Ei kesää ilman kirjaa!

Postitädillä on tänään selkä taas jumissa. Jumi johtuu siitä, että raukka on joutunut - jälleen kerran - roudaamaan meidän osoitteeseen isomman kasan laatukirjallisuutta. Sain tänään oman kappaleeni Essi Jäntin ja Riitta Savinaisen toimittamasta kirjasta Nepsyt - Erityistä elämää. Olen antanut tähän kirjaan oman panokseni kahden kirjoituksen verran. Kirjassa nepsy-ihmiset kertovat elämästään, arjestaan ja nepsy-oireistaan, joten tämän kirjan kautta pääsee kurkistamaan, mitä siellä nepsy-ihmisen pään sisässä oikeastaan on. 

Ja muista toki meidän vauhdikkaiden leijonaemojen kokoama runoantologia, Totuus seeproista! Sitäkin saa verkkokirjakaupoista, ellei kivijalkamyymälöissä ole saatavilla. Elämänmakuisia runoja erityislasten äitien kynästä. Ja kirjan tuotoilla vielä tuetaan Leijonaemot ry:n toimintaa, joten ostamalla kirjan teet hyväntekeväisyyttä!

Mutta sitten siihen kaikkein parhaimpaan uutiseen, mitä te kaikki olette innosta vinkuen odottaneet koko pitkän kevään. Eli olen tänään saanut - vihdoin ja viimein - vinon pinon Kaunokainen-runokirjaa. Hassunhauska runoteos on omistettu, kenelle muullekaan kuin rakkaalle nuuskunenulleni, Kaunolle. Kirjassa on runoja koiranomistajan elämän kaikista mahdollisista ulottuvuuksista, ja vaikka suuressa osassa runoista seikkaileekin Kauno, kaikki koiranomistajat voivat löytää itsensä näistä runoista. 

Koska et kuitenkaan jaksa odottaa sitä, että saisit ikioman Kaunokaisen käteesi, niin tule meille kahdenkymmenen euron setelin kanssa, niin saat mukaasi Kaunokaisen ihan omaksi! Keitetään jopa kuppi teetä siihen kaupan päälle. Ellet tiedä osoitetta, niin kysy sitä Facessa yksityisviestillä. Ellet ole kaverini Facessa, siihen on varmasti olemassa hyvä syy. Mutta onneksi se, ettei tiedä osoitettani, ei rajoita Kaunokaisen hankkimista, sillä sitä saa kyllä muualtakin!

Kaunokaista saa ainakin näistä nettikirjakaupoista:

https://www.adlibris.com/fi/kirja/kaunokainen-9789522369864

http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-986-4

https://www.booky.fi/search.php?search=kaunokainen+satu+m%C3%A4kinen

https://www.prisma.fi/fi/prisma/kaunokainen-pehmeakantinen-kirja

Käyhän siis ostamassa itsellesi kesälukemista! Ja koska kesä on kuitenkin pitkä ja sateinen, ja sinulle ehtii tulla tylsää moneen kertaan, käy ostamassa nämä kaikki kolme kirjaa. Ei käy aika niin pitkäksi, kun on erinomaista lukemista ajankuluksi.

Runopäivä Börsissä

Herään. Olen vähän väsynyt vielä, ja mietin, kauanko saan vielä maata sängyssä ja torkkua. Katson kännykän kelloa. Se näyttää 9:45. Perkele! Herätys ei ole taaskaan toiminut. Ei ole vasta kuin toinen kerta, mutta siinä on jo kaksi kertaa liikaa. 

Minulle tulee jumalaton kiire. Viidentoista minuutin päästä alkaa tapahtuma, mihin olen lupautunut: Autismisäätiön Esteetön lapsuus-hankkeen kirjoituspäivä. Nepsy-kokemusosaajat kokoontuvat kirjoittamaan kokemuksistaan tulevaa nepsy-lasten ja -nuorten "käyttöopasta" varten.

Saan viidessä minuutissa vaatteet niskaani. Osaan tarvittaessa olla todella nopea, tosin se nopeus vaatii sen äärimmäisen pakon. Pakkaan läppärini, painelen autolle ja kurvaan kaasu pohjassa Kauppatorille, Hamburger Börsiin. Saavun paikalle klo 10:03. Olen aika hyvä olemaan nopea.

Puhumme ensin päivän teemoista ja ideoista, minkä pohjalta tekstejä voi lähteä kirjoittamaan. Ideoita voi saada valokuvista, tunne- tai motivaatiokorteista, sananlaskuista tai oikeastaan mistä vain. Saan sananlaskusta "joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa" runoidean, ja kirjoitan tankan:

Minun kuoppani

Kauno kaivaa innoissaan

Pääsy kielletty

Kaiva oma kuoppasi

Mihin sitten lankeat

Tämä nyt ei ehkä vastaa päivän teemaa, sillä tarkoitus olisi kirjoittaa nimenomaan niistä nepsy-kokemuksista ja elämästä neurokirjon kanssa. Mutta tulipahan kirjoitettua tuollainenkin runo! Runoja ei voi ikinä olla maailmassa liikaa, etenkään koira-aiheisia runoja. Mutta ehkä nyt kuitenkin yritän pysyä loppupäivän tässä annetussa aiheessa.

Mietin, mitä kaikkea nepsy-elämään kuuluu. Lääkkeet nyt ainakin. Kirjoitan niistä yhden runon, mistä tulee aika typerä, mutta samapa tuo. Minä olen itse itseni suurin kriitikko ollut aina, enkä todellakaan osaa sanoa, ovatko minun kirjoittamani tekstit täyttä paskaa vai jotain muuta ainetta.

Wilma. Tuo kaikkien nepsy-lasten äitien kauhu. Parhaimmillaankin Wilma on kuin Tikkurilan värikartta, ainakin meidän teinineidin Wilma. Kirjoitan siitä kalevalamittaisen runon. Kalevalamitta on aika hankala, ja joudun viettämään runon kanssa aika pitkän tovin, ennen kuin saan sen valmiiksi. Siitä tulee kuitenkin suhteellisen hauska. En osaa vielä ihan hirveän hyvin kalevalamitan tiukkoja sääntöjä, mutta yrittänyttä ei laiteta eikä ilman harjoitusta voi oppia. Ainakin tavumäärät ovat oikein, vaikkei mikään muu olisikaan.

ADHD-lapsen vilkkaus, vaikeasti autistisen lapsen puhumattomuus... Teemoja, mitkä ovat aina tapetilla. Niistä puhutaan aina. Kirjoitan niistä muutaman haikun ja tankan. Kirjoitan myös vanhempien väsymyksestä. Koska sitä nepsy-lasten äidit ovat: väsyneitä! Eivät välttämättä edes lapsiinsa, mutta yhteiskuntaan, ymmärtämättömyyteen ja tuen puutteeseen. Ja se tuen puute hyvin suuressa määrin johtuu, ainakin ADHD-lasten kohdalla, siitä ymmärtämättömyydestä.

Välissä syömme lounaan alkupaloineen ja jälkiruokineen. Ruoka on erinomaista ja olen aivan täynnä. Ilmainen ruoka on aina erinomaista köyhän opiskelijan mielestä.

