Vähän liiankin tuttua huttua

Kouluttautuminen on kivaa, ja suhteellisen hyödyllistäkin aina aika ajoin. Mutta välillä minusta tuntuu siltä, että olisi kaikkien kannalta mukavampaa, jos minulle vain annettaisiin se todistus ilman kurssilla istumista. Minä säästäisin aikaani ja kurssilla olisi paikka jollekin sellaiselle henkilölle, jolle asiat ovat täysin uusia.

Tämän viikonlopun olen istunut murtuneen käteni kanssa SPR:n Turun toimistolla mielenterveyden ensiapu 2-kurssilla. Eipä se murtuma haitannut, kun en juurikaan tarvinnut kättäni sen kurssin aikana. Sen kun vain istuin ja kuuntelin. Ja pureskelin terveen käteni kynsiä.

Koulutusviikonlopun aiheet olivat ihanan positiivisia: skitsofrenia, psykoosit, kaksisuuntainen mielialahäiriö, masennus, ahdistus, itsemurhat, päihteet, äkilliset traumat ja mielenterveyden häiriöt noin yleensäkin. Asia oli todella tärkeä, eli miten kohdata henkilö, jolla on jokin mielenterveyden häiriö ja antaa hänelle ensiapua. Oli vain yksi ongelma: minä osaan nämä hommat jo!

Tuliko minulle täysin uutta tietoa? Eipä oikeastaan. Ehkä jotain sellaisia lukuja, mitä en ollut aikaisemmin tiennyt, kuten vaikkapa se, kuinka monta prosenttia ihmisistä kokee elämänsä aikana paniikkikohtauksen. Mutta luvut eivät olleet tämän koulutuksen ydinasiaa, vaan se, miten kohdata ihmiset silloin, kun pääkopassa menevät johdot solmuun.

Osaanko kohdata masentuneen ihmisen? No DUUUUUH! 

Tiedänkö, miltä masentuneesta ihmisestä tuntuu? Voi Pyhä Pieru, aivan taatusti tiedän! Ja ihan helvetin hyvin tiedänkin.

Tiedänkö, mihin ohjata masentuneen ihmisen? Harvinaisen hyvin, paitsi että Turussa tämä julkinen sektori ei oikein vakuuta toiminnallaan, joten siitä tiedosta ei ole tuon taivaallista hyötyä. Turussa masentuneen ihmisen kohdalla ensimmäinen kysymys on: Onko sinulla varaa maksaa yksityiselle lääkärille? Vasta sen jälkeen mennään itse asiaan.

Sen sijaan, että minä olisin nuokkunut siellä koulutuksessa kaksi päivää tuhannen väsyneenä, huonosti nukkuneena, murtuneen käteni kanssa ja syönyt kynsiäni, olisin voinut antaa paikkani jollekin sellaiselle, joka ei oikeasti tiedä, miten kohdata masentunut henkilö. Olisin vain käynyt hakemassa todistuksen, missä lukee: "Joo, kyllä se Mäkiskä nä hommat osaa".

Ja nyt ei saa ymmärtää väärin! En missään tapauksessa kritisoi koulutusta enkä myöskään kouluttajaa. Koulutus oli hyvä ja kouluttajasta huomasi, että hän todella tiesi, mistä puhui. Koulutusmateriaali oli myös laadukasta. Tasan ainoa vika koulutuksessa oli se, ettei se tarjonnut juuri minulle mitään uutta. Ja se alkaa turhauttaa, kun joutuu väkisin istumaan päiväkaupalla koulutuksissa, missä ei saa mitään uutta tietoa, mutta jos haluaa saada sen pätevyyden, niin se istuminen on pakko suorittaa.

Nooh, nyt se koulutus on kuitenkin istuttu, ja olen astetta pätevämpi antamaan ensiapua mielenterveydessä. Seuraavaksi on vuorossa mielenterveyden ensiapu 2:n ohjaajakoulutus myöhemmin tänä vuonna. Jos haluan saada ohjaajan ja kouluttajan pätevyyden, se tarkoittaa sitä, että joudun istumaan kolme pakollista päivää koulutuksessa, taas kerran.

Sainpahan sentään ilmaiseksi kurssiin kuuluvan kirjan mielenterveyden häiriöistä! Kirjoja ei voi ikinä olla liikaa.

Nuppi hyvin, kaikki hyvin? - Opiskelijoiden mielenterveyspäivä

Suomen Mielenterveysseuran mielenterveyden käsi.

Koska teemapäivät ja -viikot ovat pop, ja kaikella pitää olla oma teemapäivänsä, niin tänään vietämme opiskelijoiden mielenterveyspäivää. Mielenterveys, tai pikemminkin sen puute, on yksi suurimmista syistä, miksi nuoret ihmiset jättävät opintonsa kesken, syrjäytyvät ja joutuvat aikaiselle eläkkeelle. Tätä on tutkittu paljon, ja tilastoja löytyy ihan googlettamalla, joten jokainen voi itse käydä tarkistamassa asian.

Tämän päivän teemana on myötätunto. Se ei ole laisinkaan hassumpi teema, päinvastoin. Myötätunto on äärimmäisen tärkeä asia opiskelijayhteisössä, ja pienillä teoilla voi saada ihmeitä aikaiseksi. Mutta entä niissä tapauksissa, missä pelkkä myötätunto ei riitä? Jos opiskelija on niin rikki, että hän tarvitsee yleisen myötätunnon sijaan ammattiapua. Mistä hän sitä saa?

Opiskelijaterveydenhuolto? Juu, se on toki olemassa. Kunhan vain jaksat jonottaa siihen jonoon, mistä pääset siihen jonoon, missä jonotetaan aikaa psykiatrille tai psykologille. Siinä on mukavasti lukuvuosi vierähtänyt, ennen kuin mistään kuuluu pihahdustakaan. 

Entäs julkinen? Sehän on tarkoitettu kaikille kuntalaisille, myös opiskelijoille. Paitsi että julkinen ja psykiatria eivät oikein toimi samassa lauseessa. En tiedä, miten muualla, mutta täällä Turussa ainakin julkinen psykiatria on niin syvemmällä suossa kuin Kyllikki Saari. Jos jotenkin ihmeen kautta saa keploteltua ajan itselleen jollekin julkisen sektorin psykiatrian poleista, niin apua sieltä ei sitten kuitenkaan saa. Nostetaan kädet pystyyn ja todetaan, että ei pystytä auttamaan. Ehkäpä liikunta ja raitis ilma auttavat opiskelijaa paranemaan mielenterveyden ongelmistaan. Juupa juu.

Yksityiseltä puolelta saa kyllä psykiatrin apua hyvinkin nopeasti. Hintaan 150 euroa tunti. Kuinka monella opiskelijalla on varaa moiseen? Opiskelijat kun muutenkin suorastaan hukkuvat siihen viidensadan euron setelien tulvaan, mikä Kelasta tulee... Vaimitensenytmeni?

Toki pienistä puroista kasvaa suuri virta. Jos jokainen jaksaisi tehdä ihan pieniäkin interventioita opiskelijoiden mielenterveyden eteen omassa opiskeluyhteisössään, niin varmasti se työ tuottaisi hedelmää. Varmasti joku syrjäytymisvaarassa oleva jatkaisikin opiskelua ihan vain siksi, että hän kokee saavansa tukea opiskelutovereiltaan. Mutta tämä ei, valitettavasti, poista sitä faktaa, että mielenterveyspalvelut ovat niin retuperällä kuin olla ja voi, ja juurikin nämä palvelut ovat THE juttu, mihin nimenomaan kuuluisi panostaa. Ja rankalla kädellä! Juurikin mielenterveyspalveluihin kuuluisi ohjata niitä resursseja, koska hyvät opiskelijat ja hyvät työntekijät pysyvät hyvinä vain niin kauan, kun nuppi on reilassa. Jos nupissa alkaa heittää, niin se on menoa sitten. Eikä paluuta välttämättä ole. Ja mitä se oli, kun yksi mielenterveyden takia työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt nuori maksoikaan valtiolle vuosittain? Aika isoista summista puhutaan.

