Itsearviointia kokonaan uudelta ihmiseltä

Sain positiivista palautetta! Usko tai älä. Palautteen mukaan ajattelutavoissani on tapahtunut kuluneen vuoden aikana suuri muutos, nimenomaan parempaan päin. Olen nykyään paljon positiivisempi ja vaikutan siltä, että nautin elämästä.

Saatuani tämän palautteen, mietin, olisiko nyt kenties aika tehdä uusi itsearviointi. Opintoni ovat melkein lopussa, ja jäljellä on kummastakin opintolinjasta enää pari lähipäivää, mistä toinen on pyhitetty opinnäytetöiden esittelyille. Ihan viimeisiä siis vedellään.

Uskon hyvin vahvasti siihen, että näillä valmentaja-opinnoilla on ollut ratkaiseva vaikutus juuri tuon ajattelutavan muutokseen. Minulla on ollut tapana ajatella kaikki asiat aina negaation kautta, ja erityisesti itsestäni minun on ollut erittäin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, löytää mitään hyvää. Kuluneen lukuvuoden aikana näihin asioihin on kuitenkin tullut selkeä muutos. En usko, että olisin itse, ilman mitään ulkopuolista “yllykettä”, kyennyt moiseen muutokseen. Siksi kiitän näitä valmentaja-opintoja siitä, että ne ovat mahdollistaneet tämän muutoksen ja saaneet minussa aikaan jotain sellaista, minkä en uskonut edes olevan mahdollista.

Eläinavusteista linjaa lähdin opiskelemaan todellisena ummikkona. Minulla oli opintojen alkaessa pieni vauvakoira, mutta se olikin kaikki, mitä eläinavusteisuudesta tiesin. Enkä olisi ikinä voinut arvata, miten paljon opinnot antavat minulle, ja millä tavalla ne muuttavat minua! Olen oppinut arvostamaan luontoa ja eläimiä aivan täysin uudella tavalla. Olen huomannut, miten valtava voima eläimillä on. Juuri tämä nimenomainen opintolinja on synnyttänyt minussa jonkin kipinän, mitä en vielä toistaiseksi osaa kuvailla sanoin. Ehkä jossain vaiheessa se kipinä roihahtaa, ja teen vielä jotain hienoa eläinavusteisuuden eteen. Ja jotenkin minusta tuntuu, että eläinten kanssa on kuin olisi tullut kotiin. Ikinä ei voi tietää, mistä sitä itsensä löytää - tutkimattomia ovat Karman tiet - mutta olen aivan varma, että mistä ikinä itseni löydänkin, siinä tulee olemaan eläinavusteisuutta mukana.

Näiden opintojen aikana minulle on selkiytynyt myös käsitys omasta itsestäni. Siitä, kuka olen ja mitä osaan. Se, mikä minusta tulee isona tyttönä, on vielä auki, enkä siihen varmasti tulekaan saamaan vastausta vielä pitkään aikaan. Ja jos saankin, se tulee todennäköisesti muuttumaan vielä monta kertaa. Pääasia on kuitenkin se, että tiedän, mitä osaan jo valmiiksi, mitä uutta haluan oppia ja erityisen tärkeää on se, että tiedän, mitä en halua.

Eivät opinnot yksin ole vaikuttaneet tähän muutokseen, mikä minussa on tapahtunut. Onhan siihen muitakin vaikuttajia, kuten hyvä parisuhde, mikä vain paranee koko ajan ajan myötä. En ole ikinä saanut keneltäkään ihmiseltä tukea samassa mittakaavassa kuin mitä saan avomieheltäni. Eikä pidä unohtaa kaikkein rakkainta karvakuonoa, eli koiraani Kaunoa. Kauno on opettanut minulle hirvittävän paljon. En voisi kuvitella elämää ilman tuota ilmiömäisen ihanaa karvaturria, joka sulatti sydämeni heti ensinäkemältä.

Ensi kuussa, kun saan valmiin paperit kouraani, lähden maailmalle uutena ihmisenä.

Rakas Kaunoni on antanut minulle paljon.

Kun perä lakkasi pörisemästä

Kuvassa ei pörise oma autoni, vaan kuva on otettu Puolassa, kun matkasimme taksilla Varsovasta Treblinkaan.

Autoni on, taas kerran, autopajalla. Pojat vaihtavat pakoputkea. Vanha pakoputki on läpimätä, joten turha edes lähteä korjaamaan. Vähemmällä vaivalla pääsee, kun vaihtaa kokonaan uuden. Kun lähden tänään töistä kotiin, autoni perä ei enää pörise, ja ehkä katsastusmieskin on iloinen.

