Kaupassa käyminen on mahdottomuus. Joko lähden kauppaan autolla, ja jonotan jokaisen liikennevalon kohdalla sen puoli tuntia, tai sitten menen lähikauppaamme jonottamaan pariksi tunniksi ihan vain siksi, että tapahtumakävijät ovat siellä ostamassa halvempaa kaljaa. Tänään oli pakko käydä lähikaupassa hakemassa päivittäisiä ruokatavaroita, mitkä olivat jääkaapista loppuneet. Avomieheni huomasi kasvoiltani, että nyt minua alkaa ahdistaa ja huolella. Kauppa oli aivan täyteen pakattu ihmisiä, ja kassajonot olivat järjettömän pitkiä. Onneksi kauppa oli varautunut tapahtumaan palkkaamalla erityisen paljon henkilökuntaa näille “Races-päiville”. Siitä huolimatta jonot olivat järkyttävän pitkät.

Meillä on koira, joka vaatii, tietenkin, ulkoilutusta monta kertaa päivässä. Joka ikinen kerta, kun avaan ulko-oven, syöksyn koirani kanssa keskelle muodotonta ihmismassaa. Vaikka yrittäisinkin valita hieman rauhallisemman reitin, se ei onnistu, sillä ihmisiä on joka paikassa. Saan koko ajan pitää koiraani lyhyessä hihnassa, ettei se vain joutuisi tallotuksi tuon loppumattoman lauman toimesta.

Ruuhka alkaa aamuvarhaisella ja se kestää iltamyöhään. Ihmisiä tulee ja menee solkenaan, jatkuvana ja loppumattomana virtana. Huumaava meteli pysyy tasaisena pitkin päivää. Kaikki keikat, mitä esiintymislavoilla soitetaan, kuuluvat meille. Ei siis tarvitse vaivautua paikan päälle, vaan voi istuskella parvekkeella, ja kuunnella, miten hienosti joku laulaa “Minä lähden Pohjois-Karjalaan”.

Tapahtumakävijät voivat valita osallistumisensa tapahtumaan. Minä en voi. Yhden vilkkaan tapahtumapäivän jälkeen kävijät voivat istua kotisohvalleen, ja rentoutua. Minä en voi. Minä elän keskellä tätä helvetin häslinkiä juuri niin pitkään kuin sitä kestää. En pääse sitä pakoon, en mitenkään. Paitsi varaamalla pikaiset lennot Timbuktuun. En saa olla rauhassa omassa kodissani, siinä tilassa, minkä pitäisi olla minulle turvallisuuden pesä ja se paikka, missä saan rauhoittua ja sulkea muun maailman ulkopuolelle. Juuri tällä hetkellä se maailma tunkee väkisin asuntoni ovista ja ikkunoista sisään Tall Ships Racesin muodossa. Ja se ahdistaa aivan suunnattomasti!

Lasken päiviä, jolloin tämä ruuhkahelvetti ympärilläni loppuu ja maailmani palaa taas normaaliksi. Onneksi nämä pikkuruiset jollat eivät ihan heti palaa Aurajoen rantamille, ja saan olla rauhassa taas hetken aikaa.

Diasarjat silmissäni, narina korvissani

Aurinkoisen Aurajoen varrella on elämää. Kaunis kevätpäivä on saanut ihmiset liikenteeseen. Jokilaivat ovat vielä tyhjillään, mutta kohta nekin täyttyvät musiikista ja nauravista ihmisistä. Ajan pitkin jokirantaa ja katselen kauniin kotikaupunkini maisemia. Ensimmäistä kertaa, pitkään aikaan, minulla on sellainen olo, että voisin lähteä johonkin istumaan ja vain katselemaan. Kuppi hyvää teetä kera värikkään jäätelöannoksen voisi tehdä poikaa juuri nyt.

Aurajokirantaa kesäyössä.

Päätän kuitenkin tyytyä lähimarketin jäätelötuuttiin, sillä minulla on kotona teini, joka ei taatusti ole tehnyt läksyjään ja tarvitsee asiassa perseelle potkimista.

Avaan kotioven ja huomaan arvanneeni täysin oikein: Läksyt tekemättä. Alan patistaa teiniä hommiin ja uhkailen, ettei hän saa jäätelöä, ennen kuin läksyt on tehty. Tiedän, etteivät uhkailu ja lahjonta ole se paras vanhemmuuden keino, mutta perhanan tehokkaita ne ovat! Siksi niitä tulee käytettyä aina silloin tällöin.

