Ei kesää ilman kirjaa!

Postitädillä on tänään selkä taas jumissa. Jumi johtuu siitä, että raukka on joutunut - jälleen kerran - roudaamaan meidän osoitteeseen isomman kasan laatukirjallisuutta. Sain tänään oman kappaleeni Essi Jäntin ja Riitta Savinaisen toimittamasta kirjasta Nepsyt - Erityistä elämää. Olen antanut tähän kirjaan oman panokseni kahden kirjoituksen verran. Kirjassa nepsy-ihmiset kertovat elämästään, arjestaan ja nepsy-oireistaan, joten tämän kirjan kautta pääsee kurkistamaan, mitä siellä nepsy-ihmisen pään sisässä oikeastaan on. 

Ja muista toki meidän vauhdikkaiden leijonaemojen kokoama runoantologia, Totuus seeproista! Sitäkin saa verkkokirjakaupoista, ellei kivijalkamyymälöissä ole saatavilla. Elämänmakuisia runoja erityislasten äitien kynästä. Ja kirjan tuotoilla vielä tuetaan Leijonaemot ry:n toimintaa, joten ostamalla kirjan teet hyväntekeväisyyttä!

Mutta sitten siihen kaikkein parhaimpaan uutiseen, mitä te kaikki olette innosta vinkuen odottaneet koko pitkän kevään. Eli olen tänään saanut - vihdoin ja viimein - vinon pinon Kaunokainen-runokirjaa. Hassunhauska runoteos on omistettu, kenelle muullekaan kuin rakkaalle nuuskunenulleni, Kaunolle. Kirjassa on runoja koiranomistajan elämän kaikista mahdollisista ulottuvuuksista, ja vaikka suuressa osassa runoista seikkaileekin Kauno, kaikki koiranomistajat voivat löytää itsensä näistä runoista. 

Koska et kuitenkaan jaksa odottaa sitä, että saisit ikioman Kaunokaisen käteesi, niin tule meille kahdenkymmenen euron setelin kanssa, niin saat mukaasi Kaunokaisen ihan omaksi! Keitetään jopa kuppi teetä siihen kaupan päälle. Ellet tiedä osoitetta, niin kysy sitä Facessa yksityisviestillä. Ellet ole kaverini Facessa, siihen on varmasti olemassa hyvä syy. Mutta onneksi se, ettei tiedä osoitettani, ei rajoita Kaunokaisen hankkimista, sillä sitä saa kyllä muualtakin!

Kaunokaista saa ainakin näistä nettikirjakaupoista:

https://www.adlibris.com/fi/kirja/kaunokainen-9789522369864

http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-986-4

https://www.booky.fi/search.php?search=kaunokainen+satu+m%C3%A4kinen

https://www.prisma.fi/fi/prisma/kaunokainen-pehmeakantinen-kirja

Käyhän siis ostamassa itsellesi kesälukemista! Ja koska kesä on kuitenkin pitkä ja sateinen, ja sinulle ehtii tulla tylsää moneen kertaan, käy ostamassa nämä kaikki kolme kirjaa. Ei käy aika niin pitkäksi, kun on erinomaista lukemista ajankuluksi.

Runopäivä Börsissä

Herään. Olen vähän väsynyt vielä, ja mietin, kauanko saan vielä maata sängyssä ja torkkua. Katson kännykän kelloa. Se näyttää 9:45. Perkele! Herätys ei ole taaskaan toiminut. Ei ole vasta kuin toinen kerta, mutta siinä on jo kaksi kertaa liikaa. 

Minulle tulee jumalaton kiire. Viidentoista minuutin päästä alkaa tapahtuma, mihin olen lupautunut: Autismisäätiön Esteetön lapsuus-hankkeen kirjoituspäivä. Nepsy-kokemusosaajat kokoontuvat kirjoittamaan kokemuksistaan tulevaa nepsy-lasten ja -nuorten "käyttöopasta" varten.

Saan viidessä minuutissa vaatteet niskaani. Osaan tarvittaessa olla todella nopea, tosin se nopeus vaatii sen äärimmäisen pakon. Pakkaan läppärini, painelen autolle ja kurvaan kaasu pohjassa Kauppatorille, Hamburger Börsiin. Saavun paikalle klo 10:03. Olen aika hyvä olemaan nopea.

