Nuppi hyvin, kaikki hyvin? - Opiskelijoiden mielenterveyspäivä

Suomen Mielenterveysseuran mielenterveyden käsi.

Koska teemapäivät ja -viikot ovat pop, ja kaikella pitää olla oma teemapäivänsä, niin tänään vietämme opiskelijoiden mielenterveyspäivää. Mielenterveys, tai pikemminkin sen puute, on yksi suurimmista syistä, miksi nuoret ihmiset jättävät opintonsa kesken, syrjäytyvät ja joutuvat aikaiselle eläkkeelle. Tätä on tutkittu paljon, ja tilastoja löytyy ihan googlettamalla, joten jokainen voi itse käydä tarkistamassa asian.

Tämän päivän teemana on myötätunto. Se ei ole laisinkaan hassumpi teema, päinvastoin. Myötätunto on äärimmäisen tärkeä asia opiskelijayhteisössä, ja pienillä teoilla voi saada ihmeitä aikaiseksi. Mutta entä niissä tapauksissa, missä pelkkä myötätunto ei riitä? Jos opiskelija on niin rikki, että hän tarvitsee yleisen myötätunnon sijaan ammattiapua. Mistä hän sitä saa?

Opiskelijaterveydenhuolto? Juu, se on toki olemassa. Kunhan vain jaksat jonottaa siihen jonoon, mistä pääset siihen jonoon, missä jonotetaan aikaa psykiatrille tai psykologille. Siinä on mukavasti lukuvuosi vierähtänyt, ennen kuin mistään kuuluu pihahdustakaan. 

Entäs julkinen? Sehän on tarkoitettu kaikille kuntalaisille, myös opiskelijoille. Paitsi että julkinen ja psykiatria eivät oikein toimi samassa lauseessa. En tiedä, miten muualla, mutta täällä Turussa ainakin julkinen psykiatria on niin syvemmällä suossa kuin Kyllikki Saari. Jos jotenkin ihmeen kautta saa keploteltua ajan itselleen jollekin julkisen sektorin psykiatrian poleista, niin apua sieltä ei sitten kuitenkaan saa. Nostetaan kädet pystyyn ja todetaan, että ei pystytä auttamaan. Ehkäpä liikunta ja raitis ilma auttavat opiskelijaa paranemaan mielenterveyden ongelmistaan. Juupa juu.

Yksityiseltä puolelta saa kyllä psykiatrin apua hyvinkin nopeasti. Hintaan 150 euroa tunti. Kuinka monella opiskelijalla on varaa moiseen? Opiskelijat kun muutenkin suorastaan hukkuvat siihen viidensadan euron setelien tulvaan, mikä Kelasta tulee... Vaimitensenytmeni?

Toki pienistä puroista kasvaa suuri virta. Jos jokainen jaksaisi tehdä ihan pieniäkin interventioita opiskelijoiden mielenterveyden eteen omassa opiskeluyhteisössään, niin varmasti se työ tuottaisi hedelmää. Varmasti joku syrjäytymisvaarassa oleva jatkaisikin opiskelua ihan vain siksi, että hän kokee saavansa tukea opiskelutovereiltaan. Mutta tämä ei, valitettavasti, poista sitä faktaa, että mielenterveyspalvelut ovat niin retuperällä kuin olla ja voi, ja juurikin nämä palvelut ovat THE juttu, mihin nimenomaan kuuluisi panostaa. Ja rankalla kädellä! Juurikin mielenterveyspalveluihin kuuluisi ohjata niitä resursseja, koska hyvät opiskelijat ja hyvät työntekijät pysyvät hyvinä vain niin kauan, kun nuppi on reilassa. Jos nupissa alkaa heittää, niin se on menoa sitten. Eikä paluuta välttämättä ole. Ja mitä se oli, kun yksi mielenterveyden takia työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt nuori maksoikaan valtiolle vuosittain? Aika isoista summista puhutaan.

Mutta sillä aikaa, kun odotamme sitä ihmettä tapahtuvaksi, että julkisen sektorin psykiatrian palvelut laitetaan kunnolliseen kuosiin, voimme tehdä niitä pieniä interventioita. Ihan vain lämpimiksemme. Voimme kysyä opiskelijatoverilta, mitä kuuluu, ja kuunnella. Kuunteleminen on ilmaista! Ja monesti se auttaa, että pääsee purkamaan pahan mielen pois. Voimme pyytää sellaista kaveria kahville, jonka kanssa harvemmin kahvihetkiä tulee vietettyä. Voimme vaikka ehdottaa yhteistä opiskeluhetkeä sellaiselle opiskelijatoverille, joka tuskailee jonkun kurssin kanssa eikä meinaa millään päästä läpi.

Hyvää mielenterveyttä kaikille tähän päivään!

Kun perä lakkasi pörisemästä

Kuvassa ei pörise oma autoni, vaan kuva on otettu Puolassa, kun matkasimme taksilla Varsovasta Treblinkaan.

Autoni on, taas kerran, autopajalla. Pojat vaihtavat pakoputkea. Vanha pakoputki on läpimätä, joten turha edes lähteä korjaamaan. Vähemmällä vaivalla pääsee, kun vaihtaa kokonaan uuden. Kun lähden tänään töistä kotiin, autoni perä ei enää pörise, ja ehkä katsastusmieskin on iloinen.