Teini mutisee. Koira tulee luokseni pallon kanssa häntä heiluen. Nyt on hyvä hetki omistautua koiralle ja pallonheitolle. Kun Kauno väsyy, mietin, mitä tekisin. En ole taaskaan nukkunut, joten väsyttää aika lailla. Nukkumaan en kuitenkaan pääse, ennen kuin teini on unten mailla. Parempi siis tehdä jotain hyödyllistä, edes pientä sellaista.

Terveyspalveluiden ja sosiaalityön kurssin välilehti on auki selaimessani. Pah, kai se on pakko kuunnella edes yksi luento. Avaan ensimmäisen luennon: 79 luentodiaa! Ei helvetti. Ei kyllä riitä kiinnostus ja jaksaminen. Etenkin, kun asiana on ehkäisevä sosiaalityö, ja luennoitsijan ääni on vanha ja nariseva. Avaan seuraavan luennon: 24 diaa neuvolatyöstä. Okei, tämän ehkä jaksan. Onpahan edes yksi luento kuunneltu pois.

Luennoitsijalla on hassu ääni, ja välillä hän puhuu oudolla intonaatiolla. Se häiritsee, mutta yritän parhaani mukaan antaa asian olla niin, ettei se häiritsisi ihan hirveän paljon. Jospa vaikka luentomuistiinpanojen tekeminen veisi keskittymisen pois hassusta äänestä. Kaikkeen epäolennaiseen sitä kiinnittääkin huomiota!

Positiivista on, että hän puhuu nopeasti ja pelkkää asiaa. Luennon seassa ei ole mitään turhaa löpinää. Myös luentodiat ovat hyviä ja tiiviitä.

Kesken luennon alan miettiä esseen aihetta, ja kaivan aihevaihtoehdot esiin. En keskeytä luentoa välissä ollenkaan, ja pari lausetta menee ohi korvien. Tuskin se oli mitään tärkeää kuitenkaan. Ja saahan siihen aina palattua uudestaan, jos kiinnostaa, mutta minua ei juuri nyt kiinnosta. Päätän aiheen, mistä haluan kirjoittaa esseen, ja alan kuunnella luentoa nimenomaan tätä aihetta “korvalla pitäen”. Olisikohan minun ehkä pitänyt päättää se esseen aihe ennen kuin aloin kuunnella luentoa? Tietenkin olisi pitänyt! Eipä nyt käynyt moinen mielessä. Hupsista saatana. Oraville sattuu ja tapahtuu, mutta tämä nyt oli pientä, eikä sillä ole mitään vaikutusta mihinkään. Joten se siitä.

Luento on mukavan lyhyt, eikä se kestä kuin puolisen tuntia. Yksi kuunneltu, monta vielä kuuntelematta. Vilkaisen tarkemmin ohjetta: Aloita ehkäisevän lastensuojelun luennosta, ja etene sen jälkeen haluamassasi järjestyksessä. Näytän ohjeelle kieltä. Minä etenen juuri siinä järjestyksessä, missä minä ite haluan! Niin. Perhana.

Ja nyt olen aloittanut täysin väärässä järjestyksessä, sillä kuuntelin ensin neuvolaluennon, enkä lastensuojeluluentoa. Minkäs mahdat? Lällislää.

Tuskinpa sillä on esseen kannalta sen suurempaa seksuaalista merkitystä, missä järjestyksessä luennot kuuntelee, kunhan ne nyt kaikki kuuntelee, ja osaa ottaa ne mukaan esseen lähteiksi. En ymmärrä tuollaista ohjeistusta laisinkaan.

Väsymys alkaa painaa. Ehkä tämä opiskelu riitti tältä päivältä. Johan sitä tuli yksi lyhyt luento kuunneltua. Nyt maistuisi toinen jäätelötuutti. Harmittaa, että piti ostaa vain yksi. Toisaalta, ehkä ihan hyvä, tuota takaliston laajuutta ajatellen, että niitä tuutteja tosiaan oli vain yksi, kun siihen hääpukuunkin pitäisi mahtua.

Vai entä jos leipoisinkin marjapiirakan?