Puhumme ensin päivän teemoista ja ideoista, minkä pohjalta tekstejä voi lähteä kirjoittamaan. Ideoita voi saada valokuvista, tunne- tai motivaatiokorteista, sananlaskuista tai oikeastaan mistä vain. Saan sananlaskusta "joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa" runoidean, ja kirjoitan tankan:

Minun kuoppani

Kauno kaivaa innoissaan

Pääsy kielletty

Kaiva oma kuoppasi

Mihin sitten lankeat

Tämä nyt ei ehkä vastaa päivän teemaa, sillä tarkoitus olisi kirjoittaa nimenomaan niistä nepsy-kokemuksista ja elämästä neurokirjon kanssa. Mutta tulipahan kirjoitettua tuollainenkin runo! Runoja ei voi ikinä olla maailmassa liikaa, etenkään koira-aiheisia runoja. Mutta ehkä nyt kuitenkin yritän pysyä loppupäivän tässä annetussa aiheessa.

Mietin, mitä kaikkea nepsy-elämään kuuluu. Lääkkeet nyt ainakin. Kirjoitan niistä yhden runon, mistä tulee aika typerä, mutta samapa tuo. Minä olen itse itseni suurin kriitikko ollut aina, enkä todellakaan osaa sanoa, ovatko minun kirjoittamani tekstit täyttä paskaa vai jotain muuta ainetta.

Wilma. Tuo kaikkien nepsy-lasten äitien kauhu. Parhaimmillaankin Wilma on kuin Tikkurilan värikartta, ainakin meidän teinineidin Wilma. Kirjoitan siitä kalevalamittaisen runon. Kalevalamitta on aika hankala, ja joudun viettämään runon kanssa aika pitkän tovin, ennen kuin saan sen valmiiksi. Siitä tulee kuitenkin suhteellisen hauska. En osaa vielä ihan hirveän hyvin kalevalamitan tiukkoja sääntöjä, mutta yrittänyttä ei laiteta eikä ilman harjoitusta voi oppia. Ainakin tavumäärät ovat oikein, vaikkei mikään muu olisikaan.

ADHD-lapsen vilkkaus, vaikeasti autistisen lapsen puhumattomuus... Teemoja, mitkä ovat aina tapetilla. Niistä puhutaan aina. Kirjoitan niistä muutaman haikun ja tankan. Kirjoitan myös vanhempien väsymyksestä. Koska sitä nepsy-lasten äidit ovat: väsyneitä! Eivät välttämättä edes lapsiinsa, mutta yhteiskuntaan, ymmärtämättömyyteen ja tuen puutteeseen. Ja se tuen puute hyvin suuressa määrin johtuu, ainakin ADHD-lasten kohdalla, siitä ymmärtämättömyydestä.

Välissä syömme lounaan alkupaloineen ja jälkiruokineen. Ruoka on erinomaista ja olen aivan täynnä. Ilmainen ruoka on aina erinomaista köyhän opiskelijan mielestä.

Palaan ruokaröökin jälkeen kirjoittamaan. Kirjoitan pitkän tarinan siitä, millainen olisi minun täydellinen elämäni täydellisessä maailmassa, missä minä saisin päättää kaikesta. Teksti on, tietenkin, utopistinen, mutta hauska. Ehkä juurikin sen utopistisuuden vuoksi. Ja sen vuoksi, että tekstistä pystyy hyvin lukemaan rivien välistä, mitkä asiat ovat mielestäni pielessä tässä maailmassa. Komedia on vaikea laji, mutta ilmeisesti se on minulla ihan hyvin hallussa. Luen tekstini ääneen, ja koko kokoustila röhähtää nauruun. Olen onnistunut ainakin yhden tekstin kanssa.

Vielä iltapäiväkahvit kera suklaakakun ja nannojen. Juon kaksi kuppia haudutettua teetä kera hunajan, syön ison palan kakkua ja monta nannaa, vaikka olen vieläkin täynnä lounaasta. Mutta kun se ilmainen ruoka on syötävä, vaikka se olisikin jotain epäterveellistä. Ilmaisen ruuan edessä ei tunneta laihdutuskuureja. Ne voi pitää myöhemmin.

