Nykyajan vauvamaailma: Kuurakettivaunut, kakkakirjat ja täysin turhat tilpehöörit

Sain heinäkuun alussa tietää, että olen raskaana ja vielä hyvin pitkällä raskaudessa. Vauva voi syntyä käytännössä katsoen ihan milloin tahansa. Itse olen lääkärin määräyksestä kiltisti kotona ja kävelen lähinnä sohvan ja vessan väliä. 

Tässä vuodepotilaan roolissa olen saanut huomata monenlaisia asioita. Ensinnäkin sen, miten ihmiset aktivoituvat, kun kyse on pienestä vauvasta, jolla ei ole vielä mitään tavaroita. Olen saanut oikeastaan kaiken, mitä tarvitsen vauvaa varten lahjoituksina ihmisiltä ja vielä kotiin tuotuna. Tavara on toki käytettyä, mutta se on ollut laadukasta, puhdasta ja ehjää. Ei ole tarvinnut uhmata lääkärin kieltoja ja lähteä itse shoppailemaan vauvalle vaatteita ja vaunuja. Olen äärimmäisen kiitollinen kaikesta tästä avusta, mitä olen saanut!

Kuva: Bruna Bruna, Pixabay

Sen lisäksi, että olen todella kiitollinen kaikesta saamastani avusta, olen samaan aikaan myös todella hämmentynyt. Hämmentynyt siitä, millaiseksi "vauvamaailma" on mennyt. Ihan jo perusasioista on tehty niin jumalattoman monimutkaisia, että tällaista kasvatustieteilijä-humanistia hirvittää.

Tutkitaanpas hetken tätä nykyajan "vauvamaailmaa".

Lastenvaunut

Sain tuttavaltani aivan ihanat ja suloiset vaunut pienokaista varten. Sellaiset vaunut, että ne laittavat sinut lässyttämään ja lepertelemään itseksesi hunajaisella ja mairealla äänellä. Ne ovat suorastaan täydelliset kaikin puolin ja kaiken lisäksi ne ovat vielä yhdistelmävaunut: ne kestävät koko sen ajan, mitä jätkänpätkä tulee niiden kyydissä istumaan.

Kun seurasin tuttavani ohjeita vaunujen eri toiminnoista, putosin kuin eno veneestä jo heti alkutaipaleella. Miksi helvetissä lastenvaunuissa tarvitsee olla enemmän toimintoja ja oheislaitteita kuin monitoimikoneessa? Ne ovat lastenvaunut! Niissä on tarkoitus kyyditä lasta. Nykyajan lastenvaunuilla voisi jumalauta lentää vaikka kuuhun. Niin paljon niistä löytyy kaikenlaista erilaista osaa ja toimintoa.

Kuvassa on Kerttu Lirdo-yhdistelmävaunut. Kuva on lainattu
Lastentarvike Vesselit sivuilta. Minulla ei ole tällaisia vaunuja.

Jokaisessa pyörässä on omat jarrunsa. Sehän on tietenkin ihan välttämätöntä. Ja sitten ota tuo härpäke pois ja laita tuo härpäke tuohon asentoon, niin sitten saat kiinnitettyä vaunun runkoon kaukalon. Jos taas haluat käyttää vaunuosaa, irrota kaukalo, laita nämä härpäkkeet tuohon asentoon ja asenna tuo härpäke paikoilleen, niin sen jälkeen voit asentaa vaunuosan paikoilleen. Vaunujen muuttaminen rattaiksi olikin sitten jo niin monimutkainen prosessi, etten muista enää ollenkaan, miten sen asennus toimi. Onneksi minulla on hiukan tässä aikaa opetella se homma alusta asti uudelleen.

Lisävarusteita vaunuissa on enemmän kuin minulla on autossani! Vaunujen ilmastointi toimii huomattavasti paremmin kuin autoni ilmastointi. Ja vaunut luonnollisesti myös kääntyvät paljon ketterämmin kuin Toyota Yaris. 

Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Olen todella iloinen, että olen saanut uutta vastaavassa kunnossa olevat, suloiset rattaat pienelle vauvalleni. En olisi ihanampia ja parempia vaunuja voinut toivoa. Mutta tarvitseeko lastenvaunuista oikeasti tehdä niin monimutkaiset, että niiden käyttöä varten tarvitaan 1500-sivuinen ohjekirja ja diplomi-insinöörin koulutus? 

Kuvassa on Lucky Len-yhdistelmävaunut. Kuva on lainattu
Vauvakulman sivuilta. Minulla ei ole tällaisia vaunuja.

Vauvojen ja lasten kirjat

Kun minä olin itse lapsi silloin joskus kauan, kauan, ihan samperin kauan aikaa sitten, minä luin Pupu Tupunaa. Esikoiselleni luin 16 vuotta sitten Pikku toukka paksulaista. Millaisia ovat nykyajan vauvoille ja pienille lapsille tarkoitetut kirjat?

Ihan ensinnäkin, sellaisia vanhanajan kunnon lorukirjoja ei tunnu enää saavan mistään (paitsi antikvaareista). Jos haluat ostaa jotain uutta vauvakirjallisuutta, kirjat joko kertovat siitä, mitä kaikkea voit päätellä kakkasi koostumuksesta tai ovat täynnä pieruvitsejä. Kyllähän minäkin pieruvitseille nauran, mutta silloin, kun luen lapselleni kirjaa, toivoisin sen kirjan sisältävän muutakin kuin pieruvitsejä.

Entäs mestarietsivä, jonka naama muistuttaa persettä ja joka pöräyttelee aina välillä? Hänen nimensäkin on Peppunen. Varmasti suosittu hahmo, kun hänestä on niin monta kirjaa kerran kirjoitettu. 

Kun selasin Adlibriksen kirjavalikoimaa, minun piti useampaan kertaan tarkistaa, oliko minulla sittenkin väärä hakusana. Minusta tuntui, että olisin tutkinut lastenkirjallisuuden sijaan porno- tai vitsikirjallisuutta. Joka toisen kirjan nimessä oli sana "peffa" jossain muodossa tai sitten siinä oli sana "kakka". Mikä ihmeen buumi nyt on, että lastenkirjoissa on pakko päästä tutkimaan ihmisen takapäätä ja siitä tulevia eritteitä?