Walt Disney: Järjettömän tekemisen isähahmo

Kevät ei näemmä ota tullakseen. Se ei halua tulla. Lumihiutaleet leijuvat ilmassa, vaikka nyt käydään jo huhtikuun puoltaväliä, ja Aurajokirantaa pitkin puhaltaa jäinen viima. Karman vika! Karma tietää, että kevään lämpö, värikkäät kukkaset ja vihreä luonto piristäisivät alakuloista mieltäni. Ja koska Karma ei halua piristää minua, vaan se haluaa minun rypevän tässä hirveässä väsymyksessä, se vain jatkaa tätä talvea. Jatkaa vaikka juhannukseen saakka!

Olen varma siitä, että Karma on sellainen ursulamainen nainen. Kaikkihan muistavat Ursulan, meren noidan, Disneyn Pieni merenneito-elokuvasta. Sellainen on taatusti myös Karma.

Kerrassaan tympeä päivä. Päätän, että en anna Karman ja typerän lumisateen masentaa. Keksin tälle päivälle jotain tekemistä, jotta unohdan tuon kurjan ilman ja kurjan olon. Tekemistä kyllä riittää, sillä puolet avomieheni tuomista pahvilaatikoista on edelleen purkamatta. Ruokakin olisi tehtävä jossain vaiheessa ja pyykkikori pursuaa. Haluan kuitenkin jotain KIVAA tekemistä, eikä mikään edellä mainituista ole varsinaisesti KIVAA. Etenkään ruuanlaitto. Jotkut ehkä nauttivat ruuanlaitosta ja kokevat sen kivana tekemisenä, mutta minä en. Varsinkaan, koska en ole erityisen etevä enkä kekseliäs kokki.

Olen tehnyt lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden viimeistä kurssia, terveyspalvelut ja sosiaalityö lapsen, nuoren ja perheen tukena. Kurssin ensimmäinen tehtävä vaati median seuraamista noin viikon ajan, ja erityisesti sellaisten uutisen etsimistä, missä uutisoidaan jostain lasten ja nuorten terveys- ja sosiaalipalveluihin liittyvästä asiasta. Aloitin mediaseurannan maanantaina ja tänään on lauantai. Se on noin viikko. Voisinpa vaikka aloittaa raportin tekemistä siitä, minkä median valitsin ja miksi, millaisia uutisia olen löytänyt, millaisista aiheista, mistä näkökulmasta uutiset on tehty, mikä on mielestäni jäänyt puuttumaan ja jaadajaadajaada. Raporttien tekeminen on kivaa.

Kaivan esiin listan, missä on linkit kaikkiin löytämiini juttuihin. Tutkin niitä. Ylivoimaisesti suurin osa löytämistäni uutisista liittyy tavalla tai toisella neuvolapalveluihin. Yksi uutinen koskee rokotuksia, toinen äitiyspakkausta, kolmas, neljäs, viides ja kuudes koskevat neuvolan antamia ruokasuosituksia. Media tuntuu huomaavan suomalaisen neuvolajärjestelmän suhteellisen hyvin, sekä jaksaa uutisoida neuvolan antamista suosituksista, erityisesti pienten lasten ravinnosta. Siitä tuntuu olevan juuri nyt päällä erityisen vilkas keskustelu.

Sosiaalipalveluista löysin vain yhden uutisen liittyen kasvattivanhemmuuteen. Muuten en löytänyt sosiaalipalveluista sen enempää mitään. Tai sitten vain seurasin väärää mediaa; jotain toista mediaa seuraamalla olisin saattanut törmätä näihin uutisiin enemmänkin.

Sote-uudistuksesta ei ole löytynyt tämän viikon aikana yhtään uutista siitä mediasta, mitä minä olen seurannut. Tästä olen vähän hämilläni. Olisin odottanut edes yhtä uutista, mutten löytänyt sitäkään.

Mitä en myöskään löytänyt, olivat uutiset koululaisista ja koululaisten terveydestä. Kaikki uutisointi tämän kuluneen viikon aikana koski pieniä, alle kouluikäisiä lapsia ja heidän terveyttään. Erityisesti heidän ruokavaliotaan.

Jaha. Oliko se siinä sitten? Olipas nopea ja helppo tehtävä. Olen melkeinpä pettynyt siitä, miten vähän tämän tehtävän suorittaminen loppujen lopuksi vaati. Iltaa on jäljellä vaikka kuinka paljon, eikä minulla ole, taaskaan, mitään kivaa tekemistä. Koiralla on iso luu, joten sekään ei innostu leikkimään. Mitä sitä seuraavaksi sitten keksisi?