Palaan ruokaröökin jälkeen kirjoittamaan. Kirjoitan pitkän tarinan siitä, millainen olisi minun täydellinen elämäni täydellisessä maailmassa, missä minä saisin päättää kaikesta. Teksti on, tietenkin, utopistinen, mutta hauska. Ehkä juurikin sen utopistisuuden vuoksi. Ja sen vuoksi, että tekstistä pystyy hyvin lukemaan rivien välistä, mitkä asiat ovat mielestäni pielessä tässä maailmassa. Komedia on vaikea laji, mutta ilmeisesti se on minulla ihan hyvin hallussa. Luen tekstini ääneen, ja koko kokoustila röhähtää nauruun. Olen onnistunut ainakin yhden tekstin kanssa.

Vielä iltapäiväkahvit kera suklaakakun ja nannojen. Juon kaksi kuppia haudutettua teetä kera hunajan, syön ison palan kakkua ja monta nannaa, vaikka olen vieläkin täynnä lounaasta. Mutta kun se ilmainen ruoka on syötävä, vaikka se olisikin jotain epäterveellistä. Ilmaisen ruuan edessä ei tunneta laihdutuskuureja. Ne voi pitää myöhemmin.

Sähköpostiini on tullut kaksi noutoilmoitusta. Jipii, saan hakea kotimatkalla kirjastosta kaksi kirjaa lisää SPSS-harjoitustyötäni varten. Voi luoja, en kestä ajatusta siitä kurssista! Onneksi kaupunginkirjasto on ihan Börsin vieressä, joten en joudu tekemään pitkää koukkausta. En todellakaan haluaisi lukea tätä kökkökakkaa tilastotiedettä, ja paljon mieluummin kirjoittaisin runoja kuin sitä typerää harjoitustyötä. Mutta runot eivät auta minua valmistumaan kasvatustieteiden maisteriksi ja harjoitustyö taas auttaa. Prioriteetit on oltava, vaikka ne ovatkin tyhmiä.

Menen kotiin kirjoituspäivän jälkeen ja mietin, olisiko minulla vielä joku idea, minkä voisin kirjoittaa. Mutta sitä ennen päiväunet sohvalla. Ehkä unet auttavat löytämään jonkun todella mahtavan kirjoitusidean.

ADHD = Rikollinen. Vai?

Kirjoitan tätä sinulle, neuronormaali äiti, joilla on neuronormaaleja lapsia. Olen nimittäin saanut kuulla valitettavan monta kertaa eri vertaistukiryhmistä, että sinä, neuronormaali äiti, olet sanonut omille neuronormaaleille lapsillesi, etteivät he saa leikkiä sellaisten lasten kanssa, kenellä on ADHD. Syyksi omille neuronormaaleille lapsillesi olet sanonut, että tämä ADHD-lapsi on hullu, rikollinen, sairas tai olet jopa jättänyt kokonaan selittämättä, miksei hänen kanssaan saa leikkiä.

Tiedätkö sinä, neuronormaali äiti, mikä ADHD on? Omille lapsillesi ainakin väität tietäväsi hyvinkin tarkkaan. Oletko nyt aivan varma siitä, että olet toiminut eettisesti oikein? Oletko ajatellut sitä, millaisen kuvan juuri sinä, neuronormaali äiti, annat lapsillesi ihmisten erilaisuudesta? Fakta on kuitenkin se, että me kaikki olemme erilaisia. Myös ne sinun neuronormaalit lapsesi ovat kaikki keskenään erilaisia. Mitä sinä, neuronormaali äiti, opetat näillä ukaaseillasi näille neuronormaaleille lapsillesi?

Minulla on ADHD. Olenko minä siis automaattisesti rikollinen sen vuoksi? Minulla on tasan yksi ylinopeussakko, ja se on ainoa rike, mikä minun rikosrekisteristäni löytyy. Veikkaanpa, että niitä ylinopeussakkoja löytyy ihan neuronormaaleiltakin ihmisiltä, eikä pelkästään ADHD-aikuisilta. Miehelläni on ADD, ja hänellä ei ole edes tätä ylinopeussakkoa. Minun tyttärelläni on ADHD. Pitäisikö minun nyt soittaa poliisille, että laittavat teinin ihan vain varmuuden vuoksi jo nyt nuorten rangaistuslaitokseen, koska hän kuitenkin tulee joskus tulevaisuudessa tekemään rikoksia, koska ADHD-oireiset ovat kaikki rikollisia?

Lainatakseni, jälleen kerran, hyvin viisasta miestä, professori Simo Vehmasta: Sairaus on hetkellinen tila, mikä paranee. Esim. flunssa on sairaus. ADHD on pysyvä tila, mikä ei parane. ADHD-oireinen ihminen ei siis ole sairas. Ellei hänellä sitten satu olemaan päällä flunssaa tai vatsatautia. Silloin myös ADHD-oireinen ihminen on sairas! Mutta kaikki me joskus olemme sairaita. Myös ne sinun neuronormaalit lapsesi ovat taatusti joskus olleet sairaina.

Koska ADHD ei ole sairaus, se ei tartu. Sinun neuronormaalit lapsesi ovat turvassa ADHD:lta, kuten olet sinäkin, neuronormaali äiti. Voit siis rauhassa antaa neuronormaalien lastesi leikkiä ADHD-lasten kanssa ilman, että he "sairastuvat".

Mikä sitten on ADHD, ellei se ole sairaus eikä merkki rikollisuudesta? Se on tarkkaavaisuushäiriö. Se siis käytännössä tarkoittaa sitä, että oireinen ei pysty keskittymään samalla tavalla kuin neuronormaali ihminen. Tässä kaikki! Se sinun kovasti pelkäämäsi ADHD vaikuttaa vain tarkkaavaisuuteen.

Entäs se paljon puhuttu ylivilkkaus? Toki se kuuluu myös oireistoon, mutta ei läheskään kaikille. ADHD:sta on olemassa myös "alivilkas" versio, eli ADD. ADD-oireiset ovat pikemminkin hidastetussa elokuvassa liikkuvia ihmisiä, ja kaukana ylivilkkaasta.

Huonokäytöksisyys on usein yhdistetty ADHD-oireisiin lapsiin. Väitän, että tämä johtuu siitä, että Suomessa lasten kuuluu istua hiljaa paikoillaan, ja jos lapsi käyttäytyy muulla tavoin, hän on huonokäytöksinen. Minä tunnen valtavan määrän ADHD-lasten vanhempia, ja minä tiedän sataprosenttisen varmasti, että nämä ADHD-lapset on kasvatettu paremmin kuin ne sinun neuronormaalit lapsesi. Juurikin siksi, etteivät vanhemmat saisi jatkuvia syytteitä huonosta kasvatuksesta, koska lapsi ei välttämättä pysy hiljaa paikoillaan koko aikaa ja puhuu.