Eipä autoni ole tämänkään päivän jälkeen vielä valmis. Helmapellit vaativat vielä korikorjaajien hellää kosketusta, ennen kuin katsastusmies on täysin tyytyväinen. Täytyy ostaa pojille jotain kiitoslahjaksi sen jälkeen, kun ovat saaneet autoni täysin leimauskuntoon. Toki maksan heille työstä, mutta sen lisäksi voisin viedä vaikka ison karkkikipon heille.

Samalla, kun odotan autoani, jatkan Kaija Ikäheimon luennon katsomista. Sain viimeksi katsottua luennon ensimmäisen osan. Tällä kertaa katson toisen ja kolmannen. Aihe on edelleenkin sama, vanha kunnon ADHD. Ikäheimo kertoo tutkimus- ja hoitopolusta, lääkkeistä ja itseäni todella paljon kiinnostavasta aiheesta, eli ADHD:n tukemisesta koululuokassa.

Ikäheimo aloittaa luento-osuuden toteamalla, että kaikki nämä vinkit, mitä hän nyt kertoo, tukevat ketä tahansa oppilasta, ei pelkästään addeja. Pointti on erinomainen! ADHD-oppilaiden tukeminen ei oikeasti vaadi hirveän paljon, ja ihan pienet asiat riittävät siihen, että oppilas saa luokassa tarvitsemansa tuen. Mikä kouluista puuttuu, suurimmaksi osaksi, on se kaikkein tärkein tukimuoto, eli opettajan ymmärrys. Kaikki muut tukimuodot tulevat vasta sen ymmärryksen jälkeen.

Luentodiassa on pitkä lista asioita, mitkä haittaavat ADHD-oppilaan koulunkäyntiä. Lista on seuraavanlainen:

• suuri ryhmäkoko
• liian monimutkaiset ja pitkät ohjeet
• ponnistelua vaativa työskentely
• tylsä ja vaativa tekeminen
• useat yhtäaikaiset asiat
• liian harvoin annettu palaute
• ohjeiden anto koko ryhmälle, eikä suoraan yksilölle
• odotus paikallaanpysymisestä

Suurelle ryhmäkoolle ei voi opettaja mitään. Resurssit ovat päivän sana, ja resurssit ovat pienet. Ja sen lisäksi, että ne ovat nyt jo pienet, niitä supistetaan koko ajan. Jokainen lapsi, erkka tai ei, hyötyy pienestä opiskeluryhmästä ja henkilökohtaisemmasta opetuksesta. Sitä päivää odotellessa, kun hallitus tajuaa kohdistaa säästötoimenpiteensä johonkin muuhun kohteeseen kuin opetus.

Loput listasta ovatkin sitten sellaisia asioita, mille opettaja voi jotain! Ohjeet voi pätkiä pieniin osiin ja antaa pala kerrallaan. Tästä hyötyvät kaikki, eivät pelkästään addit. Nenttilastenkin on helpompi muistaa helpot ja vaihe kerrallaan annetut ohjeet. Samoin palautetta voi antaa jokaisen vaiheen jälkeen, eikä vasta sitten, kun koko työ on tehty. Myös tästä hyötyvät kaikki, eivät pelkästään addit!

Koulussa on paljon tylsää työskentelyä, ja sille vain ei voi mitään. Kaikki oppiaineet eivät kiinnosta kaikkia, ei kaiken tarvitsekaan kiinnostaa. Silti oppilaan pitäisi jaksaa istua paikoillaan tylsälläkin tunnilla. Voin kokemuksesta sanoa sen, että tylsääkin aihetta jaksaa seurata, jos opettaja tekee siitä mielenkiintoisen. Innostunut opettaja, joka keksii tylsästä aiheesta innostavan tehtävän, saa aivan taatusti addinkin tekemään. Sen sijaan, että kuunneltaisiin, kun opettaja luennoi, voi opettaja laittaa oppilaat itse etsimään tietoa. Tulee hieman sitä toiminnallisuuttakin tuntiin mukaan.

Ja hyvin pieni vaiva on se, että antaa oppilaille luvan liikkua luokassa. Jos oppilas on levoton, hän voi käydä teroittamassa kynän luokan edessä tai vaikkapa pyyhkimässä taulun (jos jossain luokassa vielä on niin vanhanaikainen asia kuin liitutaulu) tai ihan mitä tahansa! Kunhan hän pääsee ottamaan muutaman askeleen. Ei ole paha rasti kenellekään opettajalle.

Paitsi että todella monelle opettajalle se ON paha rasti. Vaaditaan ehdotonta hiljaisuutta, ehdotonta paikallaan oloa. Ei ymmärretä eikä haluta joustaa mistään. Tällaisten opettajien luokissa eivät addit voi oppia. Eivätkä mielestäni kyllä nenttilapsetkaan. Tai noh, korjaan äskeistä lausuntoani: Kyllä tällaisen opettajan luokassa voi oppia, mutta oppimisessa ei ole mitään iloa.

