Lapinkoira on helppo kouluttaa, ne sanos...

Innokkaat kurssilaiset. Tai no, minä enemmän innoissani kuin Kauno.

Kaksi päivää koulutusta takana. Jirka Vierimaan vireenhallintakoulutusta. Meidän suloinen herra Villahousu - kaksi vuotta ja kaksi pallia - näytti taas, miten lapinkoiraa koulutetaan.

Kauno on maailman paras koira. Maailman ihanin ja rakkain pieni otus. Ja samalla kaikkein jästipäisin olento, mitä tämä maapallo on ikinä päällään kantanut. Jirkan sanoin: "Lapinkoirilla on kokonaan oma sielunelämänsä". Tämän allekirjoitan kyllä aivan täysin!

"Onks pakko AINA kuvata?"

Meidän ongelmamme vireenhallinnan kanssa on tämä: Kotona Kauno on oikeastaan koko ajan ylivirittyneessä tilassa, kun sitten taas treeneissä hänen viretilansa laskee, ja hän menee nurkkaan loikoilemaan, eikä tee mitään, vaikka minä heiluttaisin minkälaista namia herran kirsun edessä. Eli meidän koiran vire on aivan täysin takaperoinen. Silloin, kun saisi olla rento, meidän koiralla on kortisolit taivaissa. Silloin, kun saisi painella nuppi viidentenä tassuna, meidän herra Villahousu heittäytyy selälleen, alkaa pelleillä ja tekee kaikkea muuta paitsi työtä käskettyä.

Ja niin kävi näidenkin kahden päivän aikana. Ensimmäisenä koulutuspäivänä Kauno sai yleisön nauramaan useammin kuin Ismo Leikola keikoillaan. Jirka totesikin, että Kaunolla on todella suuri persoona. Tästä olen Kaunon emäntänä erittäin samaa mieltä. Suurempaa ja mielenkiintoisempaa persoonaa en tiedä, edes ihmisten joukosta.

Kauno vain kieriskeli ruohikolla, kintut taivasta kohden, kieli roikkuen. Minä näin sieluni silmin, miten Kauno mielessään lällätteli minulle. Ja minä seisoin vieressä kananami kourassa ja taivastelin, kun koira on taaskin rikki eikä toimi. Ja yleisöllä oli hauskaa.

Toisena koulutuspäivänä Kauno toimi vähän paremmin, kunnes hänen mielestään harjoitus muuttui ihan tylsäksi, ja hän alkoi laiduntaa makoisan ja tuoreen näköistä nurmikkoa. Sen jälkeen en saanut häneen enää minkäänlaista eloa kananamin kanssa. Olisi varmaan pitänyt yrittää ruohonkorrella. Se olisi ehkä auttanut.

Punaviinimarjoja poimimassa. Kesken koulutuspäivän.

Kauno on niin uskomattoman pässi, äärimmäisen valikoiva, kyllästyy toistoihin nopeasti ja kun hän jämähtää, hän sitten jämähtää. Minkään valtakunnan kisaaminen tuollaisen pässin kanssa ei tulisi kuuloonkaan. Toisaalta, Kauno on huippunopea oppimaan silloin, kun herra sattuu olemaan sillä päällä, että treenit maistuvat. Suuri älykkyys tuo mukanaan vielä suuremman pässinpäisyyden.

Jos joku vielä tulee sanomaan minulle, että lapinkoiraa on todella helppo kouluttaa, niin saa tulla meille ja yrittää kouluttaa tuota meidän villahoususankaria sellaisena päivänä, kun herralle ei koulutus maistu. Toivotan mitä suurinta onnea.

PS. Suosittelen todella lämpimästi Jirkan koulutuksia! Sen lisäksi, että Jirka on erittäin hauska ja huumorintajuinen kouluttaja, hänellä on aivan uskomaton tatsi eläimiin ja niiden sielunmaailmaan.

Uusia elämäni listoja: Pandoja, kuuta ja viininmaistelua

Pitkinä pyhinä ja vielä pidempinä välipäivinä, kun olen maannut selkäsärkyisenä sohvalla, on ollut pakko keksiä jotain muuta järkevää tekemistä kuin leffojen katselu. Onhan se leffojen katselu ihan mukavaa puuhaa, mutta en jaksa sitä, että minulle annetaan kaikki täysin "valmiiksi pureskeltuna". Haluan itse käyttää omaa mielikuvitustani ja piirtää mielessäni sen, miltä henkilöt, eläimet ja maisemat ovat mahtaneet näyttää. Haluan kuvitella mielessäni äänet, mitä ympäriltä kuuluu. En halua saada kaikkea valmiina eteeni elokuvan kautta.