Annan käytännön esimerkin. Menin käymään ystäväni luona. Hänen ADHD-poikansa 11-vuotias luokkakaveri oli käymässä heillä. Tämä 11-vuotias kaveri, myöskin ADHD-oireinen poika, tuli luokseni, automaattisesti, ojensi kätensä, ja sanoi: "Hei, olen Matti Meikäläinen". En ole ikinä, siis EN IKINÄ, nähnyt KENENKÄÄN, ja korostan, KENENKÄÄN neuronormaalin 11-vuotiaan pojan tekevän näin. EN KENENKÄÄN! Mutta tämä 11-vuotias ADHD-poika tuli luokseni, ojensi kätensä, esitteli itsensä ja tervehti, kuten kohteliaan nuoren miehen kuuluu. Milloin sinun neuronormaalit lapsesi ovat viimeksi tehneet näin? Vai oletko edes opettanut heille, että näinkin voi toimia?

Seuraavaksi, kun sinä, neuronormaali äiti, kiellät lastasi leikkimästä ADHD-lapsen kanssa, mieti tarkkaan. Teollasi vahingoitat ennen kaikkea omaa neuronormaalia lastasi. Lapset eivät ole rasisteja ja lapset ovat halukkaita ymmärtämään. Rasismi ja ymmärtämättömyys tulevat vanhemmilta.

Ja muista myös se, että edes omat lapsesi eivät ole turvassa vammaisuudelta! Siihen ei tarvita kuin yksi tarpeeksi kova isku päähän, mikä voi tulla täysin vahingossa. Mitä sanot sen jälkeen, kun neuronormaali lapsesi todetaankin aivovammaiseksi? Muuttuuko hän aivovamman myötä huonoksi lapseksi? Lakkaatko rakastamasta häntä? Mieti tätä seuraavaksi, kun kiellät neuronormaalia lastasi leikkimästä hieman erilaisen koulukaverin kanssa.

Ennakkoluulojen kylväjät

Olin hieman hämmentynyt, kun minua pyydettiin mukaan erääseen hankkeeseen. Hankkeen tarkoitus on antaa aikuisille työkaluja nepsy-lasten kanssa toimimiseen. Tänään oli hankkeen ensimmäinen kokoontumiskerta, ja täytyy sanoa, että osallistuminen tällaiseen äärimmäisen tärkeään asiaan oli erittäin virkistävää. Sen lisäksi, että koin saavani arvostusta nepsy-asioiden asiantuntijana, olen myös erittäin iloinen siitä, että saan olla mukana tekemässä jotain todella tärkeää.

Vaikka tietouden lisääminen ja konkreettisten toimintamallien antaminen nepsy-lasten kanssa työskenteleville aikuisille on hirvittävän tärkeä asia, aloin väkisinkin ajatella sitä, milloin alkaa sellainen hanke, millä lisätään ikätovereiden tietoutta nepsy-häiriöistä. Lapset eivät ymmärrä, miksi toinen käyttäytyy oudosti, eikä jokaisessa tilanteessa välttämättä ole paikalla aikuista, joka osaa selittää asian näille normaaleille lapsille.

On olemassa paljon sellaisia lapsia, erityisesti autismikirjon lapsia ja nuoria, jotka eivät juurikaan kaipaa ikätovereiden seuraa. He haluavat olla yksin, omassa rauhassa, ja sosiaaliset tilanteet kuormittavat. Tällaisia lapsia kavereiden puuttuminen ei välttämättä häiritse. Mutta sitten taas täysin omana asianaan ovat ne erityislapset, jotka nimenomaan kaipaavat niitä sosiaalisia kontakteja ja haluavat kavereita. He saattavat olla masentuneita siitä, ettei kavereita ole, sillä kukaan ei ymmärrä, miksi he käyttäytyvät eri tavalla kuin muut. Joitakin erityislapsia saatetaan jopa pelätä, koska ei ymmärretä, miksi hän toimii näin. Esimerkkinä voisi vaikka sanoa Touretten oireyhtymään kuuluvan kiroilun ja ticit.

Sen lisäksi, että aikuiset kaipaavat tietoa, myös lapset ja nuoret kaipaavat sitä. Ne oppaat, mitä olen itse nähnyt, on suunnattu lähinnä oireisille lapsille itselleen ja heidän sisaruksilleen. Voi olla, että sellainen opas on olemassa, mikä olisi tarkoitettu esim. koululuokalle, mutta itse en ole tällaiseen oppaaseen vielä törmännyt.

Miten toteuttaa tällainen valtava projekti kuin ikätovereiden tietoisuuden lisääminen? Siihen minulla ei ole valmista vastausta. Sen kuitenkin tiedän, että kaikki lähtee meistä aikuisista ja siitä, mitä me annamme lapsille ja nuorille. Jos me opetamme pelkäämään erilaisuutta, lapset kyllä oppivat sen.

Vihan ja ennakkoluulojen kylväminen on helppoa, mutta suvaitsevuuden kylväminen, vaikka se vaatiikin vähän enemmän aikaa ja vaivaa, tekee elämästä huomattavasti helpompaa ja myös antoisampaa.

Ylivireän ihmisen yliväsynyt päivä

Herätyskello soi yhdeksältä. Olen ylivirittyneessä tilassa semi-huonosti nukutun yön jälkeen. En jaksaisi nousta ja tekisi mieli luovuttaa. Onko aivan pakko nousta? Periaatteessa ei ole pakko, sillä olen ihan itse valinnut sen, että opiskelen neuropsykiatriseksi valmentajaksi. Voisin jättää koulutuspäivän välistä. Voisin luovuttaa. Olen kuitenkin aivan loppumetreillä opinnoissani: Enää kaksi lähipäivää jäljellä! Jos luovutan nyt, olen heittänyt koko vuoden ahertamisen hukkaan. Ei, en luovuta. Nousen ylös, vaikka sänky kutsuukin houkuttelevasti. Minä aion valmistua. Piste.

Tänään on vuorossa lääkärin luentopäivä. Puhumme aivoista, aivojen kehityksestä, aivojen rakenteista, aivosairauksista ja hermostosta. Itseäni asia kiinnostaa suunnattomasti, ja olen onnellinen, että juuri tähän päivään sattui tällainen aihe, mitä jaksaisin kuunnella vaikka ikuisuuden. Kun katselen muita ympärilläni olevia ihmisiä, en näe samaa innostusta heidän silmissään. Olen ehkä outo ja erikoinen. Hetkinen… Minähän OLEN outo ja erikoinen. Ilmankos minua kiinnostaa tällainen, mikä ei muita välttämättä niin hirveästi kiinnostakaan.

Puhumme siitä, miten aivot kehittyvät ja toimivat normaalilla ihmisellä. Sen lisäksi välissä vilahtaa muutama kalvo, missä kerrotaan, miten aivojen toiminta poikkeaa autistisilla ihmisillä. Näitä kalvoja olisin kaivannut lisää. Toki on tärkeää ymmärtää aivojen normaali toiminta, jotta voi ymmärtää poikkeavaa toimintaa. Siitä poikkeavasta toiminnasta olisin kuitenkin kaivannut enemmän tietoa normaalin toiminnan lisäksi.

Siirrymme uneen ja unihäiriöihin. Kappas! Tuttu aihe. Tieto on kiinnostavaa, vaikkei se itselleni olekaan millään tavalla uutta. Olen saanut kaikki nämä tiedot lukemalla aiheesta itse. Uni ja erityisesti uneen liittyvät ongelmat kiinnostavat, “jostain kumman syystä”.