Pitäisikö sitä laittaa Disneyn Pieni merenneito pyörimään? Pyytää avomiestä tekemään poppareita ja tylsänä sohvalla loppuilta. Tarvitseeko jokaisessa päivässä olla järkevää tekemistä? Kirjahyllyssäni on pitkä rivi Disneyn elokuvia: Siinä on mukavasti järjetöntä tekemistä loppuillaksi.

Ristin käteni, nostan katseeni korkeuksiin ja kiitän Walt Disneytä siitä, että hän keksi joskus aikoinaan tehdä piirrettyjä elokuvia. Ilman häntä olisin nyt pulassa.

Kakka - Pyhistä pyhin sakramentti

Sen lisäksi, että tämä vuosi on oppimismatka omaan mieleeni valmentaja-opintojen myötä, tämä vuosi on myös tutkimusmatka rakkaan Kauno-koirani mieleen. Kauno tuli meille heinäkuussa, ja vaikka alankin jo tuntea Kaunon metkut aika hyvin, paljon on vielä opittavaa.

Yritän parhaani mukaan ymmärtää, miksi Kauno tekee jotkut asiat juuri niin kuin hän tekee. Kaikkihan me olemme erilaisia, niin ihmiset kuin eläimetkin, ja meillä kaikilla on “omat juttumme”. Niin on Kaunollakin. Mutta vaikka kuinka asiaa yrittäisin tahkoa pienessä päässäni, en silti ymmärrä yhtä Kaunon juttua, ja se on kakka.

Kakka on kiva asia! Ei ole suurempaa helpotuksen tunnetta kuin posliinipytty peffan alla juuri silloin, kun hätä on suurin. Paitsi meidän iki-ihanalle Kaunolle. Hänelle kakka on pyhääkin pyhempi sakramentti. Hänelle ei ole niinkään väliä sen helpotuksen määrä, minkä kakka tuottaa, vaan se, että toimitus saadaan tehtyä precis oikein.

Meidän hieno koira vaatii alleen nurmikon, mielellään siistin sellaisen. Kakkapaikkaa haistellaan ja tutkitaan asiaan kuuluvalla vakavuudella, eikä mikä tahansa ruohopörheikkö kelpaa. Kakkapaikan valintaan käytetään pitkä ja harras tovi. Kun on tarpeeksi kauan pyöritty, hyöritty, haisteltu ja nuuskittu, voi pyhä toimitus alkaa. Ja toimitus täytyy tietenkin saada tehdä rauhassa: Se keskeytyy välittömästi, mikäli näkökenttään tulee toinen koira, varis, kastemato, lentokone, muovinen leikkilapio tai näkymätön mies. Jos kakkapaikan ympäristössä on vähänkin elämää, toimitusta ei voida suorittaa laisinkaan, vaan kakkaamiseen täytyy saada täydellinen rauha.

Olemme monet kerrat lähteneet lenkiltä kotiin siksi, ettei sopivaa kakkapaikkaa löydy. Porraskäytävässä Kauno pyytää päästä uudestaan ulos, koska hänellä on kakkahätä. “Kas kummaa”.

En ole vieläkään keksinyt, mikä olisi meidän hienolle herralle se paras paikka pyhän toimituksen suorittamiseen: Asumme Aurajokirannassa, eikä meidän kohdallamme ole kovinkaan montaa sellaista nurmialuetta, missä saisi rauhassa toimittaa asioitaan. Ehkä pyydän kaupungilta luvan saada rakentaa Kaunolle oma, yksityinen kakkakoppi takapihamme pupukanjoniin. Tai sitten hommaan meille sisälle tekoruohoa…

Olen tämän oppimismatkani aikana ymmärtänyt paljon itsestäni ja olen oppinut uusia asioita omista mielen toiminnoista. Ehkä alan tämän vuoden aikana ymmärtää paremmin myös Kaunoa ja hänen pientä hauvavauvan mieltään. Ehkä ymmärrän, miksi kakka on hänelle pyhääkin pyhempi sakramentti, miksi kakkapaikan valinta on tarkkaakin tarkempaa ja miksi pienikin häiriötekijä keskeyttää toimituksen. Tällä hetkellä, täytyy myöntää, en oikeasti ymmärrä, miksi kakasta ollaan niin tarkkoja, mutta siihen on varmasti joku syy! Täytyy selvittää, mikä se on.