Ja tässä siis olivat pienemmille lapsille suunnatut kirjat! Kun siirryin tutkimaan vähän isommille lapsille tarkoitettua kirjallisuutta, huomasin, että melkeinpä kaikki kirjallisuus oli jotain "valistuskirjallisuutta" maapallomme tilasta tai sitten jotain stressinpoisto- ja itsetuntemuskirjallisuutta. 

En tietenkään ole sitä vastaan, että pienillekin lapsille opetetaan asioita tieteestä ja ympäristön tilasta, mutta kun mitään muuta ei sitten tuntunutkaan olevan tarjolla. Tai sitten ihan pienestä pitäen yritetään tyrkyttää stressinpoistotehtäviä ja ties mitä tunne-elämäkortteja tutkittavaksi. Missä ovat kaikki Pupu Tupunat ja Maija Mehiläiset? Missä ovat perinteiset lapsille tarkoitetut tarinat? Missä on mielikuvitus ja sen käyttö? Myös tarinoita  ja mielikuvituksen käyttöä kaivataan kaiken tieteen ja tunnesäätelyn rinnalle. 

Jotenkin tämä kaikki menee - ainakin minun mielestäni - hieman yli. Minä edelleenkin ihan vain haluaisin lorutella ja riimitellä sen vauvani kanssa enkä opettaa hänelle, mitä kaikkia juttuja hänen paskansa sisältää. Kyllä hän nämä paskajutut ehtii oppimaan myöhemminkin.

Äitiyspakkauksestakin tulleessa kirjassa oli mukana vauvahierontaohjeet. Miksi kaiken pitää nykyään sisältää jotain hemmetin mindfulnessia, hierontaa ja tunnesäätelyä? Eivätkö nykyajan vanhemmat enää osaa opettaa itse lapselleen tunnesäätelyä ja rauhoittumista? Eivät näköjään, jos niitä pitää tunkea lastenkirjoihinkin jo mukaan. Perkele.

Täysin turhat tilpehöörit

Vauvahan tarvitsee loppujen lopuksi hyvin vähän yhtään mitään: ravintoa (mitä tulee aluksi äidin tisseistä), lämpöä (tai no, kesähelteillä viileys voisi olla parempi termi), vanhempien läheisyyttä ja puhtaat vaipat. Olen tässä sohvalla maatessani ja mahaa kasvattaessani selannut erilaisia vauvatarvikesivustoja enkä voi lakata ihmettelemästä, millaista kaikkea turhaa paskaa kaupataan ihan vain siksi, että vauva on tulossa. Toki lemmikkien omistajillekin myydään ties mitä eikä se tietenkään ole tyhmä, joka pyytää. Mutta ovatko nämä kaikki tilpehöörit todella tarpeellisia vauvaperheelle? Voitko kasvattaa täysijärkisen kansalaisen ilman näitä "tuikitarpeellisia" tuotteita?

Kuvassa on Bola Jalanjäljet-äitiyskoru. Kuva on lainattu Vauvatalo Johannan sivuilta.

Siis mikä hemmetti on raskaus- ja imetyskoru? Minä osasin äitini mukaan imeä rintaa ihan ilman jotain koruakin silloin muutama vuosi sitten, kun itse synnyin. Vauvatalo Johannan nettisivuilla kerrotaan Bola-äitiyskoruista seuraavaa: 

"Vauva tunnistaa äidin kohdussa erilaisia ääniä jo 20 raskausviikosta alkaen. Siksi on kehitetty ainutlaatuinen Bola-raskauskoru, jonka rauhoittava ja lempeä sointu tulee vauvalle tutuksi. Korun sisällä on pieni ksylofoni, jonka päällä pikkuruinen pallo tanssii. 

Bola-koru riippuu äidin vatsan päällä pitkässä nauhassa, jolloin vauva oppii tunnistamaan korun äänen samalla tavalla kuin äidin sydämenlyönnit. Syntymän jälkeen Bola-korun ääni on tuttu, ja sillä on sama rauhoittava vaikutus vauvalle."

Eikö se vauva osaa rauhoittua ihan siihen minun ääneeni? Ja siihen örinäheviin, mitä se on joutunut kuuntelemaan koko raskausajan? Tarvitaanko onnistumiseen imetykseen ihan välttämättä jotain imetyskorua? Voi luoja! Vaikka onhan tuo yllä olevassa kuvassa oleva koru kaunis, en minä sitä sano.

Kuva: Skiphop imetyshuivi. Kuva on lainattu Vauvatalo Johannan sivuilta.

Imetyksessä kun pysytään, mihin ihmeeseen tarvitaan imetyshuivia? Onko tämä vauvan ruokinnasta syntynyt mielensäpahoittamiskeskustelu vienyt asiat siihen pisteeseen, että on ollut aivan täysin pakko keksiä imetyshuivi? Oikeasti. Ihmisten typeryydellä ei ole mitään rajaa, kun loukkaannutaan siitä, miten äiti ruokkii lastaan. Toisaalta, jos joku tienaa sillä leipänsä, että valmistaa näitä imetyshuiveja, niin mikäs siinä. Itse vain en moiseen menisi rahojani laittamaan. 

Vauvanruokakonehan kuuluu ihan välttämättä jokaiseen talouteen! Sehän nyt olisi ihan kamalaa, jos äiti joutuisi ihan tavallisessa kattilassa keittämään vauvalleen perunat ja vielä soseuttamaan ne vanhanaikaisella tavalla. Kyllä vauvanruokakone on ihan olennainen osa jokaista vauvaperhettä. Ja valmista vauvanruokaa vauvalle ei missään tapauksessa saa syöttää, koska niissä on vähintään myrkkyä.

Anna mun kaikki kestää!

Kuva: Kidsme Baby Food Maker. Kuva on lainattu Vauvatalo Johannan sivuilta.