Siirrymme tunteiden neurobiologiaan ja palkkiojärjestelmiin. Tämäkin on pääosin tuttua entisten opintojen kautta. Saan kuitenkin jonkin verran ihan uuttakin tietoa.

Puhumme myös kivusta ja kroonisesta kivusta. Minulle on hieman jäänyt epäselväksi se, miten krooninen kipu liittyy nepsy-valmennukseen. Minun tietääkseni nepsy-valmentajan tarkoitus ei ole hoitaa kipua millään muotoa. Toki on mahdollista, että tulevilla asiakkailla on kroonisia kipuja, mutta se, että on neuropsykiatrisia häiriöitä ei automaattisesti tarkoita, että on myös kipuja. Itselläni on lannerangassa kaksi kulumaa, joten asia kiinnostaa minua henkilökohtaisella tasolla. En kuitenkaan tiedä, miten saan tätä kiputietoa vietyä nepsy-valmentajan työhön.

Seuraavaksi on aiheena aivot ja työ. Tämäkin on erittäin mielenkiintoista henkilökohtaisella tasolla. Mietin, tarvitsenko tätä tietoa nepsy-valmentajana. Periaatteessa voisin tarvitakin, jos kyseessä on asiakas, kenellä on ongelmia nimenomaan työssä ja työn organisoinnissa. Ehkä voisin seuraavaksi lähteä lukemaan työ- ja organisaatiopsykologiaa. Paitsi etten tällä hetkellä jaksa. Laitan työ- ja organisaatiopsykologian to do-listalle. Aion ehdottomasti toteuttaa nämä opinnot, joskus.

Päivän viimeinen teema on kuntoutuksen rakennejärjestelmä Suomessa. Tätä tietoa tarvitaan myös nepsy-valmentajan työssä! Suomessa on monisyinen kuntoutusjärjestelmä, mikä koostuu useista eri osasista. Olen joutunut väkisinkin tutustumaan tähän erityislapsen äitinä, ja olen joutunut koko elämäni kiroamaan sitä, miten monimutkainen järjestelmä oikeasti on. Järjestelmän tunteminen on kuitenkin tärkeää.

Hartioitani särkee. Käteeni särkee kaikesta muistiinpanojen kirjoittamisesta. Asiaa on ollut aivan järkyttävän paljon todella lyhyessä ajassa. PowerPointit ovat vilisseet silmissäni ja vaihtuneet tiuhaat tahtiin. Tärkeää ja mielenkiintoista asiaa on ollut paljon. Tahti oli kuitenkin niin tiivis, että tämä paketti olisi kannattanut pitää kahdessa osassa. Olisi jäänyt enemmän aikaa keskustelulle ja kysymyksille. Nyt oli vain hirveä kiire saada koko paketti käsiteltyä.

Kotiinpaluu vaatii pienen mutkan, mutta saanpahan mutkan aikana hankittua häihimme DJ:n. Nyt on sekin pieni murhe poissa, ja tiedän, että saamme hääpäivänämme kuunnella juuri sitä musiikkia, mitä me itse haluamme kuunnella. Eli ei todellakaan mitään humppaa, Suomi-poppia tai iskelmää.

Tuottoisa päivä. Hartiakipu. Rannekipu. Ylivirittynyt olo on vaihtunut aivan jäätäväksi väsymykseksi. Kotona leikin rakkaan Kaunoni kanssa. Hän on ollut hyvä poika. Haen hänelle kaapista ison ja mehevän naudan nilkkaluun. Hän on ansainnut sen ihan vain olemalla oma, suloinen itsensä. Makaan maton päällä, Kaunon vieressä, kun hän nakertaa luuta. Silitän Kaunon turkkia. Nyt ei haittaa, vaikka väsymys iskisikin. Olen selviytynyt tästä päivästä voittajana.

Coca-Colakakkua vai DJ Proteusta?

Tänään olisi Turun Gongissa isot bileet: DJ Proteus vetää kuuden tunnin setin. Vaikka olenkin hevari, en kieltäydy muunlaisen musiikin kuuntelemisesta. Viime kesänä kävin sulhaseni kanssa Kosmos-festareilla (sen jälkeen, kun olin ensin raahannut sulhaseni Tuskaan kolmeksi päiväksi) ja lisäksi minulla ja tyttärelläni on kausikortit Turun filharmonisen orkesterin konsertteihin. Bileet alkavat vartin päästä, ja minä istun sohvalla verskat jalassa, hiukset rasvaisena ja ihmettelen. En oikein tiedä vieläkään, pitäisikö lähteä vai jäädä kotiin. Mieli tekisi lähteä, mutta toisaalta taas, ei tee mieli yhtään lähteä! Mieluummin vain jäisin kotiin istumaan sohvalle, syömään tänään tekemääni Coca-Colakakkua ja katsomaan jotain huonoa komediaa televisiosta.

Ei, en ole (edelleenkään) kasvanut tylsäksi aikuiseksi, joka menee lauantaisin saunaan klo 18, juo yhden Karjalan saunan jälkeen, ähkäisee ja tarkistaa lottorivin. Kyllä aion käydä jatkossakin keikoilla, bileissä, festareilla ja elää elämääni luullen, että olen vieläkin 22-vuotias. Tänään se vain tuntuu aivan täysin mahdottomalta, sillä minulla on sosiaalinen ähky.

Entinen mieheni ja lapseni isä oli koko kuluneen viikon meillä tytärtään katsomassa. Hän lähti tänä aamuna. Koko viikko vieras ihminen talossa. Ei saa olla rauhassa, omissa oloissaan. Koko ajan on joku, joka mölisee, mälisee, ja koska kyse on ex-miehestäni, joku, joka kyttää ja arvostelee. Siihen päälle vielä töissä oli kaksi suunnittelupäivää putkeen, joten istuttuani ensin koko päivän töissä, sosiaalisessa ympäristössä, en pääse kotiin rauhoittumaan ja olemaan epäsosiaalinen, vaan joudun kotonakin olemaan sosiaalinen! Se on liikaa neuropsykiatrisista häiriöistä kärsiville aivoilleni.

Me neurokirjolaiset vaikutamme hyvin usein ulospäinsuuntautuneilta, puheliailta ja sosiaalisilta ihmisiltä. Ja tavallaan kyllä olemmekin sitä, yksilölliset erot huomioon ottaen, tietenkin. Meidän seurassamme on hauska olla, ja me neurokirjolaiset olemme hyvää seuraa. Ongelmia tulee vasta siinä vaiheessa, jos joudumme olemaan liikaa sosiaalisia. Tulee sosiaalinen ähky.

Sosiaalinen ähky tarkoittaa yksilöiden kohdalla eri asioita. Minun kohdallani se tarkoittaa sitä, etten halua tavata ketään, en puhua kenenkään kanssa puhelimessa enkä mennä minnekään. Minun täytyy saada olla täysin omassa rauhassani, kotona, hiljaisuudessa. Jos joku soittaa minulle juuri silloin, kun minulla on sosiaalinen ähky, suutun. Jos joku tulee oveni taakse häiritsemään juuri silloin rauhaani, suutun. En vain oikeasti kykene tapaamaan ketään. Tarvitsen täydellisen nollauksen.