Mutta sillä aikaa, kun odotamme sitä ihmettä tapahtuvaksi, että julkisen sektorin psykiatrian palvelut laitetaan kunnolliseen kuosiin, voimme tehdä niitä pieniä interventioita. Ihan vain lämpimiksemme. Voimme kysyä opiskelijatoverilta, mitä kuuluu, ja kuunnella. Kuunteleminen on ilmaista! Ja monesti se auttaa, että pääsee purkamaan pahan mielen pois. Voimme pyytää sellaista kaveria kahville, jonka kanssa harvemmin kahvihetkiä tulee vietettyä. Voimme vaikka ehdottaa yhteistä opiskeluhetkeä sellaiselle opiskelijatoverille, joka tuskailee jonkun kurssin kanssa eikä meinaa millään päästä läpi.

Hyvää mielenterveyttä kaikille tähän päivään!

Mielenterveyden ensihoitaja, päivää!

"Muistatko sä itekään enää, mitä kaikkia todistuksia sulla on?"

"En. Tarvitseeko mun muistaa? On ne mulla kaikki tallessa."

Tällaisen keskustelun kävimme aviomieheni kanssa, kun tulin tänään kotiin tuoden mukanani jälleen kerran yhden uuden todistuksen. Nyt olen suorittanut Suomen Mielenterveysseuran kehittämän mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen, ja olen siis pätevä antamaan mielenterveyden ensiapua.

Koulutus oli kaksipäiväinen ja tänään oli toinen - ja viimeinen - koulutuspäivä. Päivän puheenaiheina olivat kriisit ja niistä toipuminen, stressitilanteet ja stressinhallintakeinot, itsetuhoisuus sekä erilaiset vuorovaikutustyylit. Rankkoja aiheita, mutta toisaalta, eipä se mielenterveystyön tekeminen millään tasolla ole kovinkaan helppoa. Itse pääsisi henkisesti helpommalla, jos olisi ammatiltaan ajoneuvoasentaja, lukkoseppä tai kenkäkauppias. 

Ja kyllä, olen ties kuinka monta kertaa miettinyt, pitäisikö sitä säästää omaa kuuppaansa ja ryhtyä putkimieheksi. Tämä erityispedagogiikan ja eri psykologian alojen opiskelu on kyllä todella mielenkiintoista, mutta näitä aloja opiskelemalla ei voi päätyä muunlaiseen työhön kuin sellaiseen, missä on hirveä vastuu ja joutuu käymään ihmisten kanssa läpi henkisesti rankkoja asioita. Jos sitä haluaa rypeä paskassa, niin miksei sitä voisi sitten tehdä kirjaimellisesti eikä kuvainnollisesti. Sitä paitsi, putkimiehillä on hyvä työllisyystilannekin vielä! Ehkä vielä jossain vaiheessa jatkan tätä blogia kertomalla matkastani rööriroopeksi.

Vaikka olenkin nyt sitten mielenterveyden ensihoitaja, niin mitä tähän sanoo oma vaativa personaallisuushäiriöni? Onko se tyytyväinen? No, arvatkaapa vain kaksi kertaa!