Pullonlämmitin kuuluu samaan sarjaan: et vain voi kasvattaa täysijärkistä ja normaalia ihmistaimea, ellei sinulla ole pullonlämmitintä! Maitoahan ei saa lämpimäksi millään muulla keinolla kuin pullonlämmittimellä, ja vain sillä voit sulattaa turvallisesti jäädetetyn maidon. Muista myös höyrysterilointilaite! Tuttipulloja ja tutteja on vähintäänkin vanhanaikaista steriloida millään muilla keinoin. Eivätkä ne muut keinot tietenkään toimi yhtä hyvin.

Huhhuh!

Kuva: Avent Premium pullonlämmitin. Kuva on lainattu Vauvatalo Johannan sivuilta.

Kuten sanottua, ei se ole tyhmä, joka pyytää. Ja minä taidan olla joku poikkeus kaikkien äitien joukossa, kun minä nyt en oikeasti ole hankkimassa mitään imetyskorua enkä edes pullonlämmitintä lapselle! Aion pärjätä ilmankin. Kai meistä joku nyt lastensuojeluilmoituksen tekee.

"Toijjon ihampaska!" - Palautteen antamisen jalo taito

Sukelletaas hetkeksi hieman syvempiin vesiin ja erittäin tärkeään asiaan, nimittäin palaute.

Kaikki ne ihmiset, jotka tekevät tavalla tai toisella julkista työtä, ovat jatkuvan palautteen kohteena. Muusikot, kuvataiteilijat, kirjailijat, poliitikot, tutkijat... Listaa voisi jatkaa pidemmällekin. 

Jokaisella ihmisellä on oma makunsa ja omat mieltymyksensä. Ei ole olemassa sellaista ihmistä, joka pitäisi aivan kaikesta, eikä toisaalta ole olemassa sellaista taiteilijaa, poliitikkoa tai tutkijaa, joka miellyttäisi kaikkia. Aina on joku, joka ei tykkää siitä, mitä sinä teet. Se on fakta, ja sen kanssa on elettävä.

Kuulen usein, että meidän palautteen saajien pitää osata ottaa palautetta vastaan. Kyllä, näin on. Pienestä ei pidä hätkähtää eikä lannistua. Monet meistä jopa toivovat saavansa palautetta, sillä hyvin annettu, rakentava kritiikki toimii erinomaisena apuvälineenä tulevaisuutta ajatellen. Ellen minä saisi omista kirjoituksistani laisinkaan kritiikkiä, en tietäisi yhtään, olenko ojassa vai allikossa, ja mihin suuntaan minun pitäisi lähteä kehittymään. Kritiikki on siis hyvä asia! Ja minä jopa toivon, että saan palautetta ja kritiikkiä omasta työstäni.

Mutta entäs sitten palautteen antajan vastuu? Onko sellaista? Kyllä on! Ja tässä helvetin some-maailmassa, missä lauotaan juuri sitä, mitä sylki suuhun tuo, tämä palautteen annon jalo taito on päässyt täysin unohtumaan.

Kerronpa esimerkin elävästä elämästä. Eräs henkilö kommentoi eräässä Facebook-ryhmässä kirjoitustani näin: "Voi hyvä luoja sentään!" Hetken aikaa potkittuani tätä kommentoijaa sain selville, ettei hän ollut pitänyt kirjoituksestani. Selvähän tuo, eivät kaikki minun kirjoituksistani tykkää, eikä ole laisinkaan pakko.

Perusteeksi hän sanoi kaksi asiaa. Ensiksi kirjoitukseni oli hänen mielestään lapsellinen. No, makunsa kullakin, ja jos hän koki tekstini lapselliseksi, hänellä on siihen täysi oikeus. Toiseksi, hän sanoi tekstini olevan loukkaava. Tässä kohdassa naamalleni tuli tyhmä ilme. Loukkaava? Luin tekstin monta kertaa läpi ja raavin päätäni. Tekstini ei ollut - minun mielestäni - missään kohdassa minkäänlaisia ihmisryhmiä loukkaava. Pyysin häneltä ihan konkreettista esimerkkiä siitä, mikä tekstissäni on loukkaavaa.

Heti ensimmäisenä sain kuulla sen perinteisen: "Et taida kestää kritiikkiä." Asia on kyllä niin, että kommentoija ei osannut antaa sitä kritiikkiä! Pyysin edelleen selvennystä, mikä kohta tekstissä oli loukkaava. Sanoin, etten ymmärrä tätä loukkausväitettä, ja haluan saada ihan kunnon esimerkin siitä, mikä tällainen kohta oli. Kommentoija käänsi asian niin, että tämä on ihan paska ryhmä ja me muut ryhmäläiset olemme täysiä idiootteja, eikä hän tällaisessa ryhmässä aio olla enää hetkeäkään. Ja poistui ryhmästä "ovet paukkuen".

En siis edelleenkään tänä päivänä tiedä, mikä kohta siinä tekstissä loukkasi kommentoijaa.

Joten annanpa teille nyt rakentavan kritiikin oppitunnin. Miten antaa sellaista palautetta, mistä palautteen saaja oikeasti hyötyy? Millainen palaute on ihan haistapaskaa, eikä anna palautteen saajalle mitään muuta kuin päänsäryn?

1. Ihan kiva

Tämä palaute ei ole mistään kotoisin. Se ei kerro mitään. Palautteen saaja ei tiedä, onko hänen teoksensa hyvä vai huono ja missä olisi mahdollisesti parantamisen varaa. Tämä kritiikki on yhtä kuin haista paska, enkä minä itse ainakaan arvosta tällaista palautetta, en sitten yhtään. Jos on pokkaa antaa palautetta, niin pitää antaa sellainen palaute, mistä saa jotain irti.

2. Tä on ihan paska

Ei sinun tarvitse tykätä, ja ikävää, etten pystynyt miellyttämään juuri sinua. Asian voisi kuitenkin ilmaista vähän kauniimmin. Vaikkei tykkääkään, ei tarvitse silti haukkua lyttyyn. Käytöstavat kunniaan, myös palautteen annossa! Esim. palaute: "Tämä ei ole ihan minun tyyliäni", on jo huomattavasti neutraalimpi ja ajaa täysin saman asian. Eikä palautteen saajalle tule haistapaska-fiilistä palautteesta.