Yksinolon vaatimus on sosiaalisen ähkyn tullessa niin voimakas, että jätän jopa sellaiset bileet väliin, mihin pääsee vain kerran vuodessa. Jos lähden Gongiin nyt, joudun todennäköisesti heti jo vartin jälkeen poistumaan sieltä, koska ihmispaljous alkaa ahdistaa niin tuhottomasti. En vain pysty olemaan siellä. Enkä halua maksaa pääsylippua vain siksi, että totean hyvin lyhyen ajan jälkeen, etten voikaan jäädä pidemmäksi aikaa.

Jos siis neurokirjolainen kieltäytyy tapaamasta, se ei tarkoita sitä, että olisit hänen mielestään tylsä ihminen: Hänellä saattaa olla sen verran kova sosiaalinen ähky meneillään, ettei hän pysty tapaamaan. Älä siis suutu, vaan ymmärrä! Myöhemminkin ehtii.

Tänään tylsä iltani siis koostuu colakakusta ja huipputyperästä Mel Brooksin komediasta sen sijaan, että menisin tanssahtelemaan DJ Proteuksen tahtiin. Voitte kutsua minua tylsimykseksi. En vain kykene tältä ähkyltäni lähtemään yhtikäs mihinkään.

PS. Tajusin juuri, että olen varannut lauantaiseksi saunan klo 18. PERKELE!

Coca-Colakakkua.

Naksutin kädessä, nepsy-lapsi toisessa

Olen saanut lukuisia kysymyksiä sekä nepsy-lasten vanhemmilta että kasvatusalan ammattilaisilta, mitä tehdä ja miten toimia, kun arkielämä ja koulunkäynti tuottavat haasteita, eikä lasta saada mitenkään oppimaan, miten tehdä jokin asia. Olen kirjoittanut useita blogitekstejä siitä, miten opettaja voi kohdata nepsy-lapsen, ja asiasta löytyy runsaasti myös minua viisaampien tutkijoiden kirjoituksia. Tekstejä löytyy tätä blogia selaamalla, ja kannattaa tsekata myös kirjallisuusvinkkilista! Sieltä löytyy paljon asiantuntijoiden kirjoittamia tekstejä aiheesta.

Kun olin Kaunon kanssa lenkillä, ja opetin Kaunokaiselleni hyvää hihnakäyttäytymistä ja luoksetuloa, minulle iski eräänlainen ahaa-elämys: Nepsy-lapsen opettaminen vastaa hyvin paljon koiran kouluttamista! Jos ymmärrät koirakoulutuksen periaatteet, ymmärrät myös sen, miten nepsy-lapsi saadaan oppimaan.

Ja jos joku kukkahattutäti nyt suuttuu siitä, että vertaan lapsia koiraan, niin saa puolestani syödä kukan hatustaan, ja vaikka koko hatun! Koirani on minulle äärimmäisen tärkeä, ja hän on meidän rakas perheenjäsen. Koulutan koiraani samalla motivaatiolla ja hartaudella kuin mitä olen opettanut omaa lastani käymään potalla, syömään lusikalla tai polkemaan kolmipyöräisellä hänen ollessaan taaperoikäinen.

Naksutin on tärkeä osa koiran koulutusta.

Kertaus on opintojen äiti

Kun opetat koiralle jonkin asian tai tempun, teet sen moneen kertaan toistaen. Ensimmäinen kerta tuskin sujuu, toisella kertaa sujuu jo vähän paremmin. Tarpeeksi monta toistoa, niin johan koira oppii! Aluksi koiraa myös ohjataan kädellä, esim. menemään maahan. Kun koira on tarpeeksi monta kertaa ohjattu, koira oppii menemään itse, eikä käsiohjausta enää tarvita.

Samoin nepsy-lapsen kohdalla. Et voi olettaa, että lapsi oppii yhdestä kerrasta. Eikä välttämättä monestakaan! Saatat joutua opettamaan saman asian uudestaan ja uudestaan ja vielä kerran uudestaan. Joudut auttamaan ja ohjaamaan sekä näyttämään, miten asia tehdään. Ja edelleenkin tulee virheitä, ja joudut taas kerran kertaamaan se, mitä on jo kerran opetettu.

Ja mikä paskinta, virheet ovat niitä parhaimpia opettajia! Olen itse nepsy-tapaus, joten tiedän, että niistä virheistä juuri nimenomaan oppii kaikkein parhaiten, ehkä siksi, että olen perfektionisti, ja tekemäni virheet ärsyttävät minua aivan infernaalisesti. Kun olen kerran tehnyt jonkin virheen, muistan sen ikuisesti, enkä ikinä enää tee toista virhettä. Paitsi parisuhteissa on joskus tullut tehtyä, mutta ei nyt mennä siihen…

Kukaan vanhemmista ei halua lapsensa joutuvan oppimaan asioita kantapään kautta, mutta se kantapää on usein se paras koulu. Jos toinen ei oikeasti opi kerrasta, toisesta, eikä kolmannestakaan, anna lapsesi tehdä virhe ja oppia siitä. Todennäköisesti oppii! Ja sen jälkeen voit sanoa: “Mitäs minä sanoin.”

Käskyt ja ohjeet

Kukko ei käskien laula, mutta eipä sitä kukaan ole ikinä mitään oppinut, ellei ole ohjeistettu kunnolla. Ohjeistus ja se, miten sen annat, on äärimmäisen tärkeä asia, vaikka aivan liian vähän huomioitu juttu.

Kun käsken koiraani istumaan, sanon “istu”. Sen jälkeen koira saa palkan. Kun käsken koirani maahan makaamaan, sanon “maahan”, ja palkkaan koiran. Kun heitän koiralle palloa, annan käskyn “nouda”, minkä jälkeen koira tuo minulle pallon.

Jos sanoisin koiralle: “Ole ystävällinen ja istuudu. Sen jälkeen mene makaamaan maahan. Kun olet käynyt maassa, nouse ylös, niin heitän sinulle pallon, minkä saat noutaa minulle. Anna pallo minulle oikeaan käteeni, minkä jälkeen heitän sinulle pallon uudestaan. Saat palkan, kun olet toteuttanut tämän kuvion kokonaisuudessaan”, mitä luulette, että tapahtuisi? Tekisikö koira ensimmäistäkään asiaa käskystä, minkä juuri annoin? Ei. Koira ei ymmärrä näin pitkää ohjeistusta. Koiralle annetaan ohjeistus yhdellä sanalla, käyttämättä pitkiä ja monimutkaisia lauseita.

Aivan kuten koira, nepsy-lapsikin tarvitsee lyhyet ja pätkityt ohjeet. Otetaanpa ratakisko-esimerkki valaisemaan tätä asiaa. Jos lapsen pitää pukeutua talviulkoilua varten, et voi sanoa lapselle: “Hae lämpimät vaatteet ja pue ne päällesi, minkä jälkeen haet ulkovaatteet ja laitat nekin vielä päällesi.” Ohjeistus on aivan liian epäselvä, eikä siitä ymmärrä mitään.