Sähköpostiini on tullut kaksi noutoilmoitusta. Jipii, saan hakea kotimatkalla kirjastosta kaksi kirjaa lisää SPSS-harjoitustyötäni varten. Voi luoja, en kestä ajatusta siitä kurssista! Onneksi kaupunginkirjasto on ihan Börsin vieressä, joten en joudu tekemään pitkää koukkausta. En todellakaan haluaisi lukea tätä kökkökakkaa tilastotiedettä, ja paljon mieluummin kirjoittaisin runoja kuin sitä typerää harjoitustyötä. Mutta runot eivät auta minua valmistumaan kasvatustieteiden maisteriksi ja harjoitustyö taas auttaa. Prioriteetit on oltava, vaikka ne ovatkin tyhmiä.

Menen kotiin kirjoituspäivän jälkeen ja mietin, olisiko minulla vielä joku idea, minkä voisin kirjoittaa. Mutta sitä ennen päiväunet sohvalla. Ehkä unet auttavat löytämään jonkun todella mahtavan kirjoitusidean.

ADHD = Rikollinen. Vai?

Kirjoitan tätä sinulle, neuronormaali äiti, joilla on neuronormaaleja lapsia. Olen nimittäin saanut kuulla valitettavan monta kertaa eri vertaistukiryhmistä, että sinä, neuronormaali äiti, olet sanonut omille neuronormaaleille lapsillesi, etteivät he saa leikkiä sellaisten lasten kanssa, kenellä on ADHD. Syyksi omille neuronormaaleille lapsillesi olet sanonut, että tämä ADHD-lapsi on hullu, rikollinen, sairas tai olet jopa jättänyt kokonaan selittämättä, miksei hänen kanssaan saa leikkiä.

Tiedätkö sinä, neuronormaali äiti, mikä ADHD on? Omille lapsillesi ainakin väität tietäväsi hyvinkin tarkkaan. Oletko nyt aivan varma siitä, että olet toiminut eettisesti oikein? Oletko ajatellut sitä, millaisen kuvan juuri sinä, neuronormaali äiti, annat lapsillesi ihmisten erilaisuudesta? Fakta on kuitenkin se, että me kaikki olemme erilaisia. Myös ne sinun neuronormaalit lapsesi ovat kaikki keskenään erilaisia. Mitä sinä, neuronormaali äiti, opetat näillä ukaaseillasi näille neuronormaaleille lapsillesi?

Minulla on ADHD. Olenko minä siis automaattisesti rikollinen sen vuoksi? Minulla on tasan yksi ylinopeussakko, ja se on ainoa rike, mikä minun rikosrekisteristäni löytyy. Veikkaanpa, että niitä ylinopeussakkoja löytyy ihan neuronormaaleiltakin ihmisiltä, eikä pelkästään ADHD-aikuisilta. Miehelläni on ADD, ja hänellä ei ole edes tätä ylinopeussakkoa. Minun tyttärelläni on ADHD. Pitäisikö minun nyt soittaa poliisille, että laittavat teinin ihan vain varmuuden vuoksi jo nyt nuorten rangaistuslaitokseen, koska hän kuitenkin tulee joskus tulevaisuudessa tekemään rikoksia, koska ADHD-oireiset ovat kaikki rikollisia?

Lainatakseni, jälleen kerran, hyvin viisasta miestä, professori Simo Vehmasta: Sairaus on hetkellinen tila, mikä paranee. Esim. flunssa on sairaus. ADHD on pysyvä tila, mikä ei parane. ADHD-oireinen ihminen ei siis ole sairas. Ellei hänellä sitten satu olemaan päällä flunssaa tai vatsatautia. Silloin myös ADHD-oireinen ihminen on sairas! Mutta kaikki me joskus olemme sairaita. Myös ne sinun neuronormaalit lapsesi ovat taatusti joskus olleet sairaina.

Koska ADHD ei ole sairaus, se ei tartu. Sinun neuronormaalit lapsesi ovat turvassa ADHD:lta, kuten olet sinäkin, neuronormaali äiti. Voit siis rauhassa antaa neuronormaalien lastesi leikkiä ADHD-lasten kanssa ilman, että he "sairastuvat".