3. Joojoo, tosi hieno on

Älä mielistele ja kehu, ellet todella tarkoita sitä! Epäaitous on perseestä, ja se näkyy kyllä. Jos hampaat irvessä, väkinäisen hymyn kera antaa palautetta, niin siitä kyllä huomaa, ettei palautteen antaja ole tosissaan. Me kaikki arvostamme sitä, että työtämme kohtaan ollaan rehellisiä. Minä arvostan rehellisyyttä, en mielistelyä, ja haluan saada aidon palautteen.

4. No koska se nyt vaan on paska

Okei, et siis pitänyt työstäni. Se tuli jo selväksi. Mutta voisitko kuitenkin olla vähän tarkempi sen suhteen, mistä ei pitänyt? Edelleenkin, jos sinulla on pokkaa antaa palautetta, pitää antaa sellainen palaute, mistä saa jotain irti. Palautteen antaja tietää työnsä olevan paska, mutta ei tiedä, mikä siinä on paskaa. Jos kyse on vaikka taulusta, ovatko värit väärät, aihe väärä, tekniikka väärä ja mikä siinä on vikana. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta PERUSTELE KRITIIKKISI, PERKELE!

5. Kyllä minä nämä jutut tiedän, koska minä olen *******

Ole minun puolestani vaikka paavi! Se ei siltikään tee sinusta mitään ylijumalaa, pelkän jumalan palvelijan. Vaikka sinulla olisi kuinka helvetin monta hienoa titteliä, se ei tarkoita sitä, että sinun sanasi nyt painaisi enemmän kuin jonkun toisen. Pirkko Pohjanmaalta antaa tasan yhtä arvokkaan palautteen kuin sinä helvetin hienoine titteleinesi. Ja koska minulle eivät edelleenkään ne tittelit merkkaa mitään, niin PERUSTELE, PERKELE! Se, että sinulla on sata erilaista hienoa englanninkielistä titteliä ei tarkoita sitä, että sinun ei tarvitsisi antaa mitään perusteluja. Kyllä tarvitsee! Sinun vasta tarvitseekin, koska sinun sitä rakentavaa kritiikkiä pitäisi osata antaa, jos kerran niin helvetin hieno tyyppi olet.

6. En mä nyt tällaisesta mitään ymmärrä...

Voi herra armahda! Miten tyhmä voi ihminen olla, ellei osaa omaa mielipidettään sanoa? Kyllä jokainen nyt osaa kertoa, miellyttikö työ. Jos miellytti, millä tavalla se miellytti. Ellei, niin mikä meni pieleen? Ei se ole sen vaikempaa. Hyvä helvetti sentään!

Kaikkein paras palaute on siis rehellistä ja suoraa. Siinä annetaan ansaitut kehut, jos kehuja ansaitsee. Sen lisäksi siinä huomioidaan parannuskohteet kertomalla palautteen saajalle, missä kohti olisi voitu jotain tehdä paremmin. Hyvä palaute ei ole lannistavaa eikä suoraa haukkumista. Hyvä palaute on sellaista, mistä palautteen saaja saa oikeasti itselleen eväitä  työnsä tekemiseen ja mitä hän pystyy hyödyntämään.

Eli älä tule enää tämän jälkeen antamaan minulle paskaa palautetta, vaan tule antamaan rakentavaa palautetta! Onko selvä? TÄH? HÄH? NII! Perkele.

PS. Koska kuvasuoni ei taas tänään syki, kuvat tarjoaa Papunet. Kuvat ovat Elina Vannisen ja Sergio Palaon käsialaa.

Nuppi hyvin, kaikki hyvin? - Opiskelijoiden mielenterveyspäivä

Suomen Mielenterveysseuran mielenterveyden käsi.

Koska teemapäivät ja -viikot ovat pop, ja kaikella pitää olla oma teemapäivänsä, niin tänään vietämme opiskelijoiden mielenterveyspäivää. Mielenterveys, tai pikemminkin sen puute, on yksi suurimmista syistä, miksi nuoret ihmiset jättävät opintonsa kesken, syrjäytyvät ja joutuvat aikaiselle eläkkeelle. Tätä on tutkittu paljon, ja tilastoja löytyy ihan googlettamalla, joten jokainen voi itse käydä tarkistamassa asian.

Tämän päivän teemana on myötätunto. Se ei ole laisinkaan hassumpi teema, päinvastoin. Myötätunto on äärimmäisen tärkeä asia opiskelijayhteisössä, ja pienillä teoilla voi saada ihmeitä aikaiseksi. Mutta entä niissä tapauksissa, missä pelkkä myötätunto ei riitä? Jos opiskelija on niin rikki, että hän tarvitsee yleisen myötätunnon sijaan ammattiapua. Mistä hän sitä saa?

Opiskelijaterveydenhuolto? Juu, se on toki olemassa. Kunhan vain jaksat jonottaa siihen jonoon, mistä pääset siihen jonoon, missä jonotetaan aikaa psykiatrille tai psykologille. Siinä on mukavasti lukuvuosi vierähtänyt, ennen kuin mistään kuuluu pihahdustakaan. 

Entäs julkinen? Sehän on tarkoitettu kaikille kuntalaisille, myös opiskelijoille. Paitsi että julkinen ja psykiatria eivät oikein toimi samassa lauseessa. En tiedä, miten muualla, mutta täällä Turussa ainakin julkinen psykiatria on niin syvemmällä suossa kuin Kyllikki Saari. Jos jotenkin ihmeen kautta saa keploteltua ajan itselleen jollekin julkisen sektorin psykiatrian poleista, niin apua sieltä ei sitten kuitenkaan saa. Nostetaan kädet pystyyn ja todetaan, että ei pystytä auttamaan. Ehkäpä liikunta ja raitis ilma auttavat opiskelijaa paranemaan mielenterveyden ongelmistaan. Juupa juu.

