ADHD = Rikollinen. Vai?

Kirjoitan tätä sinulle, neuronormaali äiti, joilla on neuronormaaleja lapsia. Olen nimittäin saanut kuulla valitettavan monta kertaa eri vertaistukiryhmistä, että sinä, neuronormaali äiti, olet sanonut omille neuronormaaleille lapsillesi, etteivät he saa leikkiä sellaisten lasten kanssa, kenellä on ADHD. Syyksi omille neuronormaaleille lapsillesi olet sanonut, että tämä ADHD-lapsi on hullu, rikollinen, sairas tai olet jopa jättänyt kokonaan selittämättä, miksei hänen kanssaan saa leikkiä.

Tiedätkö sinä, neuronormaali äiti, mikä ADHD on? Omille lapsillesi ainakin väität tietäväsi hyvinkin tarkkaan. Oletko nyt aivan varma siitä, että olet toiminut eettisesti oikein? Oletko ajatellut sitä, millaisen kuvan juuri sinä, neuronormaali äiti, annat lapsillesi ihmisten erilaisuudesta? Fakta on kuitenkin se, että me kaikki olemme erilaisia. Myös ne sinun neuronormaalit lapsesi ovat kaikki keskenään erilaisia. Mitä sinä, neuronormaali äiti, opetat näillä ukaaseillasi näille neuronormaaleille lapsillesi?

Minulla on ADHD. Olenko minä siis automaattisesti rikollinen sen vuoksi? Minulla on tasan yksi ylinopeussakko, ja se on ainoa rike, mikä minun rikosrekisteristäni löytyy. Veikkaanpa, että niitä ylinopeussakkoja löytyy ihan neuronormaaleiltakin ihmisiltä, eikä pelkästään ADHD-aikuisilta. Miehelläni on ADD, ja hänellä ei ole edes tätä ylinopeussakkoa. Minun tyttärelläni on ADHD. Pitäisikö minun nyt soittaa poliisille, että laittavat teinin ihan vain varmuuden vuoksi jo nyt nuorten rangaistuslaitokseen, koska hän kuitenkin tulee joskus tulevaisuudessa tekemään rikoksia, koska ADHD-oireiset ovat kaikki rikollisia?

Lainatakseni, jälleen kerran, hyvin viisasta miestä, professori Simo Vehmasta: Sairaus on hetkellinen tila, mikä paranee. Esim. flunssa on sairaus. ADHD on pysyvä tila, mikä ei parane. ADHD-oireinen ihminen ei siis ole sairas. Ellei hänellä sitten satu olemaan päällä flunssaa tai vatsatautia. Silloin myös ADHD-oireinen ihminen on sairas! Mutta kaikki me joskus olemme sairaita. Myös ne sinun neuronormaalit lapsesi ovat taatusti joskus olleet sairaina.

Koska ADHD ei ole sairaus, se ei tartu. Sinun neuronormaalit lapsesi ovat turvassa ADHD:lta, kuten olet sinäkin, neuronormaali äiti. Voit siis rauhassa antaa neuronormaalien lastesi leikkiä ADHD-lasten kanssa ilman, että he "sairastuvat".

Mikä sitten on ADHD, ellei se ole sairaus eikä merkki rikollisuudesta? Se on tarkkaavaisuushäiriö. Se siis käytännössä tarkoittaa sitä, että oireinen ei pysty keskittymään samalla tavalla kuin neuronormaali ihminen. Tässä kaikki! Se sinun kovasti pelkäämäsi ADHD vaikuttaa vain tarkkaavaisuuteen.

Entäs se paljon puhuttu ylivilkkaus? Toki se kuuluu myös oireistoon, mutta ei läheskään kaikille. ADHD:sta on olemassa myös "alivilkas" versio, eli ADD. ADD-oireiset ovat pikemminkin hidastetussa elokuvassa liikkuvia ihmisiä, ja kaukana ylivilkkaasta.