Mikä sitten on ADHD, ellei se ole sairaus eikä merkki rikollisuudesta? Se on tarkkaavaisuushäiriö. Se siis käytännössä tarkoittaa sitä, että oireinen ei pysty keskittymään samalla tavalla kuin neuronormaali ihminen. Tässä kaikki! Se sinun kovasti pelkäämäsi ADHD vaikuttaa vain tarkkaavaisuuteen.

Entäs se paljon puhuttu ylivilkkaus? Toki se kuuluu myös oireistoon, mutta ei läheskään kaikille. ADHD:sta on olemassa myös "alivilkas" versio, eli ADD. ADD-oireiset ovat pikemminkin hidastetussa elokuvassa liikkuvia ihmisiä, ja kaukana ylivilkkaasta.

Huonokäytöksisyys on usein yhdistetty ADHD-oireisiin lapsiin. Väitän, että tämä johtuu siitä, että Suomessa lasten kuuluu istua hiljaa paikoillaan, ja jos lapsi käyttäytyy muulla tavoin, hän on huonokäytöksinen. Minä tunnen valtavan määrän ADHD-lasten vanhempia, ja minä tiedän sataprosenttisen varmasti, että nämä ADHD-lapset on kasvatettu paremmin kuin ne sinun neuronormaalit lapsesi. Juurikin siksi, etteivät vanhemmat saisi jatkuvia syytteitä huonosta kasvatuksesta, koska lapsi ei välttämättä pysy hiljaa paikoillaan koko aikaa ja puhuu.

Annan käytännön esimerkin. Menin käymään ystäväni luona. Hänen ADHD-poikansa 11-vuotias luokkakaveri oli käymässä heillä. Tämä 11-vuotias kaveri, myöskin ADHD-oireinen poika, tuli luokseni, automaattisesti, ojensi kätensä, ja sanoi: "Hei, olen Matti Meikäläinen". En ole ikinä, siis EN IKINÄ, nähnyt KENENKÄÄN, ja korostan, KENENKÄÄN neuronormaalin 11-vuotiaan pojan tekevän näin. EN KENENKÄÄN! Mutta tämä 11-vuotias ADHD-poika tuli luokseni, ojensi kätensä, esitteli itsensä ja tervehti, kuten kohteliaan nuoren miehen kuuluu. Milloin sinun neuronormaalit lapsesi ovat viimeksi tehneet näin? Vai oletko edes opettanut heille, että näinkin voi toimia?

Seuraavaksi, kun sinä, neuronormaali äiti, kiellät lastasi leikkimästä ADHD-lapsen kanssa, mieti tarkkaan. Teollasi vahingoitat ennen kaikkea omaa neuronormaalia lastasi. Lapset eivät ole rasisteja ja lapset ovat halukkaita ymmärtämään. Rasismi ja ymmärtämättömyys tulevat vanhemmilta.

Ja muista myös se, että edes omat lapsesi eivät ole turvassa vammaisuudelta! Siihen ei tarvita kuin yksi tarpeeksi kova isku päähän, mikä voi tulla täysin vahingossa. Mitä sanot sen jälkeen, kun neuronormaali lapsesi todetaankin aivovammaiseksi? Muuttuuko hän aivovamman myötä huonoksi lapseksi? Lakkaatko rakastamasta häntä? Mieti tätä seuraavaksi, kun kiellät neuronormaalia lastasi leikkimästä hieman erilaisen koulukaverin kanssa.

Paluu arkeen – Ei kuitenkaan lopullista paluuta vanhaan?

Tänään oli ensimmäinen työpäiväni kolmeen viikkoon. Aktiiviselle ja tekemistä kaipaavalle ihmiselle tällainen pitkäkestoinen sairastaminen on todellista myrkkyä. Tuntui suorastaan autuaalta päästä tekemään jotain! Tapaamaan työtovereita, opiskelijoita ja päästä työhön taas käsiksi. Sohvalla makaaminen ja yskiminen vain ei sovi minulle.

Vaikka olinkin huojentunut siitä, että pääsin, vihdoin ja viimein, takaisin töihin, herätti töihin paluu myös runsaan reflektoinnin. Ja olen pohtinut tätä asiaa pienessä mielessäni oikeastaan koko päivän: Mitä haluan elämältä? Olenko valinnut oikean suunnan? Millaisen uran haluan? Olenko tyytyväinen valintoihini?