Yksityiseltä puolelta saa kyllä psykiatrin apua hyvinkin nopeasti. Hintaan 150 euroa tunti. Kuinka monella opiskelijalla on varaa moiseen? Opiskelijat kun muutenkin suorastaan hukkuvat siihen viidensadan euron setelien tulvaan, mikä Kelasta tulee... Vaimitensenytmeni?

Toki pienistä puroista kasvaa suuri virta. Jos jokainen jaksaisi tehdä ihan pieniäkin interventioita opiskelijoiden mielenterveyden eteen omassa opiskeluyhteisössään, niin varmasti se työ tuottaisi hedelmää. Varmasti joku syrjäytymisvaarassa oleva jatkaisikin opiskelua ihan vain siksi, että hän kokee saavansa tukea opiskelutovereiltaan. Mutta tämä ei, valitettavasti, poista sitä faktaa, että mielenterveyspalvelut ovat niin retuperällä kuin olla ja voi, ja juurikin nämä palvelut ovat THE juttu, mihin nimenomaan kuuluisi panostaa. Ja rankalla kädellä! Juurikin mielenterveyspalveluihin kuuluisi ohjata niitä resursseja, koska hyvät opiskelijat ja hyvät työntekijät pysyvät hyvinä vain niin kauan, kun nuppi on reilassa. Jos nupissa alkaa heittää, niin se on menoa sitten. Eikä paluuta välttämättä ole. Ja mitä se oli, kun yksi mielenterveyden takia työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt nuori maksoikaan valtiolle vuosittain? Aika isoista summista puhutaan.

Mutta sillä aikaa, kun odotamme sitä ihmettä tapahtuvaksi, että julkisen sektorin psykiatrian palvelut laitetaan kunnolliseen kuosiin, voimme tehdä niitä pieniä interventioita. Ihan vain lämpimiksemme. Voimme kysyä opiskelijatoverilta, mitä kuuluu, ja kuunnella. Kuunteleminen on ilmaista! Ja monesti se auttaa, että pääsee purkamaan pahan mielen pois. Voimme pyytää sellaista kaveria kahville, jonka kanssa harvemmin kahvihetkiä tulee vietettyä. Voimme vaikka ehdottaa yhteistä opiskeluhetkeä sellaiselle opiskelijatoverille, joka tuskailee jonkun kurssin kanssa eikä meinaa millään päästä läpi.

Hyvää mielenterveyttä kaikille tähän päivään!

"Otetaanpa niskasta kiinni!" - Tiukkaa asiaa masennuksesta

Olen tässä blogissani esitellyt teille paljon sellaisia asioita, joiden kanssa elän jokapäiväistä elämää. Olen kertonut, mikä on ADHD ja millaista elämä on ADHD-aikuisena. Olen kertonut teille enemmän kuin riittämiin rakkaasta karvakorvastani, Kaunosta, joka on maailman paras koira, vaikka velmu onkin. Eräs pitkäaikainen elämänkumppani on vielä esittelemättä, ja päätin, että tänään tulen kunnolla kaapista ulos ja esittelen vielä tämänkin kumppanin. Samalla haluan rikkoa tähän kumppaniin kuuluvia myyttejä. Hyvät lukijani, saanko esitellä: MASENNUS!

Minulle masennus ei ole mikään tämänhetkinen, lyhytaikainen tila, sillä olen ollut masentunut 10-vuotiaasta lähtien. Miettikää... Olen ollut masentunut 28 vuotta elämästäni! Se kuulostaa aika pitkältä ajalta. Minulla on ollut elämässäni aikakausia, jolloin elämässäni ei ollut mitään hyvää eikä mitään elämisen arvoista. Siis alleviivaan: EI MITÄÄN. Miten sitten olen jaksanut elää 38-vuotiaaksi ollen jatkuvasti masentunut? Hemmetin hyvä kysymys. En osaa antaa siihen itsekään vastausta. Todennäköisesti syy on siinä, että olen maailman sisukkain sussu, joka vain ei osaa antaa periksi. Tullut verenperintönä Elli-mammalta, joka oli isäni äidinäiti.

Tekohymyä on helppo hymyillä.

Tällä hetkellä minulla on ollut pitkäaikainen vaikean masennuksen jakso, mikä on alkanut joskus vuonna 2012. Sitä on alettu hoitaa vasta nyt! Ja miksi vasta nyt? No siksi, että masennusta on aika hankala huomata, ja vielä vaikeampi on myöntää itselle, että on masentunut. Etenkin kaltaiseni ihminen, joka ei tarvitse apua muilta, ei kovin hevillä tällaista asiaa myönnä. No, nyt olen myöntänyt, olen hakenut apua, olen saanut apua Turun seudun parhailta alan ammattilaisilta ja maksan itseni kipeäksi näistä palveluista, sillä ne ovat kaikki yksityisiä.

Miksen käytä julkista terveydenhuoltoa? HA! Mikä vitsi. Julkinen terveydenhuolto ja psykiatria.. PLIIIIIIS! Tiedän faktana, että psykiatrian poliklinikat ovat täynnä ammattitaitoisia työntekijöitä, jotka tekevät sydämellään töitä, aidolla halulla auttaa ihmisiä. He ovat pitkään alaa opiskelleita ammattilaisia ja halunneet nimenomaan erikoistua psykiatrian alaan. Heidän ammattitaitoaan ja auttamishaluaan en halua missään nimessä kritisoida. Mitä kritisoin, ovat ne resurssit, mitkä on ohjattu julkiseen psykiatriseen terveydenhuoltoon. Vaikeasti masentunutta ihmistä ei auta se, että hänellä on kerran kahdessa kuukaudessa tunti aikaa jutella jonkun kanssa. Se on kuitenkin ainoa, mitä psykiatrian poliklinikat pystyvät tällä hetkellä tarjoamaan resurssipulan vuoksi.

