Näytetään tekstit, joissa on tunniste jästipäinen pässi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jästipäinen pässi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Lapinkoira on helppo kouluttaa, ne sanos...

Innokkaat kurssilaiset. Tai no, minä enemmän innoissani kuin Kauno.

Kaksi päivää koulutusta takana. Jirka Vierimaan vireenhallintakoulutusta. Meidän suloinen herra Villahousu - kaksi vuotta ja kaksi pallia - näytti taas, miten lapinkoiraa koulutetaan.

Kauno on maailman paras koira. Maailman ihanin ja rakkain pieni otus. Ja samalla kaikkein jästipäisin olento, mitä tämä maapallo on ikinä päällään kantanut. Jirkan sanoin: "Lapinkoirilla on kokonaan oma sielunelämänsä". Tämän allekirjoitan kyllä aivan täysin!

"Onks pakko AINA kuvata?"

Meidän ongelmamme vireenhallinnan kanssa on tämä: Kotona Kauno on oikeastaan koko ajan ylivirittyneessä tilassa, kun sitten taas treeneissä hänen viretilansa laskee, ja hän menee nurkkaan loikoilemaan, eikä tee mitään, vaikka minä heiluttaisin minkälaista namia herran kirsun edessä. Eli meidän koiran vire on aivan täysin takaperoinen. Silloin, kun saisi olla rento, meidän koiralla on kortisolit taivaissa. Silloin, kun saisi painella nuppi viidentenä tassuna, meidän herra Villahousu heittäytyy selälleen, alkaa pelleillä ja tekee kaikkea muuta paitsi työtä käskettyä.

Ja niin kävi näidenkin kahden päivän aikana. Ensimmäisenä koulutuspäivänä Kauno sai yleisön nauramaan useammin kuin Ismo Leikola keikoillaan. Jirka totesikin, että Kaunolla on todella suuri persoona. Tästä olen Kaunon emäntänä erittäin samaa mieltä. Suurempaa ja mielenkiintoisempaa persoonaa en tiedä, edes ihmisten joukosta.


Kauno vain kieriskeli ruohikolla, kintut taivasta kohden, kieli roikkuen. Minä näin sieluni silmin, miten Kauno mielessään lällätteli minulle. Ja minä seisoin vieressä kananami kourassa ja taivastelin, kun koira on taaskin rikki eikä toimi. Ja yleisöllä oli hauskaa.

Toisena koulutuspäivänä Kauno toimi vähän paremmin, kunnes hänen mielestään harjoitus muuttui ihan tylsäksi, ja hän alkoi laiduntaa makoisan ja tuoreen näköistä nurmikkoa. Sen jälkeen en saanut häneen enää minkäänlaista eloa kananamin kanssa. Olisi varmaan pitänyt yrittää ruohonkorrella. Se olisi ehkä auttanut.

Punaviinimarjoja poimimassa. Kesken koulutuspäivän.

Kauno on niin uskomattoman pässi, äärimmäisen valikoiva, kyllästyy toistoihin nopeasti ja kun hän jämähtää, hän sitten jämähtää. Minkään valtakunnan kisaaminen tuollaisen pässin kanssa ei tulisi kuuloonkaan. Toisaalta, Kauno on huippunopea oppimaan silloin, kun herra sattuu olemaan sillä päällä, että treenit maistuvat. Suuri älykkyys tuo mukanaan vielä suuremman pässinpäisyyden.

Jos joku vielä tulee sanomaan minulle, että lapinkoiraa on todella helppo kouluttaa, niin saa tulla meille ja yrittää kouluttaa tuota meidän villahoususankaria sellaisena päivänä, kun herralle ei koulutus maistu. Toivotan mitä suurinta onnea.



PS. Suosittelen todella lämpimästi Jirkan koulutuksia! Sen lisäksi, että Jirka on erittäin hauska ja huumorintajuinen kouluttaja, hänellä on aivan uskomaton tatsi eläimiin ja niiden sielunmaailmaan.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Esittelyssä: Kauno

Tajusin juuri yhden asian: Olen kertonut teille hyvin, hyvin, hyvin paljon koirani ja työparini Kaunon erilaisista seikkailuista ja siitä, miten hauskaa Kaunon kanssa on toteuttaa eläinavusteista työskentelyä. En ole kuitenkaan missään vaiheessa esitellyt Kaunoa sen kummemmin. Korjaan tämän asian nyt.