Eipä autoni ole tämänkään päivän jälkeen vielä valmis. Helmapellit vaativat vielä korikorjaajien hellää kosketusta, ennen kuin katsastusmies on täysin tyytyväinen. Täytyy ostaa pojille jotain kiitoslahjaksi sen jälkeen, kun ovat saaneet autoni täysin leimauskuntoon. Toki maksan heille työstä, mutta sen lisäksi voisin viedä vaikka ison karkkikipon heille.

Samalla, kun odotan autoani, jatkan Kaija Ikäheimon luennon katsomista. Sain viimeksi katsottua luennon ensimmäisen osan. Tällä kertaa katson toisen ja kolmannen. Aihe on edelleenkin sama, vanha kunnon ADHD. Ikäheimo kertoo tutkimus- ja hoitopolusta, lääkkeistä ja itseäni todella paljon kiinnostavasta aiheesta, eli ADHD:n tukemisesta koululuokassa.

Ikäheimo aloittaa luento-osuuden toteamalla, että kaikki nämä vinkit, mitä hän nyt kertoo, tukevat ketä tahansa oppilasta, ei pelkästään addeja. Pointti on erinomainen! ADHD-oppilaiden tukeminen ei oikeasti vaadi hirveän paljon, ja ihan pienet asiat riittävät siihen, että oppilas saa luokassa tarvitsemansa tuen. Mikä kouluista puuttuu, suurimmaksi osaksi, on se kaikkein tärkein tukimuoto, eli opettajan ymmärrys. Kaikki muut tukimuodot tulevat vasta sen ymmärryksen jälkeen.

Luentodiassa on pitkä lista asioita, mitkä haittaavat ADHD-oppilaan koulunkäyntiä. Lista on seuraavanlainen:

• suuri ryhmäkoko
• liian monimutkaiset ja pitkät ohjeet
• ponnistelua vaativa työskentely
• tylsä ja vaativa tekeminen
• useat yhtäaikaiset asiat
• liian harvoin annettu palaute
• ohjeiden anto koko ryhmälle, eikä suoraan yksilölle
• odotus paikallaanpysymisestä

Suurelle ryhmäkoolle ei voi opettaja mitään. Resurssit ovat päivän sana, ja resurssit ovat pienet. Ja sen lisäksi, että ne ovat nyt jo pienet, niitä supistetaan koko ajan. Jokainen lapsi, erkka tai ei, hyötyy pienestä opiskeluryhmästä ja henkilökohtaisemmasta opetuksesta. Sitä päivää odotellessa, kun hallitus tajuaa kohdistaa säästötoimenpiteensä johonkin muuhun kohteeseen kuin opetus.

Loput listasta ovatkin sitten sellaisia asioita, mille opettaja voi jotain! Ohjeet voi pätkiä pieniin osiin ja antaa pala kerrallaan. Tästä hyötyvät kaikki, eivät pelkästään addit. Nenttilastenkin on helpompi muistaa helpot ja vaihe kerrallaan annetut ohjeet. Samoin palautetta voi antaa jokaisen vaiheen jälkeen, eikä vasta sitten, kun koko työ on tehty. Myös tästä hyötyvät kaikki, eivät pelkästään addit!

Koulussa on paljon tylsää työskentelyä, ja sille vain ei voi mitään. Kaikki oppiaineet eivät kiinnosta kaikkia, ei kaiken tarvitsekaan kiinnostaa. Silti oppilaan pitäisi jaksaa istua paikoillaan tylsälläkin tunnilla. Voin kokemuksesta sanoa sen, että tylsääkin aihetta jaksaa seurata, jos opettaja tekee siitä mielenkiintoisen. Innostunut opettaja, joka keksii tylsästä aiheesta innostavan tehtävän, saa aivan taatusti addinkin tekemään. Sen sijaan, että kuunneltaisiin, kun opettaja luennoi, voi opettaja laittaa oppilaat itse etsimään tietoa. Tulee hieman sitä toiminnallisuuttakin tuntiin mukaan.

Ja hyvin pieni vaiva on se, että antaa oppilaille luvan liikkua luokassa. Jos oppilas on levoton, hän voi käydä teroittamassa kynän luokan edessä tai vaikkapa pyyhkimässä taulun (jos jossain luokassa vielä on niin vanhanaikainen asia kuin liitutaulu) tai ihan mitä tahansa! Kunhan hän pääsee ottamaan muutaman askeleen. Ei ole paha rasti kenellekään opettajalle.

Paitsi että todella monelle opettajalle se ON paha rasti. Vaaditaan ehdotonta hiljaisuutta, ehdotonta paikallaan oloa. Ei ymmärretä eikä haluta joustaa mistään. Tällaisten opettajien luokissa eivät addit voi oppia. Eivätkä mielestäni kyllä nenttilapsetkaan. Tai noh, korjaan äskeistä lausuntoani: Kyllä tällaisen opettajan luokassa voi oppia, mutta oppimisessa ei ole mitään iloa.

Luennon toinen ja kolmas osio on katsottu, ADHD aihe on ohitse. Seuraavaksi tulee autismin kirjo ja Asperger. Autopuolen opettaja huikkaa pajan ovelta: Hän ajaisi auton ihan kohta pihaan. Pääsen lähtemään kotiin ilman, että peräni pörisee.