Millaista tietä haluat lähteä kulkemaan?

Ihan ensiksi, viihdyn nykyisessä työssäni erityisnuorten parissa, eikä totaalinen alanvaihto ole ikinä ollut suunnitelmissa. Haluan tehdä töitä neuropsykiatristen ongelmien parissa tulevaisuudessakin, oli työpaikka ja työnkuva mikä tahansa. En ole siis muuttumassa erityisopettajasta puusepäksi, vaikka puupää olenkin. Olen valinnut oikean tien, kun olen kääntynyt suuntaan, missä voin auttaa neurokirjon nuoria ja aikuisia. Tältä tieltä en halua poiketa.

Päätiestä lähtee kuitenkin paljon pikkuteitä, ja erityisnuorten kanssa voi tehdä töitä monenlaisissa rooleissa. Olenko valinnut sen oikean roolin? En missään tapauksessa koe olevani väärässä paikassa opettajan ammatissa, mutta näenkö itseni siinä vielä 20 vuoden päästä? Tässä kohtaa tuleekin vastaan isompi kysymysmerkki.

En ole ikinä nähnyt itseäni ihmisenä, joka pysyy paikoillaan koko ikänsä. Sama ammatti, sama työpaikka, sama työnkuva… 40 vuotta töitä, sitä samaa liukuhihnaa, ja sen jälkeen ansaittu eläke. Sopii ehkä jollekin, muttei minulle! Tarvitsen enemmän haasteita. En ole tyytyväinen eläkeläinen (ihan kuin minun sukupolveni joskus eläkkeelle pääsisi) sitten joskus 30 vuoden päästä, ellen ole haastanut itseäni ja uskaltanut lähteä kulkemaan niitä pikkuteitä. Sen pikkutien päässä voikin olla jotain todella uskomattoman ihanaa!

Mietin tänään tosissani, millaista tietä haluaisin kulkea. Mitä kaikkea siihen kuuluisi? Ja kas kummaa, ensimmäisenä ajatuksena ei ollut opettajan työ, eikä edes suurehko kerrostaloasunto suuren kaupungin keskustassa! Se, mitä näin silmieni edessä, oli aivan jotain muuta. Pelkään sanoa sitä ääneen, koska pelkään, ettei se toteudu, jos sanon sen. Teen tänään illalla itselleni kuitenkin aarrekartan, mihin merkitsen ne asiat, mitä toivon toteutuvaksi, jotta pääsisin kulkemaan tätä polkua pitkin.

Jos ensimmäisenä mieleesi tulee aarrekartasta joku merirosvokartta, olet väärässä. En ole hautaamassa aarretta mihinkään, vaan tekemässä unelmistani totta! Tässä pieni linkki aarrekartan tekoon, ellei se ole sinulle entuudestaan tuttua: http://anna.fi/liikunta-ja-terveys/itsetuntemus/aarrekartta-viitoita-tie-unelmiisi

Ja voin kokemuksesta sanoa, että kannattaa olla varovainen, mitä aarrekarttaan laittaa: Voit nimittäin saada sen, mitä toivot! Itse sain juuri sellaisen miehen kuin tilasin.

Vaikken uskallakaan sen enempää avata aarrekarttani sisältöä, uskallan kuitenkin sen verran sanoa, että olen jo ottanut askelia haluamaani suuntaan. Kestää vain hetken, ennen kuin saavutan sen, mihin olen pyrkimässä. Mutta takaisin ei tältä tieltä ole paluuta! Eikä se ole elämän tarkoitus edes, että ihminen kulkisi taaksepäin. Jos olisi, ihmisellä olisi silmät selässäkin.

Ideointia aivosolut pörräten

Postitädin ei tarvinnut tänään soittaa ovikelloa, sillä kumpikin tänään saapunut kirja mahtui hyvin postiluukusta. Onneksi! Tämän päivän saalis on siis Elämää Touretten oireyhtymän kanssa sekä Tarkkaavaisuus haltuun.