Kauno, viralliselta nimeltään Syysruskan Kevät-Kauno, on syntynyt 27.5.2016. Rodultaan Kauno on suomenlapinkoira, väriltään parkki merkein ja hän on leikkaamaton (ainakin vielä toistaiseksi) uros.

Luonteeltaan Kauno on äärimmäisen kiltti. Hän rakastaa pieniä lapsia, ja haluaa tervehtiä jokaista pientä pirpanaa, joka tulee lenkillä vastaan. Ja tietenkin nuolla näiden pirpanoiden kasvot läpimäriksi.


Vaikka Kauno onkin todella kiltti koira, hän on vilkas, ja rakastaa riehakkaita leikkejä. Parasta ovat kunnon riehuleikit koirakavereiden kanssa koirapuistossa, sekä painileikit isännän kanssa. Kaunon paras koirakaveri on musta labradorinnoutaja, Bamse, jonka kanssa jaksetaan painia ja ravata pitkin metsiä ja mättäitä monta tuntia putkeen.

Kauno osaa olla myös harvinaisen voimakastahtoinen pässinpää. Jos hän on päättänyt jotain, asia on sitten näin. Hän odottaa vaikka Ragnarökiin asti, että hän saa haluamansa asian. Eikä unohda! Tästä hyvänä esimerkkinä on dentanami, minkä hölmö isäntä unohti antaa ruuan jälkeen: Kauno päivysti vielä kolmen aikaan yöllä namikaapin edessä, ja odotti, että hän saa pyhän dentanaminsa. Vasta sen jälkeen hän suostui nukkumaan.

Kaunon lempipaikkoja ovat koirapuiston lisäksi Ruissalon metsät, missä voi juosta ja ajaa takaa lintuja ja oravia. Myös mökillä on hauskaa, koska siellä saa juosta ihan vapaana, ja kiivetä kallioilla. Mökillä pääsee myös uimaan, mikä on Kaunosta myös kivaa. Kotona Kaunon lempipaikka on takapihan pikkuinen mäki, mistä on kiva kieriä alas.


Lempileluja Kaunolla on paljon. Kaikki pallot ovat kiehtovia, samoin kepit ja pehmolelut. Pehmoleluissa on vain se paha puoli, että Kaunon hampaissa ne suolistetaan viidessä minuutissa. Myös valtavan iso gorillapehmo, minkä Kauno sai lahjaksi ihan pienenä pentuna, on Kaunolle rakas. Kaunolla on myös pyöreä “panopossu”, mitä Kauno nylpyttää aina säännöllisin väliajoin. Muut lelut eivät ole päässeet nylpytyksen kohteeksi, ainoastaan panopossu.

Ruuan ja namien suhteen Kauno on äärimmäisen nirso. Hänen Kuninkaalliselle Koiruudelleen kelpaa vain paras. Kauno ei ole ikinä suostunut syömään mitään HauHaun nappulaa tai koiranmakkaraa. Haistaa kerran ja kääntää selkänsä. Myös namien ja puruluiden suhteen herra on todella tarkka. Mitkään nasuluut eivät uppoa, eivätkä mitkä tahansa namit. Tämä Kaunon nirsous on aiheuttanut minulle harmaita hiuksia erityisesti rally-tokossa, missä pitäisi saada koira tekemään asioita palkitsemalla. Eikä Kaunoa palkita millä tahansa namilla.


Kaunon lempiruokaa on sydän, maksa, maha ja kana. Kypsennettynä, tietenkin! Kauno ei syö mitään raakana, eli se siitä raakaruokinnasta. Ja tietenkin kunnollista, aitoa luuta sen olla pitää! Meidän hieno koira ei mitään naudan tai porsaan nahasta tehtyjä nasuluita syö. Kuivatut kanapalat menivät nameina jonkin aikaa, mutta nyt eivät mene enää nekään. Rally-toko-kouluttajamme kokeili piruuttaan, suostuisiko Kauno toimimaan Naturiksen lihapötköstä leikatuilla namipaloilla. En meinannut silmiäni uskoa, kun Kauno ampaisi liikkeelle kuin Naton ohjus, ja suurin piirtein tanssi Lambadaa saadakseen lisää namia! Onneksi Naturiksen valikoimiin kuuluu useampia makuja, mitä voimme vaihdella, niin ei Kauno pääse heti tylsistymään yhteen makuun.