Näin tämä vaativa persoonallisuus minua puhuttelee tällä hetkellä: "Eihän tuolla sinun paperillasi mitään virkaa ole! Mihin sinä luulet tuollaisen läpyskän riittävän? Ei se mihinkään riitä. Sinä tarvitset enemmän, jotta voisit olla hyvä ja pätevä. Nyt menet välittömästi Suomen Mielenterveysseuran nettisivuille, ja katsot kaikki heidän koulutuksensa läpi. Käyt vielä tämän kevään aikana ainakin mielenterveyden ensiapu 2-koulutuksen, nuorten mielenterveyden ensiapu-koulutuksen, ohjaajakoulutuksen, ja vaikket olekaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kanssa juurikaan tekemisissä, kannattaa varmuuden vuoksi vielä käydä KOTU-koulutuskin. Vasta sen jälkeen voit sanoa tietäväsi asiasta jotain".

Eipä sillä väliä, ettei tämän koulutuksen aikana tullut minulle edes uutta asiaa, kun olen nämä kaikki asiat opiskellut jo muissa koulutuksissa. Vaativa persoonallisuuteni on sitä mieltä, että tarvitsen enemmän. Tämä ei riitä.

Olen filosofian maisteri pääaineena venäjä. Luin sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä, valtio-oppia, puheviestintää, journalistiikkaa, slovakin kieltä, ranskaa, kansantaloustiedettä ja Eurooppa-opintoja. Olen aineenopettaja ja ammatillinen erityisopettaja. Olen neuropsykiatrinen valmentaja ja eläinavusteinen valmentaja. Olen käynyt Autismisäätiön HAASTE-koulutuksen. Opiskelen kasvatustieteiden maisteriksi pääaineena erityispedagogiikka. Luen sivuaineena psykologiaa, evoluutiopsykologiaa, nuorisotutkimusta ja väkivaltatutkimusta. Suoritan myös Asklepios-opintokokonaisuutta terveyden eriarvoisuudesta yhteiskunnassa. Minulla oli valmiit sivuainekokonaisuudet kasvatustieteistä ja lasten ja nuorten psyykkisestä hyvinvoinnista jo ennen kuin sain opiskelupaikan. Opiskelen voimauttavan valokuvan menetelmää. Minusta tulee jouluna käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttaja. Tänään sain päätökseen mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen. Enkä ole luetellut tässä yksittäisiä kursseja ja koulutuksia, mitä olen käynyt ihan vain huvikseni saamatta mitään pätevyyttä. Ei, en silti osaa. En ole tarpeeksi kouluttautunut.

Mitä kaikkea tarvitsen lisää? En minä vain tiedä. Tiedän vain sen, ettei tämä vähäinen tutkinto- ja pätevyysmäärä riitä mihinkään, enkä ole riittävän hyvä.

Eikö olekin jännä, miten sitä pystyy antamaan mielenterveyden ensiapua kaikille muille paitsi itselleen?

PS. Kuvat ovat valokuvia niistä tunnekorteista, joita valitsin tämän päivän koulutuksen aikana.

"Otetaanpa niskasta kiinni!" - Tiukkaa asiaa masennuksesta

Olen tässä blogissani esitellyt teille paljon sellaisia asioita, joiden kanssa elän jokapäiväistä elämää. Olen kertonut, mikä on ADHD ja millaista elämä on ADHD-aikuisena. Olen kertonut teille enemmän kuin riittämiin rakkaasta karvakorvastani, Kaunosta, joka on maailman paras koira, vaikka velmu onkin. Eräs pitkäaikainen elämänkumppani on vielä esittelemättä, ja päätin, että tänään tulen kunnolla kaapista ulos ja esittelen vielä tämänkin kumppanin. Samalla haluan rikkoa tähän kumppaniin kuuluvia myyttejä. Hyvät lukijani, saanko esitellä: MASENNUS!