Miten masennus ilmenee? Jokaisella eri tavalla, tietenkin. Mutta noin karkeasti yleistäen, masennus tuntuu tältä: tulevaisuus näyttäytyy synkältä ja tyhjältä tai vaihtoehtoisesti tulevaisuutta ei nähdä ollenkaan, elämä tuntuu merkityksettömältä, iloa ei koeta mistään eikä mikään piristä, jatkuva väsymys ja uupumus, uniongelmat tai vaihtoehtoisesti liika nukkuminen, aloitekyvyttömyys ja haluttomuus tehdä mitään, kaikki pienikin tekeminen on vaikeaa ja tuntuu uuvuttavalta, jatkuva synkkä olotila eikä pysty ajattelemaan mistään asiasta positiivisesti.

Minusta voisi tuntematon sanoa kovinkin helposti, etten voi mitenkään olla masentunut. Hymyilen, juttelen, opiskelen, harrastan koiran kanssa. Toiset taas makaavat sängyssä eivätkä pääse edes sängystä ylös. Tähän on olemassa selitys! Turun yliopiston tutkija Markus J. Rantala on tutkijakollegoineen löytänyt 12 eri masennustyyppiä, ja nämä eri tyypit näyttäytyvät eri tavalla ihmisissä. Aiheesta on tulossa kevään aikana paremmin tietoa, sillä Rantalan kirja, Evoluutiopsykologia ja mielenterveys, on parhaillaan painossa! Pitäkää silmät ja korvat auki tämän kirjan suhteen. Se tulee olemaan erittäin mielenkiintoista luettavaa mielenterveyden suhteen. Takaan sen! 

Onko siitä oikeasti apua, kun ottaa itseään niskasta kiinni?

Tämän tekstin päätteeksi haluaisin vielä, itselleni ominaiseen tapaan, listata niitä superkannustavia lausahduksia, mitä masentuneet ihmiset usein kuulevat. Olkaapa niin hyvät!

- Otat vain itseäsi niskasta kiinni, niin kyllä se siitä!

Tuota tuota... Olen istunut sohvalla nyt kaksi tuntia pitäen itseäni niskasta. Alkaa käsi pikkuhiljaa puutua. Miten tämän niin kuin pitäisi nyt sitten vaikuttaa masennukseeni?

- Ajattelet vain positiivisesti, niin masennuskin parantuu!

Masennus on hoitoa ja lääkärin seurantaa vaativa sairaus, mikä voi johtaa kuolemaan, lähinnä oman käden kautta. Mutta mukava tietää, että sairauksista paranee positiivisella ajattelulla! Muistan tämän seuraavan kerran, kun olen keuhkokuumeessa tai influenssassa. Positiivisia ajatuksia kehiin, niin paranen hetkessä, eikä mitään lääkäreitä tarvita.

- Älä makaa sohvalla, vaan lähde ulos ja tee jotain kivaa!

Okei, mutta jos mikään ei tunnu kivalta, niin mitä minun sitten pitäisi tehdä?

- Miksi sä jotain masennuslääkkeitä syöt? Ei ne mitään auta! Ovat lääkefirmojen tapa kusettaa ihmisiä.

No lopetetaan sitten. Ai mutta perkele! Viimeksi, kun yritin lopettaa, meinasin tappaa itseni, mutta vahva masennuslääkitys estää moisten ajatuksien tulemisen. Mitäköhän tässä nyt pitäisi tehdä? Lakata sponsoroimasta suuria ja pahoja lääkefirmoja ja tappaa itseni? Varmaan se on sitten parasta, etten anna väärää kuvaa maailmalle.

- Kaikilla on joskus huonoja päiviä!

Joo, niin on. Se on aivan totta. Minulla se huono päivä on kestänyt 28 vuotta yhteen putkeen. Mites itselläsi?

- Menisit töihin tai kouluun! Masennus paranee, kun tekee jotain.

Jaa. Jännä juttu. Omituista, etten ole huomannut mitään muutosta, ainakaan parempaan päin, näin opintovapaan aikana. Päinvastoin, tilanne on opintovapaani aikana vain huonontunut. Opiskelen varmaan väärää alaa, kun tilanne on mennyt huonommaksi. Siitä se varmasti on kiinni.

Et sinä vähättele syöpää tai diabetestä. Miksi sitten vähättelet masennusta? Se on aivan yhtä lailla sairaus, joka vaatii hoitamista. Siitä voi parantua, mutta ilman apua siitä ei parane. Se on todella vammauttava sairaus, joka pahimmillaan vie ihmiseltä työkyvyn kokonaan, tai johtaa aikaiseen hautaan. Masennusta ei missään nimessä kannata vähätellä, vaan siihen tulee suhtautua vakavasti.

Koska tämä masennus on sellainen elämänkumppani, mistä minun on EHKÄ mahdollista päästä joskus eroon, haluan tosissani yrittää sitä. Haluaisin edes joskus kokea päivän, jolloin en ole masentunut. Se vaatii paljon työtä, ja tuntuu epäreilulta, että MINÄ joudun maksamaan asioista, jotka toiset ihmiset ovat minulle aiheuttaneet. Unohdan kuitenkin tämän suuren epäreiluuden ja vääryyden, maksan muiden minulle aiheuttamista traumoista suuren hinnan ja yritän parhaani mukaan parantua. Olen sisukas sussu! Ehkä maailman sisukkain. Minä onnistun!

Aivonystyröiden pauketta

“Millainen muuttuja tässä nyt on?”

“Onks tä nyssit neliluokkainen?”

“On. Eli mitä testiä tarvitaan?”

“Mistä mä tietäisin! Voiko tän nyt sitten tehdä sillä t-testillä?”

“Ei, kun tässä ei ole jatkuvaa muuttujaa.”

“Aha. Mutku niitä muuttujia on enemmän ku kaks.”

“Joo, niin on, mutta jatkuva muuttuja on vähintään viisiluokkainen.”

“ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH! EMMÄ TAJUA MITÄÄN!!!!!!!”