Sen sijaan ohje pitää pätkiä tarpeeksi moneen pieneen osaan ja ohje pitää antaa tarpeeksi täsmällisesti. Ensin lasta käsketään hakemaan makuuhuoneen vaatekaapista alushousut. Kun ne on noudettu, ne ohjeistetaan laittamaan jalkaan. Sen jälkeen sama sukille, paidalle, housuille ja muille makuuhuoneen vaatekaapista haettaville vaatteille. Sitten lapsi ohjataan eteiseen. Eteisessä ohjeistetaan ensin ottamaan ulkohousut. Kun ne on noudettu, ne laitetaan jalkaan. Sen jälkeen noudetaan takki, ja laitetaan se päälle. Sitten talvisaappaat. Viimeisenä pipo, hanskat ja kaulahuivi. Askel askeleelta, pala kerrallaan. Mitä haet, mistä haet, mitä sille teet.

Juu, vie aikaa! Ja juu, vaatii ehkä sen, että seuraat vieressä. Mutta takaan, että asia menee paremmin perille, ja onnistumisprosentti jo ekalla yrittämällä on suurempi kuin epäselvän ja vajaan ohjeistuksen kanssa.

Palkitseminen

Koira saa palkan heti sen jälkeen, kun on tehnyt tempun. Palkka tulee sekunnissa. Ellei koiraa palkita välittömästi, tilanne menee ohi, eikä sen jälkeen annettavalla palkkiolla ole koiralle enää mitään merkitystä. Kun koira saa välittömän palkan, koira oppii, että näin tulee toimia, ja toistaa asian uudestaan, saadakseen palkan.

Kuka tahansa lapsi, nepsy tai ei, haluaa palkkioita! Kelpaavat ne palkkiot aikuisellekin. Myös nepsy-lapsi tarvitsee välitöntä palkkiota jokaisen suorituksen jälkeen. Eikä sen palkkion tarvitse olla nami, vaan ihan kehukin käy! Kehuminen on täysin ilmaista eikä maksa opettajalta eikä vanhemmalta minkäänlaista vaivaa. Se voi olla vain yksi sana.

Palkkio täytyy antaa heti, koska aivan kuten koirallekin, nepsy-lapselle palkkio menettää merkityksensä, jos sitä joutuu odottamaan. Nepsy-lapset elävät tässä hetkessä, eivätkä pysty odottamaan kaksi minuuttia, jotta saisivat palkkion. Sen kahden minuutin aikana aivoissa on syntynyt noin kolme miljoonaa uutta ajatusta, eikä työtä, mistä palkkio ehkä saataisiin, enää ajatella. Kun palkkio saadaan, sillä ei ole enää väliä, eikä sitä yhdistetä enää siihen työhön, mistä palkka ansaittiin.

Kauno saa palkkion.

Iso koira, pieni koira, pässinpääkoira…

Meillä oli pentukoulussa viisi koirakkoa. Yksi koira oli musta labradori. Aivan ihana ja suloinen ilmestys! Ja villi kuin mikä. Hyppi kaikkia vasten iloisena ja häntä vispasi. Toinen koira oli cockerspanieli, jota oltiin yritetty kouluttaa aiemmin, mutta aika heikoin tuloksin. Kolmas koira oli seropi. Koiraa oltiin koulutettu aikaisemminkin, ja koira totteli ohjaajaa hyvin, mutta toisista koirista se ei pitänyt. Neljäs koira oli myös seropi. Utelias kuin mikä, aina haistelemassa jokaista nurkkaa ja jokaista takapuolta. Sitten oli meidän Kauno: Nopea oppimaan, mutta myös nopea kyllästymään. Veti omaa show’taan, kun muut yrittivät opetella päivän asiaa.

Kuten koirakoulussa, myös ihmiskoulussa jokainen oppija on erilainen. Kukaan ei ole samanlainen, ja kaikkia täytyy lähestyä eri tavalla. Jokainen oppii eri tavalla, ja joku voi tarvita oppimiseen enemmän aikaa. Toinen taas kyllästyy, ja tarvitsee lisätekemistä.

Myöskään saman perheen sisarukset eivät ole samanlaisia! Meidän perheessämme on kolme sisarusta: Yksi on impulsiivinen, sähköjänismäinen erityisopettaja, toinen on rauhallinen ja tasainen ravitsemustieteilijä ja kolmas on ikiliikkuja ryhmäliikunnanohjaaja. Ei sisaruksiakaan voi lähestyä samalla tavalla. Yksilöllisyys on aina otettava huomioon, ja lasta on lähestyttävä yksilönä. Mikä toimii yhdellä, ei todellakaan toimi toisella.

Eivät nämä neuvot varmastikaan ketään autuaaksi tee, mutta toimivat hyvänä perusohjenuorana. Aina jostain pitää aloittaa, ja ehkä tämä voisi olla sellainen asia, mistä sen ensimmäisen askeleen voisi ottaa: Tarkista, ovatko koirakouluttajataitosi kunnossa! Jos ovat, lähde sen jälkeen kouluttamaan nepsy-lastasi koirakouluttajan ottein.

Avaa suusi, saat aikaiseksi

Jännitin jokin aika sitten ihan hirveästi sitä, miten uskallan lähestyä niitä ihmisiä, joita olin ajatellut “uhrikseni” opinnäytetyötäni varten. Tänään tapasin heistä toisen. Kutsutaanpa häntä nyt vaikkapa Jukaksi.

Olen erityisen kiinnostunut Jukasta valmennusmielessä siksi, että hänellä on Tourette. Jukka on itse sanonut Toureten olevan hänelle erittäin vaikea asia, ja siksi epäröin lähestyä häntä asian kanssa. Tänään, kun tapasimme, kävimme suurinpiirtein seuraavanlaisen keskustelun.

Satu: “Mä ajattelin, et mä voisin tehdä mun nepsy-valmennuksen opinnäytetyön Tourettesta.”

Jukka: “Tee vain! Se on tosi monipuolinen aihe ja siitä saa varmasti paljon aikaan.”

Satu: “Ajattelin sitä lähinnä siksi, kun en itse juurikaan tunne Tourettea, ja haluaisin oppia tuntemaan sitä paremmin. Tässä pohdiskelen sitäkin, et mikä olis hyvä rajaus siihen työhön.”

Jukka: “No mutta, sähän voit kysyä multa! Mä tiedän siitä aika paljon.”

Tässä vaiheessa minulta pääsee helpotuksen huokaus. Minun ei tarvinnutkaan erikseen pyytää Jukalta apua, vaan hän suostui itse!

Satu: “Hyvä idea! Mä kysyn sulta, kun tarvitsen jotain neuvoja. Osaisitko sä sanoa sen verran, sen aiheen rajaamisen auttamiseksi, että mikä sun itses mielestä on Tourettessa se kaikkein vaikein ja ikävin asia? Mikä tuottaa just sulle eniten harmia?”

Jukka: “Sosiaaliset tilanteet ja ihmisten tietämättömyys asioista. Kukaan ei oikein tiedä, mikä on Tourette, eikä porukka ymmärrä, kun mä saatan joskus kiroilla ihan omituisissa kohdissa. Sen takia meni, etenkin nuorempana, monta kaverisuhdetta pilalle.”

Satu: “Kiitti, mä voisin lähteä tästä ajatuksesta eteenpäin! Mutta me palataan varmasti asiaan.”

Jukka: “Palataan, ja voit aina kysyy multa neuvoa!”

Aah, minulla on ensimmäinen uhri! WOHOO! Ja vielä aiheen rajauskin suurinpiirtein valmiina. Seuraavaksi enää vain pohdintaa siitä, miten opinnäytetyöni toteutan noin käytännössä. Mutta se suurin askel on nyt takana, eli se uhrin lähestyminen ja nalkkiin saaminen.

Paluu arkeen – Ei kuitenkaan lopullista paluuta vanhaan?

Tänään oli ensimmäinen työpäiväni kolmeen viikkoon. Aktiiviselle ja tekemistä kaipaavalle ihmiselle tällainen pitkäkestoinen sairastaminen on todellista myrkkyä. Tuntui suorastaan autuaalta päästä tekemään jotain! Tapaamaan työtovereita, opiskelijoita ja päästä työhön taas käsiksi. Sohvalla makaaminen ja yskiminen vain ei sovi minulle.

Vaikka olinkin huojentunut siitä, että pääsin, vihdoin ja viimein, takaisin töihin, herätti töihin paluu myös runsaan reflektoinnin. Ja olen pohtinut tätä asiaa pienessä mielessäni oikeastaan koko päivän: Mitä haluan elämältä? Olenko valinnut oikean suunnan? Millaisen uran haluan? Olenko tyytyväinen valintoihini?

Millaista tietä haluat lähteä kulkemaan?

Ihan ensiksi, viihdyn nykyisessä työssäni erityisnuorten parissa, eikä totaalinen alanvaihto ole ikinä ollut suunnitelmissa. Haluan tehdä töitä neuropsykiatristen ongelmien parissa tulevaisuudessakin, oli työpaikka ja työnkuva mikä tahansa. En ole siis muuttumassa erityisopettajasta puusepäksi, vaikka puupää olenkin. Olen valinnut oikean tien, kun olen kääntynyt suuntaan, missä voin auttaa neurokirjon nuoria ja aikuisia. Tältä tieltä en halua poiketa.

Päätiestä lähtee kuitenkin paljon pikkuteitä, ja erityisnuorten kanssa voi tehdä töitä monenlaisissa rooleissa. Olenko valinnut sen oikean roolin? En missään tapauksessa koe olevani väärässä paikassa opettajan ammatissa, mutta näenkö itseni siinä vielä 20 vuoden päästä? Tässä kohtaa tuleekin vastaan isompi kysymysmerkki.

En ole ikinä nähnyt itseäni ihmisenä, joka pysyy paikoillaan koko ikänsä. Sama ammatti, sama työpaikka, sama työnkuva… 40 vuotta töitä, sitä samaa liukuhihnaa, ja sen jälkeen ansaittu eläke. Sopii ehkä jollekin, muttei minulle! Tarvitsen enemmän haasteita. En ole tyytyväinen eläkeläinen (ihan kuin minun sukupolveni joskus eläkkeelle pääsisi) sitten joskus 30 vuoden päästä, ellen ole haastanut itseäni ja uskaltanut lähteä kulkemaan niitä pikkuteitä. Sen pikkutien päässä voikin olla jotain todella uskomattoman ihanaa!

Mietin tänään tosissani, millaista tietä haluaisin kulkea. Mitä kaikkea siihen kuuluisi? Ja kas kummaa, ensimmäisenä ajatuksena ei ollut opettajan työ, eikä edes suurehko kerrostaloasunto suuren kaupungin keskustassa! Se, mitä näin silmieni edessä, oli aivan jotain muuta. Pelkään sanoa sitä ääneen, koska pelkään, ettei se toteudu, jos sanon sen. Teen tänään illalla itselleni kuitenkin aarrekartan, mihin merkitsen ne asiat, mitä toivon toteutuvaksi, jotta pääsisin kulkemaan tätä polkua pitkin.

Jos ensimmäisenä mieleesi tulee aarrekartasta joku merirosvokartta, olet väärässä. En ole hautaamassa aarretta mihinkään, vaan tekemässä unelmistani totta! Tässä pieni linkki aarrekartan tekoon, ellei se ole sinulle entuudestaan tuttua: http://anna.fi/liikunta-ja-terveys/itsetuntemus/aarrekartta-viitoita-tie-unelmiisi

Ja voin kokemuksesta sanoa, että kannattaa olla varovainen, mitä aarrekarttaan laittaa: Voit nimittäin saada sen, mitä toivot! Itse sain juuri sellaisen miehen kuin tilasin.

Vaikken uskallakaan sen enempää avata aarrekarttani sisältöä, uskallan kuitenkin sen verran sanoa, että olen jo ottanut askelia haluamaani suuntaan. Kestää vain hetken, ennen kuin saavutan sen, mihin olen pyrkimässä. Mutta takaisin ei tältä tieltä ole paluuta! Eikä se ole elämän tarkoitus edes, että ihminen kulkisi taaksepäin. Jos olisi, ihmisellä olisi silmät selässäkin.

Hyvä paha neurokirjo

Kun olen tässä opiskellut nepsy-valmentajan koulutukseen liittyvää kirjallisuutta, olen väkisinkin kiinnittänyt huomiota yhteen, mielestäni aika ikävään seikkaan. Neuropsykiatristen häiriöiden kohdalla käytetään usein negatiivissävytteisiä sanoja ja ilmaisuja: Oppimisvaikeudet, vammaisuus, käytöshäiriöt, sosiaalinen kömpelyys, keskittymiskyvyttömyys, kärsimättömyys, muistivaikeudet jne. Lähestulkoon kaikki aiheesta kirjoitettu kirjallisuus korostaa nimenomaan niitä ongelmia, mitä neurokirjolaisuus tuo elämään. Tämä alkoi häiritä pientä mieltäni hyvin paljon, ja tästä alkoi pitkä itsereflektiosessio kera ruusunmarjateen. Olemmeko me tosiaan niin kamalan pahoja ihmisiä, jotka tietävät pelkkiä ongelmia?

Erään addiystäväni muokkaama kuva:
Kivenlahti Rockissa vuonna "jotain".

Kuulun itse ”kirjolaisiin”, sillä minulla on diagnosoitu ADHD. Tuntuu kovin hassulta ajatella, että olisin henkilö, jolla on oppimisvaikeuksia: Olen saanut hyvät ylioppilaspaperit, olen filosofian maisteri, aineenopettaja, erityisopettaja ja koulutan itseäni jatkuvasti lisää. Tällä hetkellä opiskelen sekä neuropsykiatriseksi että eläinavusteiseksi valmentajaksi. En sanoisi olevani maailman älykkäin ja viisain ihminen, mutta en myöskään koe, että asioiden oppiminen olisi minulle mitenkään vaikeaa. Päinvastoin, asioiden oppiminen on minulle todella helppoa silloin, kun saan opiskella tavalla, mikä sopii itselleni.