Minulle masennus ei ole mikään tämänhetkinen, lyhytaikainen tila, sillä olen ollut masentunut 10-vuotiaasta lähtien. Miettikää... Olen ollut masentunut 28 vuotta elämästäni! Se kuulostaa aika pitkältä ajalta. Minulla on ollut elämässäni aikakausia, jolloin elämässäni ei ollut mitään hyvää eikä mitään elämisen arvoista. Siis alleviivaan: EI MITÄÄN. Miten sitten olen jaksanut elää 38-vuotiaaksi ollen jatkuvasti masentunut? Hemmetin hyvä kysymys. En osaa antaa siihen itsekään vastausta. Todennäköisesti syy on siinä, että olen maailman sisukkain sussu, joka vain ei osaa antaa periksi. Tullut verenperintönä Elli-mammalta, joka oli isäni äidinäiti.

Tekohymyä on helppo hymyillä.

Tällä hetkellä minulla on ollut pitkäaikainen vaikean masennuksen jakso, mikä on alkanut joskus vuonna 2012. Sitä on alettu hoitaa vasta nyt! Ja miksi vasta nyt? No siksi, että masennusta on aika hankala huomata, ja vielä vaikeampi on myöntää itselle, että on masentunut. Etenkin kaltaiseni ihminen, joka ei tarvitse apua muilta, ei kovin hevillä tällaista asiaa myönnä. No, nyt olen myöntänyt, olen hakenut apua, olen saanut apua Turun seudun parhailta alan ammattilaisilta ja maksan itseni kipeäksi näistä palveluista, sillä ne ovat kaikki yksityisiä.

Miksen käytä julkista terveydenhuoltoa? HA! Mikä vitsi. Julkinen terveydenhuolto ja psykiatria.. PLIIIIIIS! Tiedän faktana, että psykiatrian poliklinikat ovat täynnä ammattitaitoisia työntekijöitä, jotka tekevät sydämellään töitä, aidolla halulla auttaa ihmisiä. He ovat pitkään alaa opiskelleita ammattilaisia ja halunneet nimenomaan erikoistua psykiatrian alaan. Heidän ammattitaitoaan ja auttamishaluaan en halua missään nimessä kritisoida. Mitä kritisoin, ovat ne resurssit, mitkä on ohjattu julkiseen psykiatriseen terveydenhuoltoon. Vaikeasti masentunutta ihmistä ei auta se, että hänellä on kerran kahdessa kuukaudessa tunti aikaa jutella jonkun kanssa. Se on kuitenkin ainoa, mitä psykiatrian poliklinikat pystyvät tällä hetkellä tarjoamaan resurssipulan vuoksi.

Miten masennus ilmenee? Jokaisella eri tavalla, tietenkin. Mutta noin karkeasti yleistäen, masennus tuntuu tältä: tulevaisuus näyttäytyy synkältä ja tyhjältä tai vaihtoehtoisesti tulevaisuutta ei nähdä ollenkaan, elämä tuntuu merkityksettömältä, iloa ei koeta mistään eikä mikään piristä, jatkuva väsymys ja uupumus, uniongelmat tai vaihtoehtoisesti liika nukkuminen, aloitekyvyttömyys ja haluttomuus tehdä mitään, kaikki pienikin tekeminen on vaikeaa ja tuntuu uuvuttavalta, jatkuva synkkä olotila eikä pysty ajattelemaan mistään asiasta positiivisesti.

Minusta voisi tuntematon sanoa kovinkin helposti, etten voi mitenkään olla masentunut. Hymyilen, juttelen, opiskelen, harrastan koiran kanssa. Toiset taas makaavat sängyssä eivätkä pääse edes sängystä ylös. Tähän on olemassa selitys! Turun yliopiston tutkija Markus J. Rantala on tutkijakollegoineen löytänyt 12 eri masennustyyppiä, ja nämä eri tyypit näyttäytyvät eri tavalla ihmisissä. Aiheesta on tulossa kevään aikana paremmin tietoa, sillä Rantalan kirja, Evoluutiopsykologia ja mielenterveys, on parhaillaan painossa! Pitäkää silmät ja korvat auki tämän kirjan suhteen. Se tulee olemaan erittäin mielenkiintoista luettavaa mielenterveyden suhteen. Takaan sen! 