Olen tullut Educariumille tukiopetukseen. Olemme saaneet vaivaisen kuuden tunnin perehdytyksen SPSS-ohjelman ihmeellisen maailmaan, ja nyt meidän pitäisi suoriutua harjoitustehtävän tekemisestä. Ensimmäisen osan sain tehtyä jotenkuten, mutta toisesta osasta en ymmärrä mitään.

Tuntuu hassulta sanoa, ettei se ole tyhmä, joka pyytää apua, koska olen joutunut pyytämään apua nimenomaan tyhmyyteni takia. Nämä kaikki tilastotieteelliset termit menevät niin korkealta ja kovaa, etten oikeasti ymmärrä, miten ihmeessä voisin selvitä tästä tehtävän teosta ilman, että pyydän apua.

En ole edellisen tutkintoni aikana edes koskenut SPSS-ohjelmaan. En tiedä siitä mitään. Emme puhuneet sanallakaan määrällisestä tutkimuksesta eikä meillä käyty tasan mitään määrällisen tutkimuksen menetelmiä läpi. Johtui ehkä opiskeltavasta aineesta ja siitä, että siellä tehtävä tutkimus eroaa huomattavan paljon siitä, millaista tutkimusta taas kasvatustieteissä tehdään. Ja nyt tämä ihana tilastotiede ja määrällinen tutkimus tulevat sitten eteeni pudottaen minut kuin enon veneestä.

Minulla on kyllä käytössäni opas, minkä avulla pystyn jotenkuten navigoimaan SPSS-ohjelman syvissä syövereissä. Mutta kun ennen sitä navigointia pitäisi tietää, millaisia testejä tehdä ja miksi valita juuri se tietty testi. Ja juuri nämä asiat ovat minulle aivan täyttä utopiaa.

Sen lisäksi, että pitää osata valita oikea testi, pitäisi osata myös tulkita niitä tuloksia. Tulokset ovat pelkkiä numerosarjoja, mistä minä en ymmärrä hevon paskaakaan. Kyllä minä prosenttiluvut ymmärrän, mutten tajua noista muista arvoista mitään! Mitä niiden pitäisi muka kertoa? Pikkuhiljaa alan sentään ymmärtää, miten tulkitsen p-arvoa, mutta se on aika vähän, vaikka onhan se nyt edes jotain tässä konkurssissa.

En tajua sitäkään, miksi asioista on täytynyt tehdä näin pirun monimutkaisia. Miksei voi vain olla paperia, paksuja tusseja monella eri värillä ja tulosten tulkintaa leikkaa-liimaa-askartele-systeemillä? Minulle tuo leikkaa-liimaa-askartele sopisi paljon paremmin! Saisin tuloksia paljon paremmin ja nopeammin tuolla metodilla kuin SPSS:n kanssa.

“Muista sitten kirjoittaa ylös kaikki tarvittavat arvot.”

“Mistä mä tiedän, miten ne pitää kirjata?”

“Ne näkyvät noista ohjeista, mutta siihen pitää sitten vielä kirjoittaa auki se, mitä niissä numeroissa sanotaan.”

“Mistä hitosta mä voin tietää, mitä niissä numeroissa sanotaan, ku emmä ymmärrä niitä!”

Voi luoja, että minä olen TYHMÄ! Tee, yy, hoo, äm, ää. T-Y-H-M-Ä! Ja keväällä lisää tätä hemmetin SPSS-shittiä monimuuttujamenetelmien kurssilla. En tule ikinä pääsemään siitä läpi. Genetiikan kurssi tuntui hankalalta kaikkien haploidien ja diploidien kanssa, mutta tilastotiede vasta aivonystyröitä paukutteleekin! Genetiikka on lasten leikkiä tähän verrattuna.

Ei, minusta ei tule tilastotieteilijää. Ei ikinä. Ja ehkä siirryn tekemään laadullista tutkimusta. Se on paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa.

Perfektionistin kirje itselleen

Hääsuunnittelijani laittoi sähköpostia: “Meillähän on kaikki niin hienosti paketissa tässä vaiheessa, että ollaan jo voiton puolella!” Voin mielessäni kuvitella sen iloisesti sirkuttavan äänen, millä hän tämän lauseen ilmaisisi, jos hän olisi puheyhteydessä kanssani.

Varmasti meillä on asiat ihan hyvällä mallilla siinä mielessä, että vihkijä on, paikka on, menu on, DJ on, meikkaaja on, yksi esiintyjä on, kutsut ovat lähteneet, kakkumaistiaiset ovat tulossa, puku valmistuu hiljalleen ja häät ovat vasta marraskuussa.

Vaikka kuinka listaisin jo tehtyjä asioita, ja vaikka kuinka ajattelisin, että aikaa on, niin kaikesta tästä huolimatta minun sisälläni velloaa hirveä paniikki. Pelkään ajan loppuvan. Pelkään kaiken kaatuvan. Pelkään katastrofia, mitä ei välttämättä ikinä edes tule!

Tiedän olevani perfektionisti, mutta minusta tuntuu, että perfektionismi on lievä ilmaisu minun kohdallani. Olen alkanut epäillä vahvasti, että minulla olisi vaativa persoonallisuus, sillä tämä perfektionismi ja jatkuva täydellisyyden hakeminen menee minulta jo totaalisen yli, että se haittaa jokapäiväistä elämää. Stressaan ja huolehdin jatkuvasti asioista, mitkä menevät omalla painollaan ja mistä ei olisi tarvetta stressata. Kaiken tämän lisäksi minulla on kohtuuton kontrollin tarve, mikä tekee delegoinnin hankalaksi myös silloin, kun olen itse niin uupunut, etten jaksaisi suorittaa mitään.

Siksi kirjoitan nyt itselleni pienen kirjeen.

Hei, Satu!

Tiedän, että olet ollut väsynyt. Olet ollut täysin uupunut oikeastaan koko tämän kuluneen vuoden. Siksi haluaisinkin muistuttaa sinua seuraavista asioista.

Myös muut osaavat hoitaa asioita. Sinä VOIT tarvittaessa delegoida hyvällä omallatunnolla tehtäviä muille. Sinun ei tarvitse hoitaa kaikkea itse. Avun pyytäminen ei ole väärin.

