Lapinkoira on helppo kouluttaa, ne sanos...

Innokkaat kurssilaiset. Tai no, minä enemmän innoissani kuin Kauno.

Kaksi päivää koulutusta takana. Jirka Vierimaan vireenhallintakoulutusta. Meidän suloinen herra Villahousu - kaksi vuotta ja kaksi pallia - näytti taas, miten lapinkoiraa koulutetaan.

Kauno on maailman paras koira. Maailman ihanin ja rakkain pieni otus. Ja samalla kaikkein jästipäisin olento, mitä tämä maapallo on ikinä päällään kantanut. Jirkan sanoin: "Lapinkoirilla on kokonaan oma sielunelämänsä". Tämän allekirjoitan kyllä aivan täysin!

"Onks pakko AINA kuvata?"

Meidän ongelmamme vireenhallinnan kanssa on tämä: Kotona Kauno on oikeastaan koko ajan ylivirittyneessä tilassa, kun sitten taas treeneissä hänen viretilansa laskee, ja hän menee nurkkaan loikoilemaan, eikä tee mitään, vaikka minä heiluttaisin minkälaista namia herran kirsun edessä. Eli meidän koiran vire on aivan täysin takaperoinen. Silloin, kun saisi olla rento, meidän koiralla on kortisolit taivaissa. Silloin, kun saisi painella nuppi viidentenä tassuna, meidän herra Villahousu heittäytyy selälleen, alkaa pelleillä ja tekee kaikkea muuta paitsi työtä käskettyä.

Ja niin kävi näidenkin kahden päivän aikana. Ensimmäisenä koulutuspäivänä Kauno sai yleisön nauramaan useammin kuin Ismo Leikola keikoillaan. Jirka totesikin, että Kaunolla on todella suuri persoona. Tästä olen Kaunon emäntänä erittäin samaa mieltä. Suurempaa ja mielenkiintoisempaa persoonaa en tiedä, edes ihmisten joukosta.

Kauno vain kieriskeli ruohikolla, kintut taivasta kohden, kieli roikkuen. Minä näin sieluni silmin, miten Kauno mielessään lällätteli minulle. Ja minä seisoin vieressä kananami kourassa ja taivastelin, kun koira on taaskin rikki eikä toimi. Ja yleisöllä oli hauskaa.

Toisena koulutuspäivänä Kauno toimi vähän paremmin, kunnes hänen mielestään harjoitus muuttui ihan tylsäksi, ja hän alkoi laiduntaa makoisan ja tuoreen näköistä nurmikkoa. Sen jälkeen en saanut häneen enää minkäänlaista eloa kananamin kanssa. Olisi varmaan pitänyt yrittää ruohonkorrella. Se olisi ehkä auttanut.

Punaviinimarjoja poimimassa. Kesken koulutuspäivän.

Kauno on niin uskomattoman pässi, äärimmäisen valikoiva, kyllästyy toistoihin nopeasti ja kun hän jämähtää, hän sitten jämähtää. Minkään valtakunnan kisaaminen tuollaisen pässin kanssa ei tulisi kuuloonkaan. Toisaalta, Kauno on huippunopea oppimaan silloin, kun herra sattuu olemaan sillä päällä, että treenit maistuvat. Suuri älykkyys tuo mukanaan vielä suuremman pässinpäisyyden.

Jos joku vielä tulee sanomaan minulle, että lapinkoiraa on todella helppo kouluttaa, niin saa tulla meille ja yrittää kouluttaa tuota meidän villahoususankaria sellaisena päivänä, kun herralle ei koulutus maistu. Toivotan mitä suurinta onnea.

PS. Suosittelen todella lämpimästi Jirkan koulutuksia! Sen lisäksi, että Jirka on erittäin hauska ja huumorintajuinen kouluttaja, hänellä on aivan uskomaton tatsi eläimiin ja niiden sielunmaailmaan.

Kakka - Pyhistä pyhin sakramentti

Sen lisäksi, että tämä vuosi on oppimismatka omaan mieleeni valmentaja-opintojen myötä, tämä vuosi on myös tutkimusmatka rakkaan Kauno-koirani mieleen. Kauno tuli meille heinäkuussa, ja vaikka alankin jo tuntea Kaunon metkut aika hyvin, paljon on vielä opittavaa.

Yritän parhaani mukaan ymmärtää, miksi Kauno tekee jotkut asiat juuri niin kuin hän tekee. Kaikkihan me olemme erilaisia, niin ihmiset kuin eläimetkin, ja meillä kaikilla on “omat juttumme”. Niin on Kaunollakin. Mutta vaikka kuinka asiaa yrittäisin tahkoa pienessä päässäni, en silti ymmärrä yhtä Kaunon juttua, ja se on kakka.

Kakka on kiva asia! Ei ole suurempaa helpotuksen tunnetta kuin posliinipytty peffan alla juuri silloin, kun hätä on suurin. Paitsi meidän iki-ihanalle Kaunolle. Hänelle kakka on pyhääkin pyhempi sakramentti. Hänelle ei ole niinkään väliä sen helpotuksen määrä, minkä kakka tuottaa, vaan se, että toimitus saadaan tehtyä precis oikein.

Meidän hieno koira vaatii alleen nurmikon, mielellään siistin sellaisen. Kakkapaikkaa haistellaan ja tutkitaan asiaan kuuluvalla vakavuudella, eikä mikä tahansa ruohopörheikkö kelpaa. Kakkapaikan valintaan käytetään pitkä ja harras tovi. Kun on tarpeeksi kauan pyöritty, hyöritty, haisteltu ja nuuskittu, voi pyhä toimitus alkaa. Ja toimitus täytyy tietenkin saada tehdä rauhassa: Se keskeytyy välittömästi, mikäli näkökenttään tulee toinen koira, varis, kastemato, lentokone, muovinen leikkilapio tai näkymätön mies. Jos kakkapaikan ympäristössä on vähänkin elämää, toimitusta ei voida suorittaa laisinkaan, vaan kakkaamiseen täytyy saada täydellinen rauha.

Olemme monet kerrat lähteneet lenkiltä kotiin siksi, ettei sopivaa kakkapaikkaa löydy. Porraskäytävässä Kauno pyytää päästä uudestaan ulos, koska hänellä on kakkahätä. “Kas kummaa”.

En ole vieläkään keksinyt, mikä olisi meidän hienolle herralle se paras paikka pyhän toimituksen suorittamiseen: Asumme Aurajokirannassa, eikä meidän kohdallamme ole kovinkaan montaa sellaista nurmialuetta, missä saisi rauhassa toimittaa asioitaan. Ehkä pyydän kaupungilta luvan saada rakentaa Kaunolle oma, yksityinen kakkakoppi takapihamme pupukanjoniin. Tai sitten hommaan meille sisälle tekoruohoa…

Olen tämän oppimismatkani aikana ymmärtänyt paljon itsestäni ja olen oppinut uusia asioita omista mielen toiminnoista. Ehkä alan tämän vuoden aikana ymmärtää paremmin myös Kaunoa ja hänen pientä hauvavauvan mieltään. Ehkä ymmärrän, miksi kakka on hänelle pyhääkin pyhempi sakramentti, miksi kakkapaikan valinta on tarkkaakin tarkempaa ja miksi pienikin häiriötekijä keskeyttää toimituksen. Tällä hetkellä, täytyy myöntää, en oikeasti ymmärrä, miksi kakasta ollaan niin tarkkoja, mutta siihen on varmasti joku syy! Täytyy selvittää, mikä se on.