Käytin ison osan ajastani lukemiseen, mutta koska lukuasennot eivät aina olleet ihan hirvittävän mukavia, käytin sen toisen osan ajastani siihen, että täydensin joululahjakirjaani, Elämäni listoina. Olen kaksi kertaa aikaisemminkin raportoinut tänne tuloksiani:

Ensimmäinen raportti löytyy täältä: https://valmentajaksi.blogspot.fi/2017/12/elamani-listoina.html

Toinen löytyy täältä: https://valmentajaksi.blogspot.fi/2017/12/nelja-listaa-elamastani.html

Olen Portugalissa, Porton kaupungissa. Olisiko vuosi ollut 2008?

Sain useamman listan valmiiksi. Moni oli ihan hirvittävän helppo, kuten esim. lista maista, joissa olen käynyt:

1. Saksa

2. Portugali

3. Tanska

4. Venäjä

5. Hollanti

6. Ranska

7. Belgia

8. Luxemburg

9. Slovakia

10. Islanti

Olisi noita maita enemmänkin, mutta listaan mahtui vain kymmenen. Olkoot ne maat nyt sitten vaikka nuo tuossa.

Kuva on otettu Hollannissa, Zwarte Cross-festareilla. Vuosi taisi olla 2013.

Jos pysytään matkakohteissa. Seuraavassa listassa ovat unelmieni matkakohteet.

1. Bora Bora

2. Irlanti

3. Uusi-Seelanti

4. Australia

5. Madagaskar

6. Peru

7. Japani

8. Hawaiji

9. Trans-Siperian rata

10. Kuu

Nämä eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä. Lähinnä mieleentulojärjestyksessä. Ja kuuhun tuskin tullaan minun aikanani turistilentoja tekemään. Ainakaan minun lompakolleni sopivaan hintaan.

Tyttäreni huone ihka omassa kodissa, heti remontin jälkeen. Sen vuoksi
huone on noin siisti.

Siirrytäänpä matkailusta vaihteeksi työntekoon: Ammatit, joita haluaisin kokeilla.

1. Viininmaistaja

2. Koenukkuja

3. Pandojen hoitaja

4. Valokuvaaja

5. Lasinpuhaltaja

6. Presidentti

7. Leipuri

8. Näyttelijä

9. Eläinlääkäri

10. Helikopterilentäjä

Tiedän, että eläinlääkärin ammattiin en oikeasti kykenisi, sillä olen aivan liian herkkä. Enkä tiedä, olisinko miten hyvä koenukkuja, kun en saa nukuttua muutenkaan, ainakaan ilman vahvoja unilääkkeitä.

Kuu. Kovasti tekisi mieli käydä...

Nämä ovat aika pinnallisia listoja, eivätkä ole vaatineet ihan hirveästi itsetutkiskelua eivätkä syvällistä pohdintaa. Olisiko aika jollekin vähän syvällisemmälle? Kuten vaikka lauseet, joita toistan liian usein.

1. Voi vittu!

2. Voi vittu, et mä oon tyhmä!

3. Voi vittu, kun toi ei osaa ajaa!

4. Jee, uus kurssi!

5. Mä ilmoittauduin sille kurssille.

6. Kuka on äidin lellivauva?

7. Kauno on äidin lellivauva!

8. Mun selkä on kipee.

9. Hupsista saatana!

10. Mihin mä sen laitoin?

Tämä lista ehkä avaa hieman enemmän sitä, kuka minä olen. Olen hemmotellut ja lässyttänyt koirani täysin piloille, ja Kauno kuvitteleekin olevansa puolijumala, joka hallitsee koko Martin aluetta ja Tonttumäen koirapuistoa. Olen auton ratissa raivohullu huutaja, jolla on selkä hyvin usein kipeänä. Unohdan saman tien, mihin laitoin minkäkin asian, ja vahinkoja sattuu sitäkin enemmän. Uudet opinnot kiehtovat aina (se on varmasti käynyt jo kaikille selväksi) ja olen kova käyttämään naisen alapäähän liittyviä ilmaisuja. Kutsun myös itseäni usein tyhmäksi, mikä on sinänsä outoa, että olen tutkitusti keskivertoa älykkäämpi ihminen (mitä on kyllä hyvin vaikea uskoa). 

Kauno on AINA äidin lellivauva.