Rally-tokossa Kaunolla toimii namipalkkaa paremmin lelupalkka, ja meillä onkin ihan oma treenilelu, millä leikitään vain treeneissä. Valitettavasti ihan joka asiaa ei voi rally-tokossa opetella lelupalkalla, joten se namipalkka on välillä pakollinen asia.

Kauno on todella nopea oppimaan, ja tylsistyy, jos jotain asiaa jauhetaan monta kertaa. Hänelle riittää kaksi toistoa, ja sen jälkeen asia on opittu. Kiitos, hei ja näkemiin. Mitä sitä turhaan samaa asiaa jauhaa moneen kertaan, jos se on kerran opittu jo.


Kuten suomenlapinkoirat yleensä, Kaunokin on aika haukkuherkkä. Kerrostalossa se ei ole aina ihan hirvittävän kivaa, kun herra ilmoittaa jokaisesta käytävän rasahduksesta. Onneksi asumme rauhallisessa talossa, rauhallisella alueella. Kovasta haukusta huolimatta vierailijoita on aina vastassa iloinen, heiluva häntä ja innosta hyppivä koira.

Kauno osaa myös rauhoittua ja rentoutua. Paras paikka siihen on parveke, missä on kivilattia. Se on kesälläkin viileä, ja siinä on lapinkoiran mukava makoilla paksun turkkinsa kanssa.

Tässä meidän Kaunokainen. Suloinen, pieni pässinpää, joka on tuonut elämäämme paljon valoa ja rakkautta. Luonteeltaan Kauno sopii meidän perheemme jäseneksi kuin nenä päähän, ja täydentää perhettämme tehden siitä täydellisen. Olenkin täysin varma siitä, että Kauno oli tarkoitettu juuri meille: Siksi Kauno ei aluksi meinannut löytää omaa kotia, vaikka muut sisarukset saivatkin omat kodit. Piti käyttää järeämpiä keinoja (eli Facebookia), sillä muuten juuri me emme olisi löytäneet Kaunoa.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Jääräpään jäätävä tokkura

Huomenta. Poikkeukselliset 12 tuntia unta takana. Ei täysin yhtäjaksoista, siitä minun on turha unelmoida edes, mutta nukahdin melkein heti heräämisen jälkeen uudestaan. Miten tämä on mahdollista?

Hyvin yksinkertaisella pikkukikalla: Avomieheni painostuksesta otin isomman annoksen unilääkettä eilen illalla. Ja ennen kuin kukaan alkaa kirkua, ettei lääkkeisiin saa tehdä muutoksia ilman lääkärin kanssa neuvottelua, niin turhaan siellä kirkutte! Tämä sama lääke on minulle tuttu lääke, ja olen joskus vetänyt tätä 35-kertaisesti suuremmalla annostuksella kuin mitä vedän sitä nyt. Tiedän, miten lääke toimii, ja minulla on lääkärin lupa itse säätää annostusta tarpeen mukaan ylös- tai alaspäin. Jos nukahtamiseen tarvittava annostus menee yli tuon 35-kertaisen, niin vasta sen jälkeen tarvitsee konsultoida lääkäriä.

Miksi ihmeessä en sitten aikaisemmin ole nostanut tuota unilääkkeen annosta? Miksi vasta nyt? Siihen on hyvin yksinkertainen syy: Aivan järjetön tokkura! Tämä lääke, mitä käytän, saa kyllä nukkumaan, mutta se vetää jo hyvin pienellä annostuksella niin tuhottoman tokkuraiseksi, ettei siitä tokkurasta meinaa herätä millään. Olen eilen nukahtanut ennen kymmentä illalla, enkä ole vieläkään täysin hereillä. Silmät ovat auki, kyllä, mutta aivot ovat totaalisen jäässä. Enkä tule tästä tokkurasta heräämäänkään, ennen kuin vasta tuntia ennen kuin pitäisi ottaa uusi lääke. Koska isommalla annostuksella kaikki päivät ovat pelkkää tuhotonta tokkuraa, ilman kunnollista heräämistä uuteen päivään ja ilman, että oikeastaan tajuaa mistään mitään, en ole halunnut lisätä annostusta.