Luennon toinen ja kolmas osio on katsottu, ADHD aihe on ohitse. Seuraavaksi tulee autismin kirjo ja Asperger. Autopuolen opettaja huikkaa pajan ovelta: Hän ajaisi auton ihan kohta pihaan. Pääsen lähtemään kotiin ilman, että peräni pörisee.

Arvostan!

Ihmiset kiittävät aivan liian harvoin. Aivan liian harvoin toisen ihmisen suusta kuuluu, että hän arvostaa sinua tai jotain tekoasi. Positiivista palautetta annetaan aivan liian vähän. Halauksia, pusuja ja helliä kosketuksia annetaan aivan liian harvoin. Onnistumisesta ei palkita, mutta pienikin virhe huomataan heti. Tämä on todellisuutta ja elämme tässä jatkuvassa negatiivisen palautteen ja arvostamattomuuden kyllästämässä ympäristössä, missä kuitenkin pitäisi jaksaa hymyillä ja tehdä parhaansa.

Kerroin töissä työkaverilleni, että poikaystäväni jätti omat, suhteellisen tärkeät, menonsa väliin siksi, että olin keuhkokuumeessa, en saanut tehdä mitään enkä olisi pystynytkään tekemään mitään. Hän jäi tänne hoitamaan minua, koiraani, kotiani ja tytärtäni, vaikka hänellä olisi ollut omalla kotipaikkakunnallaan menoja. Työkaverini sanoi, että poikaystäväni on kultaakin kalliimpi tapaus, ja hän kysyi minulta tiukasti, olenko sanonut hänelle, että arvostan hänen tekoaan. Suoraan sanottuna, en muista! Taisin sanoa, ettei hänen tarvitse takia siirtää omia menojaan, ja taisin ehkä sanoa rakastavani häntä, mutten oikeasti muista. Koska en muista näin tärkeää asiaa, aion korjata tilanteen ja kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat omalta osaltaa tukeneet minua.

Kiitos, kumarrus, hatunnosto ja kunnia

POIKAYSTÄVÄNI, kiitos siitä, että olet jaksanut minua tämän pitkän sairauden aikana, ja noin muutenkin. Olet keuhkokuumeeni aikana väsymättä hoitanut minua ja lastani, vaikkei lapsi ole edes sinun. Arvostan tekoasi koko sydämestäni ja olen sinulle todella paljon velkaa tämän jälkeen. Olet tukenut minua näissä opinnoissa, ja uskot minuun enemmän kuin mitä minä uskon itse. Jaksat kannustaa ja viedä minua eteenpäin silloinkin, kun itse epäilen itseäni ja omia kykyjäni. Osaat myös antaa rakentavaa palautetta ilman, että alkaisit haukkua ja mollata. Teet minusta paremman ihmisen ihan vain olemalla vierelläni. Rakastan sinua ja toivon, että olet vierelläni vielä pitkään!

JARI, mitä suurin kiitos siitä, että annoit minulle mahdollisuuden opiskeluun. Kiitos siitä, että olet avannut silmäni eläinavusteiseen valmennukseen, ja olet innostanut tälle polulle. Kiitos hyvistä neuvoista, mitä olen sinulta saanut, ja kiitos myös niistä hyvistä neuvoista, mitä tulen saamaan jatkossa, ellen muista kiittää niistä erikseen.

MIRKA, kiitos innostavasta koulutuspäivästä, jakamastasi tiedosta sekä lämmin kiitos antamastasi positiivisesta palautteesta! Antamasi palaute lämmitti sydäntäni todella paljon.

TYÖTOVERIT, kiitos mahdollisuudesta saada vapaata opintojeni lähipäiviin. Kiitos, että tuuraatte minua ja teette työni puolesta sillä aikaa, kun itsekkäästi havittelen lisäpätevyyksiä, ja joudun sen vuoksi jättämään työni hoitamatta aina silloin tällöin.

OPISKELUTOVERIT, kiitos innostavista keskusteluista, vertaistuesta, oman alanne asiantuntijuuden jakamisesta sekä innostuneisuudestanne.

ÄITI, kiitos taloudellisesta tuesta. Vaikket sinäkään ui rahassa, olet kuitenkin antanut vähästäsi ja sitä kautta mahdollistanut etenemistäni urallani.

AISTI RY, kiitos mahdollisuudesta saada olla mukana tekemässä huipputärkeää vapaaehtoistyötä. Olette vahvoja ihmisiä, jotka väsymättä jaksatte auttaa myös muita. Teette arvokasta työtä tämän yhteiskunnan hyväksi, ja arvostan teitä kaikkia suuresti. En voi sanoin kuvata, miten onnellinen olen siitä, että saan olla osana näin hienoa ja aktiivista yhdistystä.

SINÄ, kiitos sinulle, kun jaksat lukea näitä loputtomia sepustuksiani. Arvostan jokaista lukijaa!