Elämää Touretten oireyhtymän kanssa on kokoelma tositarinoita tosielämästä ja siitä, millaista arki on silloin, kun on Tourette. En ehdi lukea teosta kovinkaan syvällisesti, mutta pieni selailu ja kirjaan tutustuminen pintapuolisesti antaa vaikutelman siitä, että kirja ei todellakaan ole mikään perusteos Tourettesta, vaan se antaa syvällisemmän kuvan siitä, millaista se elämä oikeasti on. Olen tyytyväinen, että ostin teoksen, vaikkei se ihan halpa ollutkaan. Eikä myöskään uusi: Se on julkaistu vuonna 2006. Mutta koska kyseessä ei ole teos, missä olisi varsinaisesti tutkimustietoa, vaan kirjassa on ihmisten omia tarinoita, en koe, että kirja olisi mitenkään vanhentunut. Ihmisten individuaalinen kokemusmaailma ei vanhene koskaan.

Otan käteeni teoksen Tarkkaavaisuus haltuun. Tämän teoksen hankkimista mietin pitkään, sillä suhtaudun neurokirjosta kertoviin teoksiin, mitkä vaikuttavat yleisiltä ohjekirjoilta, aina hyvin epäilevästi. Kirjan kieli on hyvin tieteellistä ja se on selkeästi suunnattu ammattilaisille, kuten erityisopettajille (noh, tulipa siinä mielessä oikeaan osoitteeseen, kun tuo erityisopettajankin pätevyys löytyy, ja taitaa se ihan työsopimuksessakin lukea). Minua koukeroinen kieli ei millään muotoa haittaa, mutta ihminen, kenellä ei ole pedagogista taustaa, saattaa kokea kirjan hieman vaikeaselkoiseksi. Kirjassa on ihan yleistä asiaa toiminnanohjauksesta, mutta mikä parasta, kirja sisältää myös harjoitteita sekä vinkkejä soveltamiseen käytännössä. Alan pohtia, miksei meillä ollut tätä teosta erityisopettajaopinnoissa käytössämme. En ehkä aivan kaikkea purematta niele, mutta kirjasta löytyy paljon oikeasti hyödyllistä sovellettavaa sekä työhöni erityisopettajana että tulevaan työhöni valmentajana. Kaiken huipuksi, kirja antaa minulle idean tulevaa opinnäytetyötäni varten.

Tunnen erään nuoren miehen, kenellä on pitkä lista erilaisia diagnooseja, mm. ADHD ja Tourette. Tämä nuori mies ei missään tapauksessa ole tyhmä eikä myöskään laiska, mutta hän kärsii valtavista toiminnanohjauksellisista ongelmista, kuten neurokirjolaisille hyvin tyypillistä on. Voisin tätä teosta hyödyntäen tehdä tälle nuorelle miehelle toiminnanohjauksen kartan, jotta hän saisi yleiskuvan omista vahvuuksistaan sekä ongelma-alueistaan. Tämän jälkeen voisi yrittää lähteä ratkomaan jotain ongelmaa. Opinnäytetyö on hyvin suppea, joten siinä ei ehdi ratkoa kuin yhden pienen ongelman, mutta se on yksi ongelma sen jälkeen vähemmän kyseisellä miehellä!

Innostun niin paljon ajatuksesta, että alan mielessäni jo suunnitella opinnäytetyön runkoa ja sisällysluetteloa, vaikken ole vielä edes kysynyt, sopiiko tälle kyseiselle henkilölle, että ”käytän” häntä opinnäytetyöhöni, ja haluaako hän edes saada valmennusta.

ADHD iskee jälleen, ja laittaa kaikki karvaiset aivosoluni pörräämään. Kaikki ne kolme, mitä minulla on jäljellä. Ehkä pitäisi taas vähän rauhoittua.

Hyvä paha neurokirjo

Kun olen tässä opiskellut nepsy-valmentajan koulutukseen liittyvää kirjallisuutta, olen väkisinkin kiinnittänyt huomiota yhteen, mielestäni aika ikävään seikkaan. Neuropsykiatristen häiriöiden kohdalla käytetään usein negatiivissävytteisiä sanoja ja ilmaisuja: Oppimisvaikeudet, vammaisuus, käytöshäiriöt, sosiaalinen kömpelyys, keskittymiskyvyttömyys, kärsimättömyys, muistivaikeudet jne. Lähestulkoon kaikki aiheesta kirjoitettu kirjallisuus korostaa nimenomaan niitä ongelmia, mitä neurokirjolaisuus tuo elämään. Tämä alkoi häiritä pientä mieltäni hyvin paljon, ja tästä alkoi pitkä itsereflektiosessio kera ruusunmarjateen. Olemmeko me tosiaan niin kamalan pahoja ihmisiä, jotka tietävät pelkkiä ongelmia?