Onko siitä oikeasti apua, kun ottaa itseään niskasta kiinni?

Tämän tekstin päätteeksi haluaisin vielä, itselleni ominaiseen tapaan, listata niitä superkannustavia lausahduksia, mitä masentuneet ihmiset usein kuulevat. Olkaapa niin hyvät!

- Otat vain itseäsi niskasta kiinni, niin kyllä se siitä!

Tuota tuota... Olen istunut sohvalla nyt kaksi tuntia pitäen itseäni niskasta. Alkaa käsi pikkuhiljaa puutua. Miten tämän niin kuin pitäisi nyt sitten vaikuttaa masennukseeni?

- Ajattelet vain positiivisesti, niin masennuskin parantuu!

Masennus on hoitoa ja lääkärin seurantaa vaativa sairaus, mikä voi johtaa kuolemaan, lähinnä oman käden kautta. Mutta mukava tietää, että sairauksista paranee positiivisella ajattelulla! Muistan tämän seuraavan kerran, kun olen keuhkokuumeessa tai influenssassa. Positiivisia ajatuksia kehiin, niin paranen hetkessä, eikä mitään lääkäreitä tarvita.

- Älä makaa sohvalla, vaan lähde ulos ja tee jotain kivaa!

Okei, mutta jos mikään ei tunnu kivalta, niin mitä minun sitten pitäisi tehdä?

- Miksi sä jotain masennuslääkkeitä syöt? Ei ne mitään auta! Ovat lääkefirmojen tapa kusettaa ihmisiä.

No lopetetaan sitten. Ai mutta perkele! Viimeksi, kun yritin lopettaa, meinasin tappaa itseni, mutta vahva masennuslääkitys estää moisten ajatuksien tulemisen. Mitäköhän tässä nyt pitäisi tehdä? Lakata sponsoroimasta suuria ja pahoja lääkefirmoja ja tappaa itseni? Varmaan se on sitten parasta, etten anna väärää kuvaa maailmalle.

- Kaikilla on joskus huonoja päiviä!

Joo, niin on. Se on aivan totta. Minulla se huono päivä on kestänyt 28 vuotta yhteen putkeen. Mites itselläsi?

- Menisit töihin tai kouluun! Masennus paranee, kun tekee jotain.

Jaa. Jännä juttu. Omituista, etten ole huomannut mitään muutosta, ainakaan parempaan päin, näin opintovapaan aikana. Päinvastoin, tilanne on opintovapaani aikana vain huonontunut. Opiskelen varmaan väärää alaa, kun tilanne on mennyt huonommaksi. Siitä se varmasti on kiinni.

Et sinä vähättele syöpää tai diabetestä. Miksi sitten vähättelet masennusta? Se on aivan yhtä lailla sairaus, joka vaatii hoitamista. Siitä voi parantua, mutta ilman apua siitä ei parane. Se on todella vammauttava sairaus, joka pahimmillaan vie ihmiseltä työkyvyn kokonaan, tai johtaa aikaiseen hautaan. Masennusta ei missään nimessä kannata vähätellä, vaan siihen tulee suhtautua vakavasti.

Koska tämä masennus on sellainen elämänkumppani, mistä minun on EHKÄ mahdollista päästä joskus eroon, haluan tosissani yrittää sitä. Haluaisin edes joskus kokea päivän, jolloin en ole masentunut. Se vaatii paljon työtä, ja tuntuu epäreilulta, että MINÄ joudun maksamaan asioista, jotka toiset ihmiset ovat minulle aiheuttaneet. Unohdan kuitenkin tämän suuren epäreiluuden ja vääryyden, maksan muiden minulle aiheuttamista traumoista suuren hinnan ja yritän parhaani mukaan parantua. Olen sisukas sussu! Ehkä maailman sisukkain. Minä onnistun!