Huonokäytöksisyys on usein yhdistetty ADHD-oireisiin lapsiin. Väitän, että tämä johtuu siitä, että Suomessa lasten kuuluu istua hiljaa paikoillaan, ja jos lapsi käyttäytyy muulla tavoin, hän on huonokäytöksinen. Minä tunnen valtavan määrän ADHD-lasten vanhempia, ja minä tiedän sataprosenttisen varmasti, että nämä ADHD-lapset on kasvatettu paremmin kuin ne sinun neuronormaalit lapsesi. Juurikin siksi, etteivät vanhemmat saisi jatkuvia syytteitä huonosta kasvatuksesta, koska lapsi ei välttämättä pysy hiljaa paikoillaan koko aikaa ja puhuu.

Annan käytännön esimerkin. Menin käymään ystäväni luona. Hänen ADHD-poikansa 11-vuotias luokkakaveri oli käymässä heillä. Tämä 11-vuotias kaveri, myöskin ADHD-oireinen poika, tuli luokseni, automaattisesti, ojensi kätensä, ja sanoi: "Hei, olen Matti Meikäläinen". En ole ikinä, siis EN IKINÄ, nähnyt KENENKÄÄN, ja korostan, KENENKÄÄN neuronormaalin 11-vuotiaan pojan tekevän näin. EN KENENKÄÄN! Mutta tämä 11-vuotias ADHD-poika tuli luokseni, ojensi kätensä, esitteli itsensä ja tervehti, kuten kohteliaan nuoren miehen kuuluu. Milloin sinun neuronormaalit lapsesi ovat viimeksi tehneet näin? Vai oletko edes opettanut heille, että näinkin voi toimia?

Seuraavaksi, kun sinä, neuronormaali äiti, kiellät lastasi leikkimästä ADHD-lapsen kanssa, mieti tarkkaan. Teollasi vahingoitat ennen kaikkea omaa neuronormaalia lastasi. Lapset eivät ole rasisteja ja lapset ovat halukkaita ymmärtämään. Rasismi ja ymmärtämättömyys tulevat vanhemmilta.

Ja muista myös se, että edes omat lapsesi eivät ole turvassa vammaisuudelta! Siihen ei tarvita kuin yksi tarpeeksi kova isku päähän, mikä voi tulla täysin vahingossa. Mitä sanot sen jälkeen, kun neuronormaali lapsesi todetaankin aivovammaiseksi? Muuttuuko hän aivovamman myötä huonoksi lapseksi? Lakkaatko rakastamasta häntä? Mieti tätä seuraavaksi, kun kiellät neuronormaalia lastasi leikkimästä hieman erilaisen koulukaverin kanssa.

"Ooksä joku homo, vai?" Kirjaesittelyissä homoja ja kriminaaleja

Loma! Ja mitä kalenteriini vilkaisin, se jatkuu vielä vähän aikaa. Ensi viikolla ei ala kuin yksi kurssi. Ehdin siis lukea vielä monta kirjaa, ihan vain omaksi ilokseni, ennen kuin taas alkaa kauhea kurssikirjojen pänttäys.

Olen tässä parin päivän sisään ahminut, taas kerran, kaksi kirjaa. Toinen on Juha Veli Jokisen toimittama teos Homo! Lesbo! Tositarinoita 2000-luvun Suomesta, ja toinen on Jaana Haapasalon kirjoittama Kriminaalipsykologia.

Homo! Lesbo! Tositarinoita 2000-luvun Suomesta

Tämä teos sisältää 12 tositarinaa suomalaisista julkkiksista, jotka ovat tulleet ulos kaapista. Sen lisäksi kirjaan mahtuu myös artikkeleita psykiatreilta, kirkolta ja lainoppineilta. Tositarinat on koottu haastatteluiden avulla, ja haastateltujen joukkoon kuuluvat mm. Jani Toivola, Teuvo Loman ja Oras Tynkkynen.

Tarinat ovat mielenkiintoista luettavaa monessakin mielessä. Niistä kaikista kuultaa läpi se, että nämä kaikki 12 haastateltua elävän tuiki tavallista elämää, ihan tavallisessa parisuhteessa. He rakastavat, tekevät työtä, hoitavat arