Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiire. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiire. Näytä kaikki tekstit

maanantai 6. elokuuta 2018

Älykkäät elukat - Telkänrannan luennolla


Kello on 15.40. Painan kaasua järkyttävän kipeän nilkkani kanssa niin paljon kuin pinkistä Yariksestani kaasua lähtee. Matka ei ole pitkä, se on vain puolitoista kilometriä, mutta nyt on tosi kyseessä ja kiire on jumalaton. Olen matkalla Turun pääkirjastolle.

Saan - luojan kiitos - parkkipaikan aivan kirjaston pääsisäänkäynnin vierestä. Minun ei tarvitse klenkata pitkää matkaa. Äkkiä portaat ylös - pirun vaivalloisesti - ja sen jälkeen katsomaan, onko jonoa jo. On! Minun päästessäni paikalle alkuun on 45 minuuttia vielä aikaa, mutta jonoa on nyt jo, ja sitä muodostuu minun tuloni jälkeen jatkuvasti. Oli todella hyvä tulla talla pohjassa, ajoissa paikalle. Joudun seisomaan kipeän jalkani kanssa, mutta odotus on sen arvoista. Tiedän sen.


Luentosalin ovet avataan, ja jengi tunkee sisään. Saliin ei mahdu kovinkaan montaa ihmistä, ehkä 80, ja jonossa on porukkaa paljon enemmän. Juoksen, jotta pääsen eturiviin ja saan hyvän paikan. Nivelsiteet muistuttavat välittömästi siitä, että ne ovat repeytyneet eikä nyt olisi mitenkään kovin fiksua juosta. Onneksi saan istua seuraavan tunnin, eikä minun tarvitse liikkua mihinkään. Nilkkani saa lepoa. 

Läheskään kaikki eivät mahdu luentosaliin. Ulkopuolelle jää vielä paljon jengiä. Heitä ei voida ottaa paloturvallisuuden vuoksi luentosaliin sisälle, joten he joutuvat oikeasti jäämään salin ulkopuolelle. Ovi jätetään kuitenkin auki, jotta he pääsevät kuulemaan luentoa. 


Tämän supersuositun luennon on järjestänyt Finnish Society for Human-Animal Studies osana huomenna alkavaa ihka ensimmäistä (Un)Common Worlds-konferenssia. Yleisölle luento on ilmainen, mutta halpaa hintaakin enemmän yleisöä kiinnostaa puhuja, Helena Telkänranta. Hän on voittanut tietokirjapalkintoja ja kirjoittanut mm. Millaista on olla eläin-teoksen. Tämän päivän luennon aiheena on eläinten tunne-elämä ja älykkyys. Asia kiinnostaa minua suuresti. Ja näemmä aika montaa muutakin ihmistä, koska kaikki eivät mahdu edes saliin.

Myös viisi opiskelutoveriani Tampereen yliopiston koulutuksesta on tullut paikalle. Tämä kertoo paljon luennoitsijan suosiosta, sillä yksikään opiskelutovereistani ei asu edes Varsinais-Suomessa. He ovat kaikki tulleet todella pitkien matkojen päästä, ajaneet monta sataa kilometriä päästäkseen tälle tunnin luennolle. Telkänranta on kova muija!


Asiaa on paljon, ja se pitäisi saada kaikki tungettua yhteen tuntiin. Onneksi Telkänranta on hyvä puhuja, ja myös hauska. Hän saa selitettyä asian maallikkokielellä kaikille niin, ettei asiasta jää taatusti minkäänlaisia epäselvyyksiä.

Pähkinänkuoressa luennon sanoma on se, että eläimillä on perustunteet, mutta erilaisen aivorakenteen takia eläimet eivät nykytiedon valossa pysty kaikkiin sellaisiin tunteisiin, mitkä vaativat suuren määrän harmaata ainetta aivoissa. Toki tutkimus on monen eläinlajin kohdalla vielä alkutekijöissään, joten tieto aiheesta tulee taatusti lisääntymään seuraavan vuosikymmenen aikana. Tutkimusta tehdään ahkerasti parhaillaankin, ja uusia tuloksia julkaistaan jatkuvasti.


Telkänranta saa raikuvat aplodit. Minä hyvästelen opiskelutoverini ja klenkkaan takaisin autolle. Nyt saa klenkata kaikessa rauhassa, ihan hitaasti. Nyt ei ole enää kiirettä. 

Tulevan viikon aikana on vielä luvassa luentoja Turun yliopistolla. Tutustu ihmeessä yllä olevan linkin kautta, jos vähänkään kiinnostaa! Luennot ovat - ainakin minun tietooni - kaikki ilmaisia.


tiistai 30. tammikuuta 2018

Jotain on sentään tullut opittua

Tuossa se on, se kirjapino. Läppäri on sylissä. Kaksi esseetä pitäisi kirjoittaa, ja aiheetkin minulla on jo. Miksen sitten tee mitään? Ei kirjoittaminen ennen ole vaikeaa ollut, eikä se ole nytkään vaikeaa, sillä tekstiä kyllä tulee tähän blogiin. Mutta kun pitäisi kirjoittaa tieteellinen essee, niin en vain pysty enkä kykene.

Olen tänään tehnyt kierroksen kahteen eri kirjastoon, käynyt kuuntelemassa luennon ja sitten oli vielä eräs virallinen asia hoidettavana. Kaikkeen meni aikaa yhteensä nelisen tuntia, eli paljon vähemmän kuin mitä normaali työpäivän pituus olisi. Minun ei pitäisi olla mitenkään erityisen väsynyt, enkä oikeastaan olekaan väsynyt. Minulla on silmät auki eikä mitään vaikeuksia pitää niitä auki. En vain saa aloitettua mitään.


Luultavasti tämä johtuu siitä, että olen ylipäätänsä tehnyt tänään jotain. Olen laittanut vaatteet päälle, poistunut talosta ja mennyt yliopistolle. Pelkästään tämä hyvin pieni teko tarkoittaa sitä, että loppupäivänä en saa enää tehtyä yhtään mitään. Meillä ADHD-aikuisilla kuluu ihan tavallisen arjen asioihin enemmän energiaa kuin tavallisilla neuronormaaleilla ihmisillä, sillä joudumme pinnistelemään enemmän. Tarkkaavaisuuden ylläpito kun ei ole meillä mikään itsestäänselvyys, joten ihan vain pelkkä luentoon keskittyminen vie minulta tuplasti enemmän energiaa kuin joltain nentiltä. Ei siis mikään ihme, jos joskus vähän väsyttää eikä jaksa, sillä joudumme kuluttamaan enemmän energiaa saavuttaaksemme saman tuloksen kuin nentit.

Onneksi esseillä ei ole varsinaisesti kiire. Toisen palautus on vasta helmikuun puolenvälin jälkeen ja toisen ehtii palauttaa vaikka heinäkuussa, ellei sitä saa aikaisemmin valmiiksi. Pakko ei siis ole saada mitään juuri tänään aikaiseksi. Ja koska aivoni lyövät tyhjää suhteellisen lahjakkaasti eikä minulla ole mitään motivaatiota avata ensimmäistäkään noista kirjoista, voisinpa vaikka vetää sohvalle maate ja laittaa jonkun hyvän leffan pyörimään.

Tässä vaiheessa "vanha minä" pakottaisi itsensä tekemään väkisin, vaikkei jaksaisikaan. Mutta onneksi olen sentään oppinut jotain, ja annan itselleni nyt sen verran armoa, etten pakota itseäni mihinkään. Kyllä nuo esseet ehtii sellaisena päivänä, jolloin ei ole mitään muuta tekemistä.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Lukuhaaste vuodelle 2018 - Tuletko mukaan?


Minulla oli pyhä aikomus ottaa osaa Helmet-lukuhaasteeseen vuonna 2017. Lukuhaaste jäi, koska a) burnout, ja b) opiskelut. En ole tämän vuoden puolella montaakaan kertaa kyennyt istumaan kaikessa rauhassa, kirja kädessä ja ihan vain nauttimaan lukutuokiosta. Kaikkeen, mitä olen tehnyt, on sisältynyt jumalaton kiire.

Olen toki lukenut tämän vuoden aikana järkyttävät määrät kirjallisuutta. Tämä kaikki lukeminen on kuitenkin liittynyt opintoihini tavalla tai toisella. Olen lukenut tekstejä "hyppien", pelkkiä otsikoita lukien, etsien vain pelkkiä lähdeviittauskohtia. En ole keskittynyt lukemaani, ja mikä pahinta, en ole lukenut siksi, että olisin etsinyt sen kautta pysähtymistä, nautintoa, rauhoittumista ja hiljaisuutta. Lähes kaiken lukemiseni tarkoituksena on ollut pelkkien lähdeviitteiden saaminen esseisiin ja harjoitustehtäviin.


Tämä on suuri harmi, sillä lukeminen on todella nautinnollista. Se hetki, kun luet mukaansa tempaavaa kirjaa ja annat mielikuvituksesi piirtää kuvia kirjan tapahtumista, on todella rentouttava. Hyvän kirjan avulla pystyt unohtamaan arkielämän murheet, jättämään tämän maailman hetkeksi taaksesi ja hyppäämään mielikuvituksesi avulla johonkin toiseen paikkaan, kokemaan jännittäviä seikkailuja. Kaipaan tällaisia lukuhetkiä. Vain minä, hyvä kirja, pehmoinen pöllöviltti ja kuppi kuumaa teetä.

Päätinkin asettaa itselleni lukuhaasteen ensi vuodeksi. Toki tulen lukemaan ensi vuonnakin hyvin paljon opintoihini liittyvää kirjallisuutta, mutta opintokirjallisuuden lisäksi pyrin siihen, että luen vähintään yhden ei-opintoihin liittyvän kirjan kuukaudessa. Kirja voi olla kauno- tai tietokirjallisuutta, kunhan se ei ole kurssikirja. Kurssikirjaa luen eri tavalla ja suhtaudun siihen eri tavalla. En saa lukemisesta samalla tavalla nautintoa kuin kirjasta, mitä luen ihan vain omaksi ilokseni enkä saadakseni kurssiarvosanaa.


En tarvitse tätä haastettani varten edes kirjastoa, sillä minulla on omassa hyllyssäni vielä paljon mielenkiintoisia ja hyviä kirjoja odottamassa korkkaamista. En ole ehtinyt kaiken kiireen keskellä avata näitä teoksia. Nyt teen muutoksen ja käännän suunnan. 

Tällä hetkellä minulla on kesken Juha Valsteen kirja "Ihmislajin synty". Olen puolessa välissä kirjaa. Saan sen kyllä nopeasti loppuun, jos saan rauhassa lukea. Ja jos löydän hyvän lukuasennon tämän kipeän selkäni kanssa. Kirjamessuilta ostamani Tiina Raevaaran kirja "Koiraksi ihmiselle" on vielä korkkaamatta, ja se kutsuu minua kovasti. Samoin Jaana Haapasalon kirjoittama "Kriminaalipsykologia". Juha Veli Jokisen toimittama "Homo! Lesbo! Tositarinoita 2000-luvun Suomesta" pitää myös päästä lukemaan piakkoin. Ehkä minä pärjään tällä kattauksella maaliskuuhun loppuun oikein hyvin.


Entäs sinä? Luetko sinä kuinka paljon? Ja saisinko juuri sinut mukaan jonkinlaiseen lukuhaasteeseen?

perjantai 22. joulukuuta 2017

Ruuhka, stressi ja valitus - Niistä joulu tehty on!


Tämä on se aika vuodesta, jolloin Facebook täyttyy ihmisten valituksista. On niin hirveä kiire ja joka paikassa kamalat ruuhkat. Minä, jolla on muutenkin burnout, varmaankin kuolisin kaiken mahdollisen joulustressin alle, mikäli sellaista taakakseni ottaisin. Kieltäydyn ottamasta, ja olenkin jo vuosien ajan kehittänyt kaiken maailman kikkoja, millä säästää itseään joulustressiltä ja kauppojen ruuhkilta. Päätinpä ystävällisesti jakaa nämä minun pikku stressin- ja ruuhkansäästäjävinkkini myös teille.

Ihan ekaksi, tarvitseeko niihin kauppoihin mennä? Internet on pullollaan nettikauppoja! Kun tilaa mahdollisimman monta turhaa tavaraa samasta nettikaupasta, tulee säästettyä aikaa ja vaivaa, kun ne voi hakea samalla kertaa. Ja koska postissa on kuitenkin helvetinmoiset ruuhkat, kannattaa paketit tilata SmartPostiin. Jos SmartPostin lootat ovat täynnä, ainakin jossain päin Suomea posti kuljettaa silloin paketin kotiovelle asti!


Entäs ruuat? No, ne ruuatkin voi tilata netissä kotiinkuljetuksella. Minäkin tein tänä jouluna niin! K-kauppaan vain ruokatilaus, ja se tuotiin kotiovelle juuri sellaisena kuin sen laitoin menemään. Eikä tarvinnut jonotella missään hypermarkettien kassoilla ja etsiä epätoivoisesti parkkipaikkaa. Toinen vaihtoehto on Prisman tarjoama kauppakassi-palvelu: Ruuat tilataan netistä, Prisma pakkaa ne, ja käyt sen jälkeen hakemassa ne Prisman noutopisteestä. Ajat vain kaupalle ja takaisin. Sisälle asti ei tarvitse mennä tappelemaan mummojen kanssa siitä, kuka saa isoimman kinkun.

Lemmikkien ruuat saa myös tilattua netistä, suoraan kotiin. Ei tarvitse lähteä hirveässä lumimyräkässä ajelemaan lemmikkieläinkauppaan, koska Mustille ei ole puruluuta jouluksi ja Mirrin tonnikalapurkki unohtui ruokatilauksesta. Kaiken saa kätevästi netistä!


Okei. Netistä on tilattu lahjat. Ne pitää paketoida. Jossain paikoissa ne voi tilata valmiiksi paketoituna parin euron summaa vastaan. Tosin itselleni tulee mieleen vain pari lelu- ja kirjakauppaa, mitkä toimittavat valmiiksi paketoituja tuotteita. Muut joutuu sitten paketoimaan itse. Valitettavasti. 

Netistä on tilattu myös safkat. Ne pitäisi laittaa. Perunat pitäisi kuoria ja laatikot tehdä. Niin, tarvitseeko? Jos niitä hemmetin joululootia on pakko pöytään saada, voisiko ne ostaa valmiina? Saarioisten äidit osaavat tehdä ihan kelpo lootat joulupöytään. Säästää ihan pirun paljon aikaa ja vaivaa, kun kaiken ostaa niin valmiina kuin mahdollista. Ja tarvitseeko joka joulu syödä sitä perinteistä jouluruokaa yleensäkään? Meillä ei jouluruuasta edes pidä kukaan, joten meillä ei syödä mitään perinteistä suomalaista jouluruokaa. Viime vuonna me söimme canneloneja, tänä vuonna meillä on meksikolainen joulu nachopelteineen ja tacoineen.


Sitten päästään suosikkiaiheeseeni, joulusiivoukseen. Onko kaikki vaatekaapitkin pestävä ihan välttämättä? Eikö ihan imurointi riittäisi? Ja jos kaaos kotona häiritsee liikaa, niin miksei lähteä jouluksi kotoa pois! Tätä olen harrastanut monena jouluna. Kakara autoon ja nokka kohti "jotain". Yleensä olemme viettäneet joulun jossain kylpylässä. Ei tarvitse katsoa kodin kaaosta, ei tarvitse miettiä jouluruokia. Äärimmäisen kätevää ja säästää ihan hirveästi hermoja! Suosittelen lämpimästi.

Ja sitten ne hemmetin joulukierrokset jokaisen mummon, sedän, serkun, kummin, kaiman, koiranulkoiluttajan ja ties vielä kenen luona. Tämä oli lapsuuteni painajainen, kun menimme parhaimmillaan viiteen paikkaan yhden päivän aikana. Siinä oli rentous kaukana! Jokaisen luona ei tarvitse käydä. Voit kutsua heidät sinun luoksesi. Tai vaikka soittaa puhelun, jos ihan pakko on muistaa. Itseäni ei enää tässä vaiheessa hetkauta pätkääkään, jos joku mummon serkun kummin kaima loukkaantuu, kun en mennyt joulukylään. Haistakoon lanttulaatikon! Minä en tee mitään siksi, että minun on pakko. Minä teen siksi, että minä haluan. Ja ellen halua mennä kenenkään luo joulukylään, en mene.


Minulla ei ole tasan minkäänlaista stressiä joulusta. Tilasin teinille pari pakettia, netin kautta SmartPostiin, totta kai. Koira sai ison laatikon nameja ja leluja Peten koiratarvikkeelta, nekin SmartPostiin kuljetettuna. Tänään K-Puhakka kuljetti kotiimme jouluajan ruuat, eikä minun tarvinnut muuta tehdä kuin avata kuskille ovi. Siivottu ei ole, enkä välitä. Ihan sama, onko jouluna siistiä, kun ei täällä siistiä muutenkaan ole. Ja yhteen ainoaan kyläpaikkaan en aio mennä. Jos joku meitä kaipaa, niin meille saa tulla.

PS. TämäKIN blogitekstin kuvat tarjoaa Papunet. Kuvien tekijät ovat Elina Vanninen ja Sergio Palao.


keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Helvetinmoinen kiire ei-minnekään


Kello on 11 aamulla. Kävelen verkkaisesti koiran kanssa taloyhtiömme takapihalla olevalla hiekkakentällä. Kauno jää pitkäksi aikaa haistelemaan, ja hoputan häntä: “Tule nyt jo, on kiire!” Kauno ei halua. Joku lähialueen koirista on jättänyt pitkän postin, ja Kauno haluaa lukea sen tarkkaan läpi. “Kauno hei, meillä on kiire!” Yritän repiä Kaunoa matkaan. Kauno pistää vastaan. Hänellä ei ole kiire mihinkään.

Alan miettiä päivän kalenteria. Mitäs minulla olikaan tänään ohjelmassa? Ai niin, ei mitään! Minä olen sairauslomalla unettomuuden takia, ja tulen olemaankin koko loppukevään. Menen töihin seuraavan kerran vasta elokuussa. Silti minulla on aivan valtava kiire joka paikkaan, ihan koko ajan. Mihin minulla onkaan kiire, juuri nyt, tässä hetkessä? Miksi minun pitää hoputtaa koiraa lukemaan ne postinsa nopeammin?

En osaa itsekään vastata omaan kysymykseeni. Sen sijaan alan pohtia asiaa tarkemmin.

Olen suomalaisen yhteiskunnan tuote. Perisuomalaisen duunariperheen kasvatuksen saanut yksilö. Minut on kasvatettu siihen ideologiaan, että työtä on tehtävä. Ja työn on oltava raskasta. Sen pitää tuntua. Muuten ei tiedä tehneensä töitä. Valittaa ei saa, vaan pitää tyytyä osaansa. Tämä suomalaisen uutteruuden eetos on kylvetty syvälle mieleeni. Laiskotella ei saa, vaan pitää tehdä. Pitää tehdä myös silloin, kun tekemistä ei edes olisi.

Syytän itseäni jatkuvasti siitä, etten tee tarpeeksi. Soimaan itseäni väsymyksestä ja siitä, kun en jaksakaan. Miten voisin jaksaa pitkän ja vaikean unettomuuskauden jälkeen? Siitä toipuminen saattaa kestää kuukausia! Auttaako se minua toipumaan, että syytän itseäni siitä, etten tee sairauslomani aikana tarpeeksi asioita? Ei auta.


Ja mihin minulla on oikeasti kiire? Onko kiire todellinen ja aito, vai onko se vain minun päässäni oleva ääni, joka hoputtaa minua tekemään koko ajan, vaikkei tekemisen tarvetta ole? Minulla ei ole mitään kalenterissani. Minulla ei ole kiire. Mitään hirmuisen tärkeää tekemistä ei ole. Pyykit voisi ehkä laittaa pyörimään, mutta sen ehtii myöhemminkin. Konetta ei tarvitse saada päälle juuri tällä punaisella minuutilla. Kiire ei siis ole todellinen, vaan se on pelkästään se lapsuudessa kylvetty uuteruuden eetos, mikä ei jätä rauhaan, ja soimaa minua koko ajan.

Lopulta alan itsekin ymmärtää: Minulla ei ihan oikeasti ole kiire mihinkään! Minä voin antaa koiran haistella jotain kakkakasaa vaikka puoli päivää, jos koira niin haluaa. Kiire ei ole se syy, miksi minun pitäisi hoputtaa koiraa eteenpäin. Ei ainakaan juuri nyt, tällä hetkellä. Minulla on oikeus olla tekemättä mitään ja vaikka nukkua koko päivä, jos niin haluan. Sitä varten minulla on se sairausloma. Ensimmäistä kertaa tämän sairauslomani aikana minä itsekin ymmärrän: Minulla on lupa vain olla.

Huomaan rauhoittuvani, ja kamala sähellys sisälläni häviää. Alan kuulla lintujen laulun, haistaa kevään tuoksut ja nähdä kevään värit. Lakkaan hoputtamasta koiraa, ja annan sen jatkaa haistelua. Vihdoinkin, minulla on itse itselleni antama lupa olla kiirehtimättä ja suorittamatta. En edes halua mitään tekemistä! Rauhan tunne sisällä on niin hyvä, että haluan sen säilyvän pidempään. Suorastaan pelkään, että se katoaa, jos teen jotain.

Koira saa haisteltua yhden kohdan ja siirtyy seuraavaan. Haistelkoon vaikka kuinka monta kasaa! Ei meillä ole mihinkään kiire. Ei tänään, eikä huomennakaan.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Jumi

Tuntuu, että olen jonkinasteisessa jumitilassa, enkä tiedä, miten pääsisin tästä pois. En ole saanut mitään päätöksiä tehtyä suuntaan enkä toiseen, en ole saanut aloitettua mitään ja kaikki asiat ovat hajallaan ja levällään.

Pitäisi päättää, haenko nyt sitten johonkin opiskelemaan jotain tutkintoa vai en. Ja jos haen, minne haen. Se pitäisi päättää aika pian, minne haen ja mitä opiskelemaan. Olen vain tuijottanut Opintopolku-sivustoa, enkä tehnyt elettäkään asian suhteen, että jotain varsinaista päätöstä tekisin. Korkeakoulujen hakuaika alkaa ihan kohta, ja siinä menee oma aikansa, kun metsästän kaikkia todistuksia, mitä hakupapereihin pitää liittää mukaan. Aikani loppuu kohta kesken, kun en saa mitään päätöksiä tehtyä.

Persoonallisuuspsykologian tenttipäivä on parin viikon päästä. Tentti suoritetaan etätenttinä, omalla kotikoneella. Tentissä lähdekirjallisuutena olevat luennot olen kuunnellut, ja olen tehnyt kattavat luentomuistiinpanot. Kaksi kirjaa pitäisi vielä lukea, enkä ole avannut kumpaakaan. Sen sijaan istun sohvalla ja märehdin sitä, kun asiat eivät valmistu ajoissa, ja aina tulee kiire.

Pitäisi pikkuhiljaa sopia opinnäytetyön “uhrini” kanssa valokuvaus-aikatauluista. Toisaalta taas, tänne Turkuun iski oikein kunnon talvikelit, ja lunta on satanut vaakatasossa. Tällaisilla keleillä ei oikein lähdetä luontoon pitkäksi aikaa kuvailemaan. Tai ainakaan minä ja minun kermaperseeni ei lähdetä. Minä haluan kauniin ja aurinkoisen sään, ja edes vähän lämmintä.

Minulla on myös muista osapuolista johtuvia jumeja. En ole, vieläkään, saanut ohjeistusta siitä, miten suorittaa viimeinen puuttuva lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden kurssi. Siitä piti tulla ohjeistus tämän kevään aikana, eikä mitään ohjeistusta ole tullut. Kun asiaa tiedustelin, sain erittäin epäselvän vastauksen, mikä ei edes vastannut kysymykseeni. Saan kohta itkupotkuraivarit, kun en saa tuota opintokokonaisuutta suoritettua puuttuvien ohjeiden takia. Kerrassaan ärsyttävää!

En oikein osaa selittää sitä, miksi nyt jumittaa, ja näin pahasti jumittaakin. Eihän sitä aina voi, tietenkään, olla reipas ja aikaansaava, mutta tällainen totaalijumitus ei sovi minun tyyliini ollenkaan. Miksi minusta tuntuu, että sen lisäksi, että olen loman tarpeessa (juuri oltuani ensin viikon talvilomalla ja sitten viikon sairauslomalla), olen myös sihteerin tarpeessa? Jos minulla olisi ihan ikioma sihteeri, joka hoitaisi tällaiset asiat kuin valokuvaus-aikataulut ja opintoihin hakeutumiset, olisi elämäni ihan hirvittävän paljon helpompaa!

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Iloa ihan läheltä

Koska kaikilla oli joulun takia hirveä kiire, enkä saanut juurikaan yhteyttä “uhreihini”, enkä löytänyt uusia “uhreja” kovin helposti, päätin teetättää erään ratkaisukeskeisen harjoituksen Facebookissa. En tarkoittanut harjoitusta varsinaisesti jaettavaksi, vaan ihan kommentoitavaksi omalla seinälläni. Siitä huolimatta muutama ihminen oli kopioinut harjoituksen omalle seinälleen, mistä tulin hyvälle mielelle. Osa ihmisistä otti harjoituksen todellakin tosissaan.

Harjoituksen tarkoituksena oli löytää 10 asiaa, mitkä tuottavat iloa juuri tässä ja nyt. Tällä tavoin ihmiset huomaavat, että jokaisessa päivässä ja jokaisessa hetkessä on iloa tuottavia asioita, useita! Jopa sellaisissa hetkissä, jolloin tuntuu täysin toivottomalta, iloa on olemassa. Se pitää vain nähdä toivottomuuden läpi.

Yhteensä parisenkymmentä ihmistä lähti mukaan haasteeseen. Tähän lukuun laskin mukaan ne, jotka kommentoivat seinälläni olevaa topaa sekä myös ne, jotka eivät kommentoineet mitään minun topaani, mutta olivat jakaneet harjoituksen omalla seinällään. Pari henkilöä eivät saaneet kaikkea kymmentä kohtaa täyteen, mutta olivat saaneet kuitenkin yli viisi kohtaa. Mikä minusta oli kuitenkin tärkeintä, oli se, että he yrittivät ajatella positiivisesti ja löytää ilon lähteitä. Ei sillä määrällä niinkään ollut väliä.

Jokaisessa listassa iloa tuottivat ystävät, lapset tai perhe. Myös lemmikit mainittiin tärkeinä ilon lähteinä. Näin joulunaikaan erittäin tärkeä iloa tuova asia oli, erityisesti ADHD-aikuisilla, siivouksen loppuun asti saattaminen ja siisti koti. Jotkut iloitsivat myös siitä, että joulua vietetään muualla, joten kodin siivoamisesta ei tarvitse murehtia laisinkaan.

Usein mainittu ilon lähde oli loma, mihin liittyivät stressittömyys ja kiireettömyys. Ja tietenkin, koska on kyse joulusta, useissa kommenteissa mainittiin hyvä ruoka sekä lahjat. Erityisen iloisia oltiin siitä, että lahjat oltiin saatu hommattua ja paketoitua ajoissa, joten iso stressitekijä oli poissa harteilta. Myös valmiista joulupöydästä osattiin olla iloisia, jos oltiin menossa syömään jonnekin ulos.

Jotkut iloitsivat tulevasta matkasta, toiset terveydestä. Yksi iloitsi hyvästä ja energisestä olosta, toinen hyvästä lasillisesta glögiä tunnelmallisessa kodassa. Joku oli saanut suuren avun Bullet Journalista, ja iloitsi siitä, toinen taas iloitsi hyvin sujuvista ja mielekkäistä opinnoista.

Ilon aiheet olivat arkisia ja jotkut hyvinkin pieniä. Oikeastaan kenelläkään ei ollut listassaan mitään erityisen suurta, hienoa tai poikkeuksellista. Iloittiin siitä, että on koti pään päällä, tärkeitä ihmisiä ympärillä, yhteistä aikaa rakkaiden kanssa, pöytä täynnä ruokaa ja terveyttä. Perusasioita. Se vain, että äärimmäisen harvoin näistä perusasioista muistetaan iloita tavallisessa arjessa, ellei joku sitten erikseen muistuta siitä. Kotia, läheisiä ihmisiä ja ruokaa pidetään itsestään selvyytenä, eikä niistä osata iloita, ennen kuin ne menetetään.

Ehkä tämän pienen harjoitukseni jälkeen nämä ihmiset muistavat iloita ihan tavallisen arjen asioista, edes vähän useammin, ja ilman, että siitä erikseen muistutetaan.

Iloitsen siitä, että minulla on maailman ihanin koira.

Miltä minun listani näytti? Se näytti tältä:
1. Onnellinen Kauno herkkuluunsa kimpussa 2. Kaunis joulukukka olkkarin pöydällä 3. Kynttilänvalo pimeässä illassa 4. Ihanat, uudet villasukat 5. Kiireettömyys ja stressittömyys 6. Bailey's-suklaaputouskakku 7. Hyvä kirja, minkä aion aukaista myöhemmin 8. Lasillinen hyvää viiniä 9. Valmiiksi paketoidut joululahjat 10. Maailman paras mies

maanantai 19. syyskuuta 2016

Hyvä herra, te ette nyt vain ymmärrä…


Työpäivä. Suoraan töistä hakemaan paketti Ärrältä. Kotiin. Kauno ulos. Ruokaa. Etätehtävien tekoa. Verkkokoulutusta. Huutoa teinille, joka ei tee kotitehtäviään. Apteekkiin. Kauppaan. Teini treeneihin. Kauno Mustiin ja Mirriin pentutreffeille. Kotiin. Kaunolle ruokaa. Huutoa teinille, joka ei mene treenien jälkeen suihkuun. Iltapala.
Tämän kupin jälkeen olen
viisaampi. Vai miten se nyt meni?

Sain vihdoin ja viimein kiukkuavan teinin rauhoittumaan musiikin ääreen. Kauno nukahti villien pentutreffien jälkeen parvekkeelle. Nyt on hetki aikaa itselle, ajatuksille, opiskelulle ja rentoutumiselle. Jos sitä ylipäätänsä osaisi rentoutua! Poikaystävän mukaan en osaa, ja olen kuulemma ollut tässä viime aikoina aika stressinä. En minä vain ymmärrä, mistä herra on moisen mielikuvan saanut! Minäkö muka stressinä? Ehei, kyllä nyt on jotain ymmärretty väärin. Minä en stressaa ikinä! En edes silloin, kun minulla on kokopäivätyön lisäksi meneillään viisi eri täydennyskoulutusta.

Paitsi että tänään yritän rentoutua ihan oikeasti! Sain Ärrä-paketin mukana uusia Tourettesta kertovia kirjoja. En ole kiireisen päiväni aikana juurikaan ehtinyt sisällysluetteloa pidemmälle kirjoja vilkaista, mutta ne vaikuttavat asiantuntevilta. Olen tyytyväinen, että Tourettesta kertova kirjavalikoimani alkaa kasvaa. Voin kohtapuolin alkaa suunnitella opinnäytetyöni aihetta toden teolla.


Mutta tänään en tee sitä! Sen sijaan, teen poikaystäväni onnelliseksi, ja yritän rentoutua edes hetken. Keitän kupin kuumaa viisasten teetä, kuvittelen tulevani hirveän viisaaksi, otan käteeni kirjan, mistä aion tehdä eläinavusteisen valmennuksen kirjallisuusetätehtävän, ja alan lukea sitä. Olen jo aloittanut kirjaa, mutten ole päässyt vielä kovin pitkälle. Kun se on luettu, saan, jälleen kerran, yhden etätehtävistä tehtyä, ja olen ottanut taas kerran yhden askeleen kohti unelmaani.