Jotain on sentään tullut opittua

Tuossa se on, se kirjapino. Läppäri on sylissä. Kaksi esseetä pitäisi kirjoittaa, ja aiheetkin minulla on jo. Miksen sitten tee mitään? Ei kirjoittaminen ennen ole vaikeaa ollut, eikä se ole nytkään vaikeaa, sillä tekstiä kyllä tulee tähän blogiin. Mutta kun pitäisi kirjoittaa tieteellinen essee, niin en vain pysty enkä kykene.

Olen tänään tehnyt kierroksen kahteen eri kirjastoon, käynyt kuuntelemassa luennon ja sitten oli vielä eräs virallinen asia hoidettavana. Kaikkeen meni aikaa yhteensä nelisen tuntia, eli paljon vähemmän kuin mitä normaali työpäivän pituus olisi. Minun ei pitäisi olla mitenkään erityisen väsynyt, enkä oikeastaan olekaan väsynyt. Minulla on silmät auki eikä mitään vaikeuksia pitää niitä auki. En vain saa aloitettua mitään.

Luultavasti tämä johtuu siitä, että olen ylipäätänsä tehnyt tänään jotain. Olen laittanut vaatteet päälle, poistunut talosta ja mennyt yliopistolle. Pelkästään tämä hyvin pieni teko tarkoittaa sitä, että loppupäivänä en saa enää tehtyä yhtään mitään. Meillä ADHD-aikuisilla kuluu ihan tavallisen arjen asioihin enemmän energiaa kuin tavallisilla neuronormaaleilla ihmisillä, sillä joudumme pinnistelemään enemmän. Tarkkaavaisuuden ylläpito kun ei ole meillä mikään itsestäänselvyys, joten ihan vain pelkkä luentoon keskittyminen vie minulta tuplasti enemmän energiaa kuin joltain nentiltä. Ei siis mikään ihme, jos joskus vähän väsyttää eikä jaksa, sillä joudumme kuluttamaan enemmän energiaa saavuttaaksemme saman tuloksen kuin nentit.

Onneksi esseillä ei ole varsinaisesti kiire. Toisen palautus on vasta helmikuun puolenvälin jälkeen ja toisen ehtii palauttaa vaikka heinäkuussa, ellei sitä saa aikaisemmin valmiiksi. Pakko ei siis ole saada mitään juuri tänään aikaiseksi. Ja koska aivoni lyövät tyhjää suhteellisen lahjakkaasti eikä minulla ole mitään motivaatiota avata ensimmäistäkään noista kirjoista, voisinpa vaikka vetää sohvalle maate ja laittaa jonkun hyvän leffan pyörimään.

Tässä vaiheessa "vanha minä" pakottaisi itsensä tekemään väkisin, vaikkei jaksaisikaan. Mutta onneksi olen sentään oppinut jotain, ja annan itselleni nyt sen verran armoa, etten pakota itseäni mihinkään. Kyllä nuo esseet ehtii sellaisena päivänä, jolloin ei ole mitään muuta tekemistä.

ADHD = Rikollinen. Vai?

Kirjoitan tätä sinulle, neuronormaali äiti, joilla on neuronormaaleja lapsia. Olen nimittäin saanut kuulla valitettavan monta kertaa eri vertaistukiryhmistä, että sinä, neuronormaali äiti, olet sanonut omille neuronormaaleille lapsillesi, etteivät he saa leikkiä sellaisten lasten kanssa, kenellä on ADHD. Syyksi omille neuronormaaleille lapsillesi olet sanonut, että tämä ADHD-lapsi on hullu, rikollinen, sairas tai olet jopa jättänyt kokonaan selittämättä, miksei hänen kanssaan saa leikkiä.

Tiedätkö sinä, neuronormaali äiti, mikä ADHD on? Omille lapsillesi ainakin väität tietäväsi hyvinkin tarkkaan. Oletko nyt aivan varma siitä, että olet toiminut eettisesti oikein? Oletko ajatellut sitä, millaisen kuvan juuri sinä, neuronormaali äiti, annat lapsillesi ihmisten erilaisuudesta? Fakta on kuitenkin se, että me kaikki olemme erilaisia. Myös ne sinun neuronormaalit lapsesi ovat kaikki keskenään erilaisia. Mitä sinä, neuronormaali äiti, opetat näillä ukaaseillasi näille neuronormaaleille lapsillesi?