Ylivoimaisesti suurin osa niistä ADHD-aikuisista, jotka tunnen, ovat älykkäitä, kyvykkäitä, omalla alallaan erinomaisia työntekijöitä ja he ovat ihmisinä mielenkiintoisia ja värikkäitä persoonia, joiden kanssa ei tule koskaan tylsää. En voisi edes kuvitella parisuhdetta nentti-miehen (tai – naisen) kanssa, sillä kyllästyisin tämän nentin hitauteen ja tylsyyteen alta aikayksikön. Ja teille, jotka ette vielä tunne ”nepsyslangia” kovin hyvin, suomennettakoon termi nentti: Se tarkoittaa neuronormaalia ihmistä, eli sellaista henkilöä, kenellä ei ole mitään neurokirjon diagnoosia.

En myöskään koe itseäni sosiaalisesti kömpelöksi. Olen toiminut opettajan ammatissa vuodesta 2005, olen yhdistysaktiivi ja ADHD-vertaistukiohjaaja. En kykenisi näihin toimiin, jos olisin sosiaalisesti todella kömpelö. Sitä paitsi, myös nenttien joukkoon mahtuu sosiaalisesti kömpelöitä tapauksia! Eivät kaikki nentit ole mitään über-sosiaalisia hymytyttöjä ja – poikia. Ja voin kokemuksen karvaisella rintaäänellä sanoa, että nenttien sekaan mahtuu paljon enemmän älykkäitä nollatauluja kuin mitä neurokirjolaisten.

Aina, kun puhutaan neurokirjosta, puhutaan nimenomaan niistä haasteista ja ongelmista, mitä ”kirjolaisuus” tuo mukanaan. Enkä väitä, etteikö niistä asioista pitäisi puhua. Totta kai, pitää! Mutta voitaisiinko edes joskus tehdä asioihin poikkeus ja puhua niistä hyvistä asioista, mitä ”kirjolaisuus” tuo? Jostain kumman syystä, keskustelu käy aina niiden ongelmien ympärillä, ja unohdetaan tyystin se, että neurokirjossa on myös hyviä puolia. Ja PALJON!

Tehdäänpä oikein selkokielinen listaus siitä, mitä kaikkea hyvää löytyy meistä neurokirjolaisista.

-        Aitous. En tunne ketään teeskentelevää ”kirjolaista”, vaan kaikki ovat aitoja, juuri sellaisia kuin ovat. Kukaan ei yritä esittää jotain, mitä ei ole. Ja mikä meissä vielä on hyvää, on se, että meillä on erinomainen hevonpaskatutka: Tunnistamme oitis teeskentelevän ihmisen, ja joskus, ihan vahingossa, saatamme jopa sanoa sen ääneen. Hupsista keikkaa!

-        Värikkyys. Me addit emme ole ikinä tylsiä, kanssamme on aina hauskaa. Se johtuu hyvin pitkälti impulsiivisuudesta ja siitä, että kehitämme itsellemme koko ajan kaikenlaisia virikkeitä. Tylsistymme, jos elämä on koko ajan samanlaista puurtamista.

Värikäs, aito, luova, hassu.
En haluaisi olla toisenlainen.

-        Tehokkuus. Kun innostumme tekemään jotain, me sitten todellakin teemme! Menetämme kokonaan ajantajun, kun vain teemme. Teemme hyvin, teemme tarkkaan, teemme huolellisesti, teemme nopeasti. Tämän asian huono puoli on se, että yleensä tämä hyperfokusaatioksi kutsuttu ilmiö tapahtuu vain silloin, kun käsillä on joku itseämme hyvin paljon kiinnostava ja inspiroiva tehtävä. Jos joudumme tekemään jotain tylsää, kuten vaikka siivoamaan, niin silloin alkaa jumitus, tekosyiden keksiminen ja ”mañana, mañana”. Hyperfokusaatio tarkoittaa niin syvää keskittymisen tilaa, ettei ihminen näe eikä kuule ympärillään tapahtuvia asioita. Ja sitten meitä vielä sanotaan keskittymiskyvyttömiksi!

-        Luovuus. Koska aivomme ja mielikuvituksemme eivät tunne rajoja, pystymme keksimään ihan mitä vain! Siis todellakin ihan mitä vain. Pystymme katsomaan maailmaa myös laatikon ulkopuolelle ja näkemään pintaa syvemmälle. Jokainen addi, kenet tunnet, on myös jossain taiteellisessa mielessä luova. Ja tiesitkö muuten, että Salvador Dali ja Vincent van Gogh olivat addeja? Nyt tiedät!

-        Uskollisuus. Me olemme heimo! Me autamme toisiamme ja pidämme toistemme puolia. Kun tässä taannoin eräälle addiperheelle tapahtui onnettomuuksista suurin, addit ympäri Suomenniemen keräsivät kasaan kolehdin auttamaan perhettä, ja lähellä asuvat kävivät fyysisesti paikan päällä auttamassa. Osallistuin kolehtiin myös itse. Kun reilu vuosi sitten ostin oman osakkeen ja remontoin sen, minulla oli jono addeja oven takana odottamassa remonttivehkeet mukanaan. Pystyn aina luottamaan heimoveljiini ja – sisariini.

-        Avarakatseisuus. Olemme huomattavan paljon suvaitsevaisempia kuin nentit. Osaamme katsoa erilaisuutta useammalta kantilta, hyväksymme erilaisuuden paremmin, emmekä anna ihmisten pikkuvikojen häiritä. Kaikkihan me, loppujen lopuksi, olemme jossain määrin valuvikaisia. Ei täydellistä ihmistä olekaan.

-        Uskallus. Emme pelkää ottaa haasteita vastaan, vaan lähdemme seikkailuun mukaan avoimin mielin, mitään pelkäämättä.

Koenko itseni vammaiseksi? En koe. Häpeänkö diagnoosiani? En häpeä. Piiloudunko sen taakse? Ainoastaan silloin, kun en ole silkkaa laiskuuttani viitsinyt tehdä jotain pikkuasiaa, minkä tekemiseen menisi 20 sekuntia. Muuten en. Päinvastoin, voisinpa melkein sanoa olevani ylpeä siitä, että saan kuulua neurokirjolaisten värikkääseen joukkoon. Ei elämäni ongelmatonta ole, ei kenenkään elämä ole, mutta ainakin se on huomattavasti hauskempaa ja värikkäämpää kuin mitä monella ikäiselläni nenttinaisella on. Vaihtaisinko addiaivoni pois, jos saisin nenttiaivot tilalle? En vaihtaisi. Ikinä! Olen ylpeä itsestäni juuri tällaisena, valuvikaisena, pinkkitukkaisena peikkotyttönä, joka unohtaa aamulla ottaa kotiavaimensa mukaan, kun lähtee töihin, löytää kaukosäätimen pakastimesta ja heittää likaiset pyykit vessanpyttyyn. Minä olen minä, enkä haluaisi olla kukaan muu. Ole siis sinäkin ylpeä itsestäsi, sillä valuvikasi tekevät sinusta juuri sinut, eikä kukaan toinen voisi korvata sinua.

Selfie Kaunon ja kumikanan kanssa.