Fantti piinapenkissä

Opiskelun into on ylimmillään näin välipäivinä, jolloin ei mitään tarvitsisi tehdä. En tiedä, olenko yli-innokas, ihan vain perinteinen hullu vai onko tällä ADHD:n kanssa jotain tekemistä, etten vain voi olla tekemättä mitään. Onneksi meillä on kylässä harvinaisia vieraita, joille voi teettää eläinavusteisia, kinkkisiä harjoituksia. Kaunokin pääsi sairauslomaltaan, vihdoin ja viimein, takaisin “työmaalle”, vaikken Kaunoa tässä harjoituksessa varsinaisesti käyttänytkään.

Tässä harjoituksessa käytin mallina Viidakkoportaat-kirjan ulkoistamistehtävää: Ongelma ulkoistetaan eläinhahmoksi.

Jussi, 40 vuotta, ADHD ja mielenterveysongelmat

Näen Jussia, vanhaa tuttuani, jonka olen tuntenut ainakin 15 vuotta, hyvin harvoin. Nyt välipäivinä, Jussin vieraillessa vanhoilla kotikulmillaan, minun oli mahdollisuus tavata hänet pitkästä aikaa. Ja tietenkin laitoin Jussin heti piinapenkkiin.

Pyysin Jussia nimeämään jonkun ongelman. Hänellä suurin ongelma tällä hetkellä on keskivaikea masennus. Sen jälkeen kysyin Jussilta, millainen eläin tämä hänen ongelmansa olisi. Jussi miettii hetken: “Kameleontin, myyrän ja käärmeen risteytys”. Hmm… Mielenkiintoinen eläin! En välttämättä haluaisi itse törmätä siihen pimeällä kadulla. Millaisen nimen Jussi antaisi tälle eläimelle? “Möhköfantti.” Asia selvä. Meillä on Möhköfantti-niminen myyrä-käärme-kameleontti.

Miten Möhköfantti kiusaa Jussia? Se kaivaa kuoppia, mihin Jussi putoaa. Se taklaa ja kampittaa. Kaiken huipuksi se osaa piiloutua vähän liian hyvin, ettei sitä löydä. Ja joka kerran, kun Möhköfanttia yritetään ajaa pois, se piiloutuu entistä paremmin.

Näin Fantti kesytetään

Miten Möhköfantti kesytetään? Jussi katsoo hölmistyneenä ja kysyy, voiko sitä edes kesyttää. Vastaan, että minkä tahansa eläimen voi kesyttää, jopa Möhköfantin. Onhan minutkin saatu kesytettyä, sillä olen kihloissa ja menossa naimisiin: Asia, mitä tasan kukaan ei olisi tässä maailmassa ikinä uskonut tapahtuvan. Jos minut on saatu kesytettyä, niin susilauman, sapelihammastiikerin ja tiikerihain kesyttäminen on lastenleikkiä.

Jussi naurahtaa ja alkaa miettiä tosissaan. Ihan ekana hänen pitäisi katsoa tarkemmin, mihin astuu. Kuopat, mitä Möhköfantti kaivaa, ne voidaan kiertää tai niiden yli voidaan astua. Ne vain pitää huomata ensin. Ja kun huomaa, että Möhköfantti yrittää taklata, astuu korkeammalle niin, että oma jalkaa menee Möhköfantin jalan ylitse, eikä kaadukaan itse.

Nyt aletaan puhua asiaa!

Onko Jussilla toimintasuunnitelmaa, miten Möhköfantin kiusaaminen saadaan loppumaan? On hänellä. Hän on saanut juuri lähetteen eteenpäin, joten tulevaisuudessa hän tulee saamaan parempaa hoita. Toivoa siis on, ja Jussi on positiivinen tulevaisuuden suhteen.

Olen iloinen, ja toivon, että seuraavaksi, kun näen Jussin, Möhköfantti on saatu kesytettyä.

PS. Jussi on tutustunut tekstiin ja jaadajaadajaada... Kyllä te nyt tiedätte.