Minulla on ADHD. Olenko minä siis automaattisesti rikollinen sen vuoksi? Minulla on tasan yksi ylinopeussakko, ja se on ainoa rike, mikä minun rikosrekisteristäni löytyy. Veikkaanpa, että niitä ylinopeussakkoja löytyy ihan neuronormaaleiltakin ihmisiltä, eikä pelkästään ADHD-aikuisilta. Miehelläni on ADD, ja hänellä ei ole edes tätä ylinopeussakkoa. Minun tyttärelläni on ADHD. Pitäisikö minun nyt soittaa poliisille, että laittavat teinin ihan vain varmuuden vuoksi jo nyt nuorten rangaistuslaitokseen, koska hän kuitenkin tulee joskus tulevaisuudessa tekemään rikoksia, koska ADHD-oireiset ovat kaikki rikollisia?

Lainatakseni, jälleen kerran, hyvin viisasta miestä, professori Simo Vehmasta: Sairaus on hetkellinen tila, mikä paranee. Esim. flunssa on sairaus. ADHD on pysyvä tila, mikä ei parane. ADHD-oireinen ihminen ei siis ole sairas. Ellei hänellä sitten satu olemaan päällä flunssaa tai vatsatautia. Silloin myös ADHD-oireinen ihminen on sairas! Mutta kaikki me joskus olemme sairaita. Myös ne sinun neuronormaalit lapsesi ovat taatusti joskus olleet sairaina.

Koska ADHD ei ole sairaus, se ei tartu. Sinun neuronormaalit lapsesi ovat turvassa ADHD:lta, kuten olet sinäkin, neuronormaali äiti. Voit siis rauhassa antaa neuronormaalien lastesi leikkiä ADHD-lasten kanssa ilman, että he "sairastuvat".

Mikä sitten on ADHD, ellei se ole sairaus eikä merkki rikollisuudesta? Se on tarkkaavaisuushäiriö. Se siis käytännössä tarkoittaa sitä, että oireinen ei pysty keskittymään samalla tavalla kuin neuronormaali ihminen. Tässä kaikki! Se sinun kovasti pelkäämäsi ADHD vaikuttaa vain tarkkaavaisuuteen.

Entäs se paljon puhuttu ylivilkkaus? Toki se kuuluu myös oireistoon, mutta ei läheskään kaikille. ADHD:sta on olemassa myös "alivilkas" versio, eli ADD. ADD-oireiset ovat pikemminkin hidastetussa elokuvassa liikkuvia ihmisiä, ja kaukana ylivilkkaasta.

Huonokäytöksisyys on usein yhdistetty ADHD-oireisiin lapsiin. Väitän, että tämä johtuu siitä, että Suomessa lasten kuuluu istua hiljaa paikoillaan, ja jos lapsi käyttäytyy muulla tavoin, hän on huonokäytöksinen. Minä tunnen valtavan määrän ADHD-lasten vanhempia, ja minä tiedän sataprosenttisen varmasti, että nämä ADHD-lapset on kasvatettu paremmin kuin ne sinun neuronormaalit lapsesi. Juurikin siksi, etteivät vanhemmat saisi jatkuvia syytteitä huonosta kasvatuksesta, koska lapsi ei välttämättä pysy hiljaa paikoillaan koko aikaa ja puhuu.

Annan käytännön esimerkin. Menin käymään ystäväni luona. Hänen ADHD-poikansa 11-vuotias luokkakaveri oli käymässä heillä. Tämä 11-vuotias kaveri, myöskin ADHD-oireinen poika, tuli luokseni, automaattisesti, ojensi kätensä, ja sanoi: "Hei, olen Matti Meikäläinen". En ole ikinä, siis EN IKINÄ, nähnyt KENENKÄÄN, ja korostan, KENENKÄÄN neuronormaalin 11-vuotiaan pojan tekevän näin. EN KENENKÄÄN! Mutta tämä 11-vuotias ADHD-poika tuli luokseni, ojensi kätensä, esitteli itsensä ja tervehti, kuten kohteliaan nuoren miehen kuuluu. Milloin sinun neuronormaalit lapsesi ovat viimeksi tehneet näin? Vai oletko edes opettanut heille, että näinkin voi toimia?

Seuraavaksi, kun sinä, neuronormaali äiti, kiellät lastasi leikkimästä ADHD-lapsen kanssa, mieti tarkkaan. Teollasi vahingoitat ennen kaikkea omaa neuronormaalia lastasi. Lapset eivät ole rasisteja ja lapset ovat halukkaita ymmärtämään. Rasismi ja ymmärtämättömyys tulevat vanhemmilta.

Ja muista myös se, että edes omat lapsesi eivät ole turvassa vammaisuudelta! Siihen ei tarvita kuin yksi tarpeeksi kova isku päähän, mikä voi tulla täysin vahingossa. Mitä sanot sen jälkeen, kun neuronormaali lapsesi todetaankin aivovammaiseksi? Muuttuuko hän aivovamman myötä huonoksi lapseksi? Lakkaatko rakastamasta häntä? Mieti tätä seuraavaksi, kun kiellät neuronormaalia lastasi leikkimästä hieman erilaisen koulukaverin kanssa.