Elin puolitoista vuotta täydessä tokkurassa tehden joka päivä töitä tuona aikana. En pyytänyt kertaakaan sairauslomaa, koska “eihän pieni univaiva nyt töitä estä”. Puolitoista vuotta! Kunnes tuli se päivä, kun en enää päässytkään sängystä ylös. En jaksanut enää. Kun sain lopulta raahattua hyllyvän hanurini työmaalle, eräs kollegani katsoi minua ja kysyä, olenko kunnossa. Vastasin, etten ole, mutten jaksa varata lääkäriaikaa. Hän auttoi ajanvarauksessa: Sain sen puolen tunnin päähän. Vastaanotolla lääkäri kysyi, mikäs minut tuo paikalle. Purskahdin itkuun. Vastaanottoaika oli 20 minuuttia. En tiedä, oliko lääkärillä seuraava aika tyhjä, vai säälistäkö hän antoi minun itkeä, mutta jatkoin itkemistäni lääkärille seuraavat 45 minuuttia. Tämä tapahtui marraskuussa 2015. Olin koko loppuvuoden sairauslomalla.

Puolitoista vuotta pelkkää tokkuraa. Siitä huolimatta täydellinen loppuunpalaminen, koska teki väkisin töitä siinä tuhottomassa sumussa. Oma syyni, olisi pitänyt lopettaa aikaisemmin koko touhu ja pyytää sairauslomaa. Mutta olen jästipää, jäärä ja pahimman luokan sisupussi.

Tuosta lääkäriajasta on nyt toiset puolitoista vuotta. Muistan sen silti kuin se olisi tapahtunut eilen. En ole enää valmis elämään joka ikinen päivä tokkurassa. En halua, että jäätävä sumu on se ainoa asia, minkä näen edessäni joka ikinen aamu, kun herään. En halua elämäni muuttuvan tönköksi, tunnottomaksi ja tokkuraiseksi, tasapaksuksi tallaamiseksi. Siksi olen yrittänyt välttää vähänkään isompia annoksia. Koska en sen jälkeen enää herää! Koska jokainen päivä on pelkkää epäselvää tokkuraa eikä elämisestä tulisi yhtään mitään. En voisi viedä koiraa edes ulos, koska en siinä tokkurassa pysyisi kunnolla pystyssä.

Eikä tässä vielä kaikki! Tuhottoman tokkuran lisäksi lääke lisää ruokahalua, eikä minulla ole varaa lihoa yhtään enempää. Sillä on myös muita sivuvaikutuksia, kuten järjettömät päänsäryt. Siksi en ole halunnut lisätä annostusta yhtään suuremmaksi, vaikka se auttaakin nukkumaan paremmin se isompi annos.

Nyt joku kysyy, miksen vaihda lääkettä, jos tällä kerran on näin paljon huonoja sivuvaikutuksia. Mihin vaihtaisin? Tämä lääke oli, lääkärinkin mielestä, viimeinen vaihtoehto, mitä kokeillaan vain siinä tapauksessa, ellei mikään muu auta nukkumaan. Vastasiko tämä kysymykseen? Ihan totta, MIKÄÄN MUU ei auttanut nukkumaan. Kävimme läpi kaikki Suomessa laillisesti apteekista reseptillä saatavat, nukkumista auttavat lääkkeet läpi. Ei apua. Nallekarkkikin auttoi enemmän nukkumaan kuin joku tavallinen nukahtamislääke.

Tällä lääkkeellä on vielä yksi ikävä vaikutus: Se vaikuttaa uniin ja siihen, millaisia unia näen. Viimeöisestä unesta saatte lukea seuraavassa blogitekstissäni, minkä julkaisen heti tämän kirjoituksen jälkeen.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Kohti oikeaa aikuisuutta?