Tiedän, että minun pitäisi a) kiroilla vähemmän, ja b) puhua itselleni kauniimmin. Minun pitäisi antaa itselleni ja saavutuksilleni enemmän arvoa. Se, miten opin nämä kaksi jaloa taitoa, onkin sitten täysin eri asia. Se koulu tulee olemaan pitkä ja kivinen.

Jos vielä yksi lista! Joku helppo. Vaikkapa kodit, joissa olen asunut.

1. Kotimäenkatu, Turku

2. Kurkelankatu, Naantali

3. Prins Hendrikkade, Amsterdam

4. Merimiehenkatu, Turku

5. Yliopistonkatu, Jyväskylä

6. Nuhjalantie, Naantali

7. Ulitsa Korablestroitelei, Pietari

8. Tervahovinkatu, Turku

9. Isa Aspin katu, Jyväskylä

10. Wilhem Schildtin katu, Jyväskylä

Nämä eivät ole kronologisessa järjestyksessä. Ja joku tarkkasilmäinen, elämäni kodit hyvin tunteva saattaa huomata, että eräs paikkakunta on jäänyt listasta kokonaan pois. Täysin tarkoituksella! En halua, että mikään tässä maailmassa muistuttaa minua siitä helvetillisestä ajasta, minkä jouduin viettämään siellä helvetin esikartanossa. Minä en ole ikinä asunut siellä, ja jos joku asiaa kysyy, kiellän sen. Olen leikannut sen ajanjakson elämästäni kokonaan pois, sitä ei ole koskaan ollutkaan.

Pitääpä jatkaa näiden listojen tekoa myöhemmin. On vielä monta hyvää listaa tekemättä!

Ehkä vielä joskus opin hyväksymään itseni. Ainakin Kaunokaiseni
rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen.

Neljä listaa elämästäni

Edinburgh. Tyttäreni juoksemassa Royal Mileä pitkin.

Tänään minut hidasti hetkeksi yllättävä ja järjetön pahan olon tunne. En tiedä, mistä ihmeestä se tuli ja miksi, mutta tulipahan kuitenkin. Mutta olipahan aikaa taas pohtia saamaani joululahjakirjaa ja elämääni listoina siinä samalla, kun yökkäilin sohvalla ja yritin saada pahaa oloani edes jotenkin pois.

Aloitin, jälleen kerran, helposta listasta, mikä ei pahemmin miettimistä vaatinut: Parhaimmat näkemäni elokuvat. Tämä on todella helppo lista tehdä!

1. Unelmien sielunmessu

2. Epäillyt

3. Apocalypto
4. Fight Club
5. Tuulen viemää
6. Amistad
7. Piano
8. Fargo
9. Seven
10. Poika raidallisessa pyjamassa

Venetsia.

Kyllä, rakastan elokuvia, missä on yllättävä ja surkea loppu. En tiedä miksi. Tarvitsen katarsiksen, jotta pystyisin nauttimaan elokuvasta. Olen ehkä Aristoteleen uudelleen ruumiillistuma tai jotain, koska pidän tragediaa "ylhäisempänä" lajina kuin komediaa.

Toinen lista on melkein yhtä helppo. vaatii vain vähän miettimistä: Ominaisuudet, joita arvostan ihmisissä.

1. Luotettavuus

2. Rehellisyys

3. Täsmällisyys

4. Huumorintaju

5. Kyky nauraa itselle

6. Eläinrakkaus

7. Älykkyys

8. Ystävällisyys

9. Joustavuus

10. Avoimuus

Gullfossin vesiputous Islannissa.

Kolmannen listan kohdalla joudun sitten oikeasti miettimään: Onnistuneimmat lomani. Meillä on takana monia lomia, onnistuneita ja epäonnistuneita. Sain lopulta aikaiseksi tällaisen listan.

1. Kesälomamatka Islantiin

2. Syyslomamatka Rovaniemelle

3. Syyslomamatka Edinburghiin

4. Talvilomamatka Riikaan

5. Joululomamatka Saimaan kylpylään (en ikinä tule unohtamaan sitä ihanaa suolasaunaa)

6. Kesäloma 2015 (sen kesän aikana tapahtui monta aivan uskomattoman ihanaa ja hullua asiaa, täysin unohtumaton kesäloma kaiken kaikkiaan)

7. Syyslomamatka kylpylähotelli Päiväkumpuun (siellä erään henkilön minulle pitämän "puheen" vuoksi ymmärsin olevani ADHD-oireinen, ja se diagnoosi pelasti elämäni)

8. Talvilomamatka Venetsiaan

9. Joululomamatka Tukholmaan

10. Benelux-maiden ja Ranskan kierto kesälomalla

Calais'n ranta.

Teen vielä neljännen listan: Kuulemani kohteliaisuudet. Ehkä minun pitää opetella enemmän sitä ajattelua, että minussakin on olemassa niitä hyviä asioita. Niitä tulee ajateltua aivan liian harvoin. Pitkän pähkäilyn ja "olen itsekäs paska"-ajatusten jälkeen sain kuin sainkin aikaiseksi kymmenen kohdan listan asioista, mitä minulle on joskus sanottu.

1. Kauniit silmät

2. Kaunis hymy

3. Älykäs

4. Hyvä kirjoittaja

5. Hyvä äiti Kaunolle

6. Hyvä opettaja

7. Aikaansaava ihminen

8. Hyvä organisointikyky

9. Hyvällä tavalla hullu

10. Ei missään mielessä perinteinen tätihahmo (tämä vasta onkin kohteliaisuus, oikeasti!)

Päiväkummussa, tyttäreni melomassa Lohjanjärvellä.

Minulla on vieläkin hieman outo olo siitä, että olen joutunut löytämään itsestäni hyviä asioita, sillä eihän niitä saisi ajatella. Se on itsekästä. Ei ihminen saa ajatella itsestään mitään hyvää. Vai oliko se nyt taas sitä suomalaista ajattelutapaa?

Ehkä nämä listat riittävät tälle kertaa. Valmistaudun huomiseen koitokseen ja jouluaattoon. Minulla on sentään niin paljon tehtävää kuin nachopellin väsääminen ja jälkiruuan leipominen. Muuta en sitten aiokaan tehdä. Paitsi viedä koiran ulos ja leikkiä sen kanssa, kuten kunnon koiranomistaja tekee.

ADHD-myytinmurtaja

Tällä viikolla on vietetty ADHD-viikkoa. Vaikka tietous lisääntyy, ADHD: seen liittyy edelleenkin hyvin paljon myyttejä, mitkä saavat meidät ADHD-oireiset joko nauramaan kippurassa tai raivostumaan. ADHD-viikon ja oman ADHD-diagnoosini kunniaksi avaankin teille nyt muutaman myytin.

Myytti 1: ADHD:ta ei oikeasti ole.

Ai eikö? Miksi meitä on sitten jumalaton lauma ihmisiä, joilla on täysin samanlaisia ongelmia yhteiskuntaan sopeutumisen kanssa, ja jotka tuntevat itsensä erilaisiksi ja ulkopuolisiksi? Olemmeko me kaikki pelkästään tyhmiä ja laiskoja?

Mutta perkele! Tiedän aika monta ADHD-oireista, jotka ovat Mensan jäseniä. Muistaakseni, kun viimeksi asian tarkistin, Mensaa ei ole tarkoitettu tyhmille ihmisille.

Ja taidan muistaa lukeneeni vielä jotain sellaistakin, että ADHD:n pystyy näkemään aivokuvissa. Että mitenkäs se suu nyt pannaan?

Myytti 2: ADHD on ylivilkkaussairaus, mikä paranee ajan myötä.

Itse olet ylivilkkaussairaus!

Oletko ikinä kuullut sellaisesta kuin ADD? Se on eräs ADHD:n muodoista, ja tämän “sairauden” kantaja on pikemminkin alivilkas kuin ylivilkas.

Lisäksi erityisesti ADHD-tytöt purkavat ylivilkkautensa jotenkin toisin kuin juoksemalla pää punaisena pitkin pihoja. He saattavat esim. puhua loputtomasti, heiluttaa käsiään ja jalkojaan, mutta pylly pysyy kuitenkin penkissä.

Ja mikä tärkeintä, ADHD ei ole mikään ylivilkkaussairaus, vaan tarkkaavaisuuden säätelyhäiriö. Ylivilkkaus on vain yksi oireista, mutta pääasiallisesti ongelma ADHD:ssa on nimenomaan siinä tarkkaavuudessa. Ja koska ADHD on synnynnäinen ongelma, se ei todellakaan parane mihinkään ajan myötä. Toki se saattaa muuttaa muotoaan, muttei se parane.

Eikä se ole sairaus! Sairaus on väliaikainen tila, vaikkapa nyt flunssa on sairaus. ADHD on pysyvä tila. Professori Simo Vehmasta lainatakseni, vamma on ruumiin tai mielen poikkeava tai kokonaan puuttuva osa tai toiminto. Vehmaksen mukaan ADHD on siis vamma.

Myytti 3: ADHD-oireinen ei pysty opiskelemaan eikä suorittamaan yhtään koulua loppuun.

Olen kuullut tämän järkyttävän lauseen jopa lääkäreiden suusta! Millainen tollo edes kehtaa päästää suustaan tuollaista paskaa?

On täysin totta, että monelta ADHD-opiskelijalta jäävät opinnot kesken puutteellisen tuen vuoksi. Sen sijaan, että opiskelupaikka antaisi tukea opintoihin, käsketään ADHD-opiskelijaa vain ottaa itseä niskasta kiinni ja tuen tarvetta vähätellään. Opinnot voivat jäädä kesken myös puutteellisen motivaation vuoksi. Motivaation puute johtuu hyvin usein tuen puutteesta, mutta on myös täysin mahdollista, että opintojen edetessä opiskelija saattaa huomata, ettei ala olekaan itseä varten.

Myös opintoihin käytetty aika saattaa olla pidempi kuin muilla, valmiin paperit saadaan kuitenkin. Tiedän itseni lisäksi satoja ADHD-oireisia korkeakoulusta jo valmistuneita tai parhaillaan korkeakoulussa opiskelevia. Meidän on täysin mahdollista opiskella siinä, missä muidenkin.

Myytti 4: Kaikki ADHD-oireiset ovat käytöshäiriöisiä.

Käytöshäiriö on täysin oma diagnoosinsa! Totta on, että ADHD ja käytöshäiriö kävelevät usein käsi kädessä, mutta tunnen enemmän ADHD-tapauksia ilman käytöshäiriötä kuin käytöshäiriön kanssa. Lisäksi ihmisellä voi olla käytöshäiriö ilman, että on ADHD.

Monet tuntemani ADHD-lapset ovat paljon kohteliaampia kuin normilapset. Ja koska suomalaiseen kulttuuriin kuuluu se, että kiltti lapsi istuu perse liimattuna tuoliin, suu tiukasti supussa, niin eihän ADHD-lapsi mahdu mitenkään tähän suomalaiseen kiltin lapsen laatikkoon. Suomalainen ajatusmalli kiltistä lapsesta on jollain tavalla vääristynyt. Levottomuus ja vilkkaus käsitetään Suomessa monesti samaksi asiaksi kuin käytöshäiriö, vaikka näin ei todellakaan ole!

Myytti 5: ADHD-oireiset ovat tyhmiä, laiskoja ja saamattomia

Noh, menepäs hieman takaisin tekstissä ja luepas se kohta siitä, missä puhuttiin Mensasta. Keskustellaan sen jälkeen uudestaan siitä, miten tyhmiä ADHD-oireiset ovat.

Väitän, että ADHD-oireisten keskuudessa älykkyysosamäärä on keskiverroin korkeampi kuin mitä neuronormaaleilla on. Mutta tämä väite on siis täysin omaa mutua, eikä minulla ole tälle väitteelle tieteellistä perustaa. Ehkä jonain päivänä vielä on, jos saan tutkikusrahoituksen aiheeseen liittyen!

Toki ADHD-oireisten joukkoon mahtuu myös niitä, joilla on oppimisvaikeuksia.

Ja mitä tulee laiskuuteen ja saamattomuuteen. Oletko kuullut sellaisesta kuin hyperfokus? Sen avulla ADHD-oireiset pystyvät keskittymään niin syvästi tekemänsä tehtävän pariin, että ajantajua katoaa täysin, eivätkä he huomaa ympäröivää maailmaa ollenkaan. Hyperfokuksen aikana ADHD-oireinen pystyy tekemään työtä huomattavasti tehokkaammin kuin neuronormaali, ja paremmalla lopputuloksella! Ongelmana on se, että hyperfokus tulee vain, jos tekeminen on itselle mielekästä ja kiinnostavaa. Sen vuoksi ADHD-oireisen koti on usein kaaos, koska se siivoaminen nyt ei ole kivaa eikä mielekästä. Ja koska aloittaminen on ADHD-oireisille todella vaikeaa, sitä epämukavaa tekemistä ei vain saa aloitettua. Ei ainakaan ilman tukea!

Myytti 6: ADHD on vain pojilla.

Pyh ja pah! Tässä kohtaa minä yleensä nauran niin, että pissat tulevat housuun. Fakta on se, että poikia on diagnosoitu enemmän, koska diagnostiset kriteerit on laadittu enemmän sen mukaan, miten ADHD ilmenee pojilla. Mutta tytöillä on aivan yhtä paljon ADHD:ta kuin pojillakin! Minullakin on ADHD, ja kun viimeksi vessassa kävin, en löytänyt alaosastostani pippeliä.