Erään addiystäväni muokkaama kuva:
Kivenlahti Rockissa vuonna "jotain".

Kuulun itse ”kirjolaisiin”, sillä minulla on diagnosoitu ADHD. Tuntuu kovin hassulta ajatella, että olisin henkilö, jolla on oppimisvaikeuksia: Olen saanut hyvät ylioppilaspaperit, olen filosofian maisteri, aineenopettaja, erityisopettaja ja koulutan itseäni jatkuvasti lisää. Tällä hetkellä opiskelen sekä neuropsykiatriseksi että eläinavusteiseksi valmentajaksi. En sanoisi olevani maailman älykkäin ja viisain ihminen, mutta en myöskään koe, että asioiden oppiminen olisi minulle mitenkään vaikeaa. Päinvastoin, asioiden oppiminen on minulle todella helppoa silloin, kun saan opiskella tavalla, mikä sopii itselleni.

Ylivoimaisesti suurin osa niistä ADHD-aikuisista, jotka tunnen, ovat älykkäitä, kyvykkäitä, omalla alallaan erinomaisia työntekijöitä ja he ovat ihmisinä mielenkiintoisia ja värikkäitä persoonia, joiden kanssa ei tule koskaan tylsää. En voisi edes kuvitella parisuhdetta nentti-miehen (tai – naisen) kanssa, sillä kyllästyisin tämän nentin hitauteen ja tylsyyteen alta aikayksikön. Ja teille, jotka ette vielä tunne ”nepsyslangia” kovin hyvin, suomennettakoon termi nentti: Se tarkoittaa neuronormaalia ihmistä, eli sellaista henkilöä, kenellä ei ole mitään neurokirjon diagnoosia.

En myöskään koe itseäni sosiaalisesti kömpelöksi. Olen toiminut opettajan ammatissa vuodesta 2005, olen yhdistysaktiivi ja ADHD-vertaistukiohjaaja. En kykenisi näihin toimiin, jos olisin sosiaalisesti todella kömpelö. Sitä paitsi, myös nenttien joukkoon mahtuu sosiaalisesti kömpelöitä tapauksia! Eivät kaikki nentit ole mitään über-sosiaalisia hymytyttöjä ja – poikia. Ja voin kokemuksen karvaisella rintaäänellä sanoa, että nenttien sekaan mahtuu paljon enemmän älykkäitä nollatauluja kuin mitä neurokirjolaisten.

Aina, kun puhutaan neurokirjosta, puhutaan nimenomaan niistä haasteista ja ongelmista, mitä ”kirjolaisuus” tuo mukanaan. Enkä väitä, etteikö niistä asioista pitäisi puhua. Totta kai, pitää! Mutta voitaisiinko edes joskus tehdä asioihin poikkeus ja puhua niistä hyvistä asioista, mitä ”kirjolaisuus” tuo? Jostain kumman syystä, keskustelu käy aina niiden ongelmien ympärillä, ja unohdetaan tyystin se, että neurokirjossa on myös hyviä puolia. Ja PALJON!

Tehdäänpä oikein selkokielinen listaus siitä, mitä kaikkea hyvää löytyy meistä neurokirjolaisista.

-        Aitous. En tunne ketään teeskentelevää ”kirjolaista”, vaan kaikki ovat aitoja, juuri sellaisia kuin ovat. Kukaan ei yritä esittää jotain, mitä ei ole. Ja mikä meissä vielä on hyvää, on se, että meillä on erinomainen hevonpaskatutka: Tunnistamme oitis teeskentelevän ihmisen, ja joskus, ihan vahingossa, saatamme jopa sanoa sen ääneen. Hupsista keikkaa!

-        Värikkyys. Me addit emme ole ikinä tylsiä, kanssamme on aina hauskaa. Se johtuu hyvin pitkälti impulsiivisuudesta ja siitä, että kehitämme itsellemme koko ajan kaikenlaisia virikkeitä. Tylsistymme, jos elämä on koko ajan samanlaista puurtamista.