Kaiken ei tarvitse aina olla täydellistä. Joskus riittää se, että suoritus on tehty hyvin. Joskus taas jopa se tyydyttävä suoritus riittää. Mikäli asia jää kalvamaan mieltä, suoritusta voi myöhemmin parantaa.

Myös häistä tulee hyvät! Sinulla on apunasi hääsuunnittelija ja paljon ystäviä, jotka auttavat sekä ennen häitä että hääpäivänä. Haluat hääpäivästäsi täydellisen. Se, että järjestät erilaiset, itsesi näköiset häät, tarkoittaa jo itsessään sitä, että niistä tulee täydelliset. Mikäli joku vieras on sitä mieltä, että ainoat oikeanlaiset häät ovat maaseudulla, vanhassa navetassa vietetyt juhannushäät kera mansikkakakun ja morsiamen ryöstön, se on hänen mielipiteensä. Hajotkoon hän siihen. Pääasia, että SINÄ muistat omat hääsi juuri sellaisena päivänä kuin sinä sen halusit viettää.

Aikaa on. Se ei lopu kesken. Vaikka et olisikaan saanut tehtyä kaikkea tämän viikon aikana, se ei haittaa. Opiskelusi alkavat vasta elokuun lopulla. Tässä on vielä reilu kuukausi aikaa saada opintoihin liittyvät asiat hoidettua. Sinä ehdit kyllä! Häät ovat vasta marraskuussa, joten siihen vasta aikaa onkin.

Ja muista, että jokaisesta kurssista ei tarvitse saada sitä kiitettävää arvosanaa. Hyväkin riittää! Ja koska sitä aikaakin on, niin kaikkea ei myöskään tarvitse opiskella samalla kertaa. Voit aivan hyvin jättää joitain suorituksia myöhempiin vuosiin. Et ole vielä edes neljääkymmentä, joten eläkepäivät eivät kolkuttele vielä moneen vuosikymmeneen ovella. Sinulla on nyt jo enemmän suoritettuja yliopistollisia opintokokonaisuuksia kuin monella muulla. Eikä sinun tarvitse opiskella joka ikistä oppiainetta, mitä Suomen yliopistot tarjoavat. Joskus se vähempikin riittää.

Tälle päivälle ei ole mitään ohjelmaa. Nyt minä määrään sinut luopumaan kaikesta. Luopumaan stressistä ja kontrollista. Annat olla. Olet vain. Et tee ruokaa, vaan tilaat sen joko Pizza Onlinesta tai Sushipandasta. Istut sohvalla, pidät vaikka Frasier-maratonin ja lähetät avomiehesi kauppaan hakemaan sinulle kylmää siideriä. Rapsutat koiraa etkä ajattele mitään. Et suunnittele mitään. Unohdat häät, unohdat opiskelut. Unohdat kaiken!

Terveisin, Sinä.

Kultaakin kalliimmat

Silloin, kun kaikki menee enemmän tai vähemmän päin sitä kuuluisaa takapuolta, saa olla erittäin onnellinen, jos ympärillä on ihmisiä, jotka auttavat. Ihan pienikin apu voi olla todella suuri apu juuri silloin, kun ei jaksa.

Sain tänään käytyä yliopistolla näyttämässä alkuperäiset paperini, joiden perusteella olin hakenut maisteriohjelmassa. Sain samalla reissulla myös ilmoitettua pääaineeni sekä ne opinnot, mistä haluan saada hyväksiluvun tulevaan tutkintooni. En erittäin suurella todennäköisyydellä olisi saanut tehtyä tätä opintojen alkamisen kannalta erittäin tärkeää reissua, ellen olisi saanut apua.

Aamulla puhelin soi, että nyt perse ylös, vaatteet niskaan ja paperit kouraan. Hetken kuluttua soi ovikello, ja takana oli kaverini kera aamupalan! Sain aamupalaksi vastapaistettuja lettuja. Nam!

Aamiaisen jälkeen hyppäsimme autoon ja ajoimme yliopistolle. Saimme asiat hoidettua. Sen jälkeen sain vielä kyydin kotiin, ja pääsin päiväunille.

Koska sain apua, sain rustata kilometrin pituisesta to do-listastani aika monta isoa ja tärkeää kohtaa pois. Yksin en olisi saanut aikaiseksi, enkä jaksanut. Toki vielä on paljon tehtävää, mutta uuden tekeminen on helpompi aloittaa, kun painolasti harteilla on kevyempi. Tällaisina hetkinä muistaa ystävien arvon, ja sen, että hyvät ihmiset ympärillä ovat arvokkaampia kuin mikään määrä kultaa ja timantteja.

Päiväunien ja lyhyemmän to do-listan jälkeen voin sanoa, että minulla on jopa asteen verran virkeämpi olo! Hyvä mieli siitä, että olen saanut asioita hoidettua, ja uskoa siihen, että ehkä ne loputkin asiat hoituvat. Sitten joskus.

Ja koska minullahan on edelleenkin se ADHD (mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsee), niin tietenkin minä tässä istun ja googlettelen, millaisia pro gradu-tutkimuksia on tehty eläinavusteisesta toiminnasta Suomessa. Tämä ON tärkeä asia, sitten joskus, kahden vuoden päästä, kun aloitan sen gradun tekemisen. Juuri tällä hetkellä minun olisi tärkeämpää vaikkapa aktivoida Turun yliopiston tunnukset käyttööni, tutustua ensimmäisten opiskelupäivien ohjelmaan ja tilata opiskelijakortti. Vaan ei, en saa aikaiseksi enkä pysty enkä kykene. Mutta kyllä minä eläinavusteisuudesta saan googletettua!

Vaikka yleisesti ottaen olen iloinen siitä, että olen värikäs ja räiskyvä ADHD-persoona, niin tällaisina päivinä kiroan tämän ADHD-pääkoppani, kun prioriteetit ovat hukassa enkä saa mitään tärkeää aikaiseksi. Pitäisi varmaan palkata sihteeri.