Kaksi pätevyyttä samalla kouluttajalla… Periaatteessa yksi opinnäytetyö voisi ihan hyvin riittää! Etenkin, kun koulutuksen sivuavat hyvin läheltä toisiaan. Yhdistelemällä kaksi asiaa mukavasti saisi yhden, kumpaakin opintolinjaa käsittelevän opinnäytetyön. Tämä olisi se helpoin ratkaisu, eikös juu? Mutta se nyt on jo huomattu, että minä menen aina siitä, mistä aita on korkein, enkä etsi helppoja ratkaisuja. Paitsi silloin, kun kyse on ruuanlaitosta, siivoamisesta tai jostain tylsästä hommasta.

Minulle on muodostunut syksyn aikana idea siitä, millaisen opinnäytetyön haluan tehdä nepsy-valmentajan opintoihin. Tänään sain kuitenkin idean siitä, että voisin haluta tehdä opinnäytetyön eräästä toisesta, aivan täysin toisesta aiheesta, mikä tukisi enemmän eläinavusteisuutta. Näiden kahden teeman yhdistäminen on äärimmäisen haastavaa, enkä tällä mielikuvituksella saa niistä mitenkään kompaktia ja järkevää kokonaisuutta aikaiseksi. Jos haluan valita molemmat aiheet, minulle tulisi tehtäväksi kaksi opinnäytetyötä.

En vierasta ajatusta kahdesta työstä, sillä pidän kirjoitustyöstä, kirjoitan nopeasti ja olen tehnyt niin monta kymmentä seminaarityötä elämäni aikana, että yhden lyhyen opinnäytetyön väännän vartissa, vasemmalla kädellä, silmät selän taakse sidottuna. Kahteen työhön menisi se kaksi varttia.

Työn kuormittavuus ja siihen menevä aika ei ole siis se ongelma, mikä tässä eniten askarruttaa. Ehkä eniten mietin sitä, onko ns. “turha työ” järkevää. Työ ei varmastikaan olisi TURHA: Uskon vahvasti, että työstä olisi hyötyä. Ellei kenellekään muulle, niin ainakin asiakkaalle! Mutta jos voisi pärjätä yhdellä, onko ihan välttämättä pakko tehdä kaksi? Onko ihan pakko kuluttaa “turhaan” omaa aikaansa, ellei se kerran ole täysin välttämätöntä?

Siinä mielessä tämä pohdintani ajankäytöstä ja tulevasta työn määrästä on varmasti turha, että todennäköisesti kaikessa jästipäisyydessäni tulen kuitenkin tekemään kaksi erillistä opinnäytetyötä, vaikkei tarvitakaan kuin yksi. Mutta sinänsä tietenkin hyvä, että edes esitän itselleni kysymyksen, onko tämä ylimääräinen työ järkevää tehdä. Se on osoitus siitä, että olen edistynyt edes jossain, edes jollain lailla! Normaalisti en edes kysyisi itseltäni mitään, vaan alkaisin suin päin tehdä, miettimättä ollenkaan, mikä on järkevää ja mikä ei. Vasta tehdyn työn jälkeen miettii, oliko tämä nyt kannattavaa ja olisinko ehkä päässyt helpommalla tekemällä toisin.

Ehkä minulla on sittenkin toivoa siitä, että minusta tulisi joskus ihan oikea aikuinen!

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Hullu mikä hullu

Ei viikkoa ilman uutta kirjaa! Tässä vähään aikaan ei ole tainnut olla edes yhtä kokonaista päivää ilman uutta kirjaa. Tänään meidän ahkera ja aina yhtä iloinen postitätimme toi minulle Helena Telkänrannan teoksen Millaista on olla eläin. Ensimmäinen teokseni, mikä liittyy millään tapaa eläinavusteiseen valmennukseen.

Kirja näyttää hyvältä, se tuoksuu hyvältä (kyllä, kirjoissa on ihana tuoksu) ja tuntuu käteen hyvältä. Sisällysluettelo on lyhyt, mutta mielenkiintoinen: Eläinten aistimaailma, tietoisuus, oppiminen, kulttuuri, tunteet, sosiaalinen elämä… Pelkän sisällysluettelon perusteella alkaa tuntua, että näissä yksissä kansissa on kaikki se perustieto, mitä tarvitsen eläinten ”pääkopan maailmasta”. Onneksi (?) minulla on lääkäriaika taas tänään, joten pääsen (?) istumaan odotushuoneeseen ja saan tutustua kirjaan lääkärille pääsyä odottaessa.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja pidän kirjoitustyylistä. Se on täyttä asiaa, muttei kuitenkaan kuivakkaa kökköä, mitä olisi raskas lukea. Olen mielissäni siitä, että maailmassa on vielä olemassa tutkijoita, jotka osaavat myös luovan kirjoittamisen jalon taidon. Läheskään kaikki sitä eivät hallitse. Tästä minulla on omakohtaista kokemusta…

Voisi jopa sanoa, että minulle on jäänyt traumat tieteellisen tekstin kirjoittamisesta: Opiskellessani erityispedagogiikan aineopintoja, sain erään seminaarin pitäjältä haukut siitä, että kirjoitan liian mielenkiintoista ja värikästä tekstiä, koska tieteellisen tekstin ei kuulu olla sellaista. Tieteellisen tekstin pitää olla puisevaa, tylsää ja kuivaa. Itse olen eri mieltä tästä, sillä mielestäni minkään tekstin ei tarvitse olla puisevaa, tylsää ja kuivaa. Ja koska olen jästipäinen pässi, pidin pääni enkä suostunut väkisinkään korjaamaan tekstiäni kuivemmaksi, sain seminaarista arvosanaksi kakkosen. Olen tästä vieläkin erittäin katkera.

VIRVE, MINÄ MUISTAN TÄMÄN!!!!!!! Vaikken todennäköisesti ikinä enää tulekaan käymään yhdelläkään seminaarilla, minkä juuri sinä vedät.

Lääkärin ovi käy. Minun vuoroni. Kirja on pakko pistää sivuun hetkeksi.

Kun pääsen kurvaamaan apteekin kautta kotiin, vilkaisen vahingossa kirjan takakantta. Siinä on maininta siitä, että Telkänranta on evoluutiobiologi. Hyvä ystäväni jäi juuri opintovapaalle, ja yksi niistä asioista, mitä hän aikoo opintovuotensa aikana opiskella, on evoluutiopsykologia, mitä Turun yliopisto tarjoaa ainoana pohjoismaisena yliopistona. Ei tule varmaan mitenkään yllätyksenä, että innostun, kiinnostun, otan läppärin käteen ja alan HETI googlettaa. Jos jostain löytyy mahdollisuus suorittaa evoluutiopsykologian kursseja avoimessa yliopistossa, ilmoittaudun sinne heti, siitä huolimatta, että minulla on tällä hetkellä meneillään viidet eri opinnot. No, eipä löydy. Pah! Minun on siis aivan pakko päästä jollain ilveellä Turun yliopiston pääaineopiskelijaksi ensi vuonna, jotta pääsen suorittamaan evoluutiopsykologian opinnot sivuaineena. Tässä on vielä aikaa miettiä, mitä voisi lähteä opiskelemaan. Hullu mikä hullu, mutta mitäs sitä ihminen omalle hulluudelleen voi.

Ellen pääse heti opiskelemaan evoluutiopsykologiaa, niin eläinavusteista valmennusta ainakin pääsen. Ihan jo tässä parin päivän päästä. Voin rehellisesti sanoa, etten ole varmaankaan ikinä odottanut minkään koulutuksen alkamista yhtä innokkaana kuin tämän. Lääkäri jatkoi sairauslomaani, sillä erittäin paha yskä estää työnteon sellaisessa ammatissa, missä ääni ja puhe on ensisijainen työkalu. Päätän viettää seuraavat kaksi päivää ihan hiljaa ja hissukseen, että pääsen lauantaipäiväksi opiskelemaan eläinavusteisen valmennuksen perusteita.

Onko sinusta outoa, että odotan koulunpenkille pääsyä näin innoissani? Kuten sanottua, hullu mikä hullu. Siis minä. Enkä edes aio yrittää parantua tästä hulluuden lajista.