Värikäs, aito, luova, hassu.
En haluaisi olla toisenlainen.

-        Tehokkuus. Kun innostumme tekemään jotain, me sitten todellakin teemme! Menetämme kokonaan ajantajun, kun vain teemme. Teemme hyvin, teemme tarkkaan, teemme huolellisesti, teemme nopeasti. Tämän asian huono puoli on se, että yleensä tämä hyperfokusaatioksi kutsuttu ilmiö tapahtuu vain silloin, kun käsillä on joku itseämme hyvin paljon kiinnostava ja inspiroiva tehtävä. Jos joudumme tekemään jotain tylsää, kuten vaikka siivoamaan, niin silloin alkaa jumitus, tekosyiden keksiminen ja ”mañana, mañana”. Hyperfokusaatio tarkoittaa niin syvää keskittymisen tilaa, ettei ihminen näe eikä kuule ympärillään tapahtuvia asioita. Ja sitten meitä vielä sanotaan keskittymiskyvyttömiksi!

-        Luovuus. Koska aivomme ja mielikuvituksemme eivät tunne rajoja, pystymme keksimään ihan mitä vain! Siis todellakin ihan mitä vain. Pystymme katsomaan maailmaa myös laatikon ulkopuolelle ja näkemään pintaa syvemmälle. Jokainen addi, kenet tunnet, on myös jossain taiteellisessa mielessä luova. Ja tiesitkö muuten, että Salvador Dali ja Vincent van Gogh olivat addeja? Nyt tiedät!

-        Uskollisuus. Me olemme heimo! Me autamme toisiamme ja pidämme toistemme puolia. Kun tässä taannoin eräälle addiperheelle tapahtui onnettomuuksista suurin, addit ympäri Suomenniemen keräsivät kasaan kolehdin auttamaan perhettä, ja lähellä asuvat kävivät fyysisesti paikan päällä auttamassa. Osallistuin kolehtiin myös itse. Kun reilu vuosi sitten ostin oman osakkeen ja remontoin sen, minulla oli jono addeja oven takana odottamassa remonttivehkeet mukanaan. Pystyn aina luottamaan heimoveljiini ja – sisariini.

-        Avarakatseisuus. Olemme huomattavan paljon suvaitsevaisempia kuin nentit. Osaamme katsoa erilaisuutta useammalta kantilta, hyväksymme erilaisuuden paremmin, emmekä anna ihmisten pikkuvikojen häiritä. Kaikkihan me, loppujen lopuksi, olemme jossain määrin valuvikaisia. Ei täydellistä ihmistä olekaan.

-        Uskallus. Emme pelkää ottaa haasteita vastaan, vaan lähdemme seikkailuun mukaan avoimin mielin, mitään pelkäämättä.

Koenko itseni vammaiseksi? En koe. Häpeänkö diagnoosiani? En häpeä. Piiloudunko sen taakse? Ainoastaan silloin, kun en ole silkkaa laiskuuttani viitsinyt tehdä jotain pikkuasiaa, minkä tekemiseen menisi 20 sekuntia. Muuten en. Päinvastoin, voisinpa melkein sanoa olevani ylpeä siitä, että saan kuulua neurokirjolaisten värikkääseen joukkoon. Ei elämäni ongelmatonta ole, ei kenenkään elämä ole, mutta ainakin se on huomattavasti hauskempaa ja värikkäämpää kuin mitä monella ikäiselläni nenttinaisella on. Vaihtaisinko addiaivoni pois, jos saisin nenttiaivot tilalle? En vaihtaisi. Ikinä! Olen ylpeä itsestäni juuri tällaisena, valuvikaisena, pinkkitukkaisena peikkotyttönä, joka unohtaa aamulla ottaa kotiavaimensa mukaan, kun lähtee töihin, löytää kaukosäätimen pakastimesta ja heittää likaiset pyykit vessanpyttyyn. Minä olen minä, enkä haluaisi olla kukaan muu. Ole siis sinäkin ylpeä itsestäsi, sillä valuvikasi tekevät sinusta juuri sinut, eikä kukaan toinen voisi korvata sinua.

Selfie Kaunon ja kumikanan kanssa.