Luepa vaikka tämä kirja: Understanding girls with ADHD.

Myytti 7: ADHD johtuu huonosta kasvatuksesta ja huonoista kotioloista.

Höpönpöppöä! Tunnen lukemattomia ADHD-aikuisia, jotka ovat saaneet hyvän kasvatuksen ja heillä on ollut turvallinen kotitausta. Silti heillä on ADHD. ADHD on synnynnäinen, eikä se tule tuosta noin vain. Suurin osa ADHD-tapauksista on tullut geeniperintönä, mutta myös keskosuus, synnytyksen aikaiset traumat tai äidin raskaudenaikainen nautintoaineiden väärinkäyttö voivat aiheuttaa ADHD:n. Joka tapauksessa, kasvatus ei ole syy sille, että lapsella on ADHD.

Myytti 8: ADHD paranee ruokavaliolla.

Ihan ensin, ADHD ei parane, sillä se ei ole sairaus! Toiseksi, jos sinulla “paranee ADHD” sillä, että muutat ruokavaliotasi, sinulla ei ole alun alkaenkaan ollut ADHD, vaan huono ruokavalio.

ADHD:n hoidossa tasapainoinen ja terveellinen ruokavalio on tärkeä asia, eikä sitä pidä unohtaa. Jos syöt pelkkää pullamössöä ja sokerihiilaria, niin sehän on selvä, että hypit seinille kuin sähköjänis. Jos normaali lapsi on sokerikuurin jälkeen kuin tulisilla hiilillä, niin ADHD-lapsi vasta onkin!

Ja koska terveellinen ruokavalio vaikuttaa vireystilaan, jaksamiseen ja kaikkeen terveyteen noin yleisestikin, sen tärkeyttä ei voi sivuuttaa ADHD:n hoidossa. Mutta ei se mitään edelleenkään paranna!

Tässä on nyt kahdeksan myyttiä ADHD-murrettu. Mikäli jäit kaipaamaan jotain lisää ja haluat saada OIKEAA ja ASIANTUNTEVAA tietoa liittyen ADHD:seen, suosittelen lukemaan mm. psykiatri Sami Leppämäen erinomaisia kirjoituksia aiheeseen liittyen.

Emmä tahro valittaa, mutku…

Stressi jatkukoon! Tai pikemminkin uusi kurssi Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokonaisuudessa alkakoon! Tänään aloitin suorittamaan kokonaisuuden toista, ja myöskin viimeistä, luentokurssia. Aiheena on stressi- ja kriisitilanteet lapsuudessa ja nuoruudessa.

En pidä itseäni mitenkään poikkeuksellisen älykkäänä ihmisenä. Koen olevani ihan “normiälyinen”. Silti tänään minulle tuli olo, että olen näitä muita ihmisiä noin tuhat kertaa älykkäämpi.

Ihan ensin, ihmisillä oli ongelmia liittyen Moodleen ja lapsen biopsykososiaalinen kehittyminen-kurssin tenttituloksiin. Olemme saaneet kuukautta ennen koko opintokokonaisuuden alkamista erittäin, siis ERITTÄIN, selkokielisen ja yksityiskohtaisen ohjeistuksen siitä, miten kirjaudumme opiskelijaksi Itä-Suomen yliopistoon, minne kurssiarvosanat tulevat ja miten Moodlea käytetään. Ohjeet olivat askel askeleelta-tyyliin tehtyjä, ja koska jopa minä ymmärsin ne ohjeet ensi kerrasta, silloin ne todellakin olivat selkeitä! Muut ihmettelivät, miksei tenttituloksia näy Moodlessa. No koska siellä ohjeissa lukee aivan selkeällä suomenkielellä, että tenttitulokset tulevat weboodiin! Moodlessa ovat pelkästään ohjeet oppimistehtävien tekoon.

Sen jälkeen alettiin naputtaa siitä, kun ei niitä ohjeita ole siellä Moodlessa. No, kyllä ne siellä ovat, kun minä ne sieltä löysin! Ellet itse osaa käydä lukemassa sieltä, missä kohtaa ne tehtävät löytyvät, ja klikata hiirellä sitä kurssitehtävä-linkkiä, niin olet kyllä aivan väärässä paikassa. Kun sanoin palautteeni jo kummatkin oppimistehtävät, vanhat ämmät katsoivat minua alta kulmiensa, kiukkuisena. Onko se nyt minun vikani, jos olen heitä nopeampi ja osaan lukea ohjeet siitä, miten pääsen Moodleen?

Itseäni alkoi ärsyttää luennoitsijan puolesta jossain vaiheessa aivan hirveästi, kun ihmiset pommittivat tätä nuorta tyttöä kysymyksillä. Luennoitsija on jo alun alkaen sanonut, että hän ei tiedä opintokokonaisuudesta sen enempää. Hän ei hallinnoi sitä, hän vain vetää ne luennot, mitkä häneltä on tilattu. Hän ei tiedä Moodlesta mitään ja hän laittaa arvosanatkin suoraan Turun kesäyliopistolle, joka välittää ne Itä-Suomen yliopistolle. Hänellä ei ole edes tunnuksia Itä-Suomen Moodleen! Mistä hän voisi tietää vastaukset näihin kysymyksiin? Meinasin jo huutaa, että lakatkaa kiusaamasta luennoitsijaa ja soittakaa sinne Itä-Suomeen, kun kerran puhelinnumero on annettu. Sain hillittyä kieleni.

Ihan viimeinen niitti oli kesken luennon, kun eräs nainen alkoi inttää: “Voiko raskaana ollessa olla stressaantunut ilman, että itse huomaa sitä?” Huomasin luennoitsijan ilmeestä, ettei hän oikein älynnyt kysymystä ja sitä, että miksi näin helvetin typerä kysymys edes kysyttiin. Olimme puhuneet kaksi ja puoli tuntia stressistä, joten olisi pitänyt käydä jo selväksi, että jos ihminen on stressaantunut, niin hän kyllä huomaa sen itse monistakin eri asioista. “Mutta voiko kuitenkin olla niin, että olet tietämättäsi stressaantunut ja näin ollen aiheutat vaaran syntymättömälle lapsellesi?” Voi nyt kamelin kakka ja suutarin pallit! Miten kukaan voi olla näin tyhmä? Miten voi tulla yliopistokurssille kyselemään noin pirun typeriä kysymyksiä?

Kurssi on todella mielenkiintoinen ja luennoitsija on innostava. En vain jaksa mitenkään näitä muita kurssilaisia, joilla ei tunnu olevan minkäänlaista omaa ajattelukykyä. Alan olla sitä mieltä, että jos vielä joskus opiskelen tämän jälkeen jotain avoimessa yliopistossa tai kesäyliopistossa (vai pitäisikö sanoa, SITTEN kun opiskelen), teen ne opinnot verkko-opintoina, mikäli vain suinkin mahdollista. Pidän luennoista, sillä koen saavani enemmän luennoilla, mutta jos muu porukka on näin puusta pudonnutta, täysin uuvattia sakkia, niin en jaksa enkä kykene!

Tästäkö puusta lienevät pudonnen nuo helkkarin uuvatit?

Aina kiireinen mämmikoura - Luennon herättämiä ajatuksia

Istun tyhjässä luokassa. Työpäivä, ja itse asiassa koko työviikkokin, on päättynyt jo puolitoista tuntia sitten, mutta olen edelleenkin töissä. Autoni, rakas Yarikseni, on huollossa koulumme autopuolen opiskelijoilla, enkä laiskana ihmisenä viitsi kävellä kotiin, joten jäin tänne tekemään jotain hyödyllistä, eli opiskelemaan.

Neuropsykiatrisen valmentajan opintoihin kuuluu luennon kuunteleminen netissä. Luento kestää yhteensä kuusi tuntia, ja ADHD-ihmiselle kuusi tuntia luentoa on… Noh, kuusi tuntia luentoa! Onneksi luennot on pätkitty pieniin osiin, joten kaikkea ei tarvitse kuunnella kerralla. Sain juuri äsken kuunneltua ensimmäisen pätkän.

Ensimmäisessä pätkässä lastenpsykiatri ja psykoterapeutti Kaija Ikäheimo kertoo ADHD:sta. Kappas, tuttu aihe! Hän tuo heti ensimmäisenä esille ADHD:n heterogeenisyyden, ja olen tästä erittäin tyytyväinen. Harvoin ymmärretään, miten heterogeenisestä ryhmästä oikeastaan onkaan kyse. Koska luento alkaa näin hyvällä ja tärkeällä huomiolla, ei loppuluento voi olla huono.

Seuraava mielenkiintoinen seikka, mistä Ikäheimo puhuu, on motoriikan ongelmat. Näitä ei ole läheskään kaikilla, ja ne voivat olla hyvinkin lieviä, mutta niitä kuitenkin on addeilla huomattavasti enemmän kuin nenteillä. Itselläni ei mikään pysy käsissä. Olen mämmikourien kuningatar, pudotan kaiken eikä mikään pysy kädessä edes sen jälkeen, kun olen vetänyt puoli kilometriä jesaria sekä kädessä olevan tavaran että käteni ympärille. Onnistun pudottamaan sen siltikin. Olen aivan tajuton tunari, mitä tulee “mämmikouruuteen”. Onneksi en ole lajissani ainoa, vaan tämä “mämmikouruus” on hyvin tyypillistä meille oraville. Harmittava ominaisuus, mutta yleinen ja tyypillinen.

Hyvin tärkeä pointti tulee esiin, kun Ikäheimo korostaa sitä, että ADHD ei ole sama asia kuin käytös- ja uhmakkuushäiriöt. Hyvin usein nämä asiat yhdistyvät samassa ihmisessä (googleta sellainen hieno sana kuin komorbiditeetti, ellet tiedä, mitä se tarkoittaa), mutta ne ovat kuitenkin eri diagnooseja. ADHD-ihmisellä ei välttämättä ole käytöshäiriöitä eikä uhmakkuutta, eikä käytös- tai uhmakkuushäiriöisellä ole välttämättä tarkkaavuuden kanssa mitään ongelmaa. “Tavallisen kansan” silmissä nämä eri diagnoosit ovat usein yksi ja sama asia, vaikkei näin kuitenkaan ole.

Ikäheimo tuo myös unihäiriöt esille. Erittäin tärkeää! Addit eivät nuku samalla lailla kuin nentit, ja hyvin usein (ei läheskään aina, tunnen lähipiiristänikin yhden poikkeuksen) addien unirytmi on viivästynyt. On siis aivan turha yrittää pakottaa lasta tai nuorta nukkumaan klo 21, kun se uni ei vain tule, ja sitten ihmetellä aamulla, miksi se laiskiainen vieläkin kuorsaa sängyssä, vaikka päivä on jo puolessa. No siksi se siellä kuorsaa, kun se uni ei tule ennen aamukolmea! Eikä kyse ole siitä, että lapsi tai nuori viettäisi koko yön pelaten: Jos unirytmi on viivästynyt, se uni ei tule, vaikka mitä tekisi.

Tärkein Ikäheimon esille tuoma asia on älykkyys. Addeja pidetään tyhminä ja huonosti koulussa pärjäävinä. Totuus on se, että me olemme tasan yhtä tyhmiä tai älykkäitä kuin nentitkin! Älykkyysosamäärämme ei poikkea mitenkään nenttien älykkyydestä. Väitänpä jopa, että saatamme olla keskimääräisesti jopa hivenen älykkäämpiä, mutta koska minulla ei ole tälle väittämälle mitään tieteellistä pohjaa, niin en ala vängätä asiasta sen enempää, vaan tyydyn odottamaan sitä hetkeä, kun minulla on tohtorinhattu kourassa: Sen jälkeen lähden tekemään asiasta perinpohjaista tutkimusta. Meidän addien ongelma on se, että kykyjen käyttöönotto voi olla haastavaa, etenkin tällaisessa ympäristössä, missä meidän pitäisi muutenkin tukahduttaa se, mitä olemme, ja väkisin yrittää rajoittaa itseämme ja tunkea itsemme yhteiskunnan asettamaan “normaalin ihmisen muottiin”, mihin emme mahdu. Kun emme saa sellaista tukea, mitä tarvitsisimme, emmekä myöskään saa sen tyylistä opetusta, mikä parhaiten palvelisi juuri meidän oppimista, niin eivät ne kyvyt koskaan pääse kukoistamaan. Lisäksi monet ADHD-lasten ja -nuorten innovatiiviset yritykset keksiä jotain hienoa ja hauskaa tukahdutetaan “typerinä ja vaarallisina ideoina”. Yritä sitten tällaisessa ympäristössä oikeasti saada tuotua kykysi esille.

Autopajalla ollaan panemassa pillejä pussiin (haluaisin tietää tuon sanonnan etymologian). Saan ihan kohta Yarikseni taas alleni, ja pääsen huristelemaan pitkin Turun märkiä asfaltteja. Siirryn kotiin jatkamaan luennon seuraamista. Tai sitten pidän pienen luentotauon, ja jatkan katsomista myöhemmin. Tässä on kuitenkin puoli vuotta aikaa vielä suorittaa tämäkin tehtävä. Mutta minullahan nyt on aina kiire. Olisikohan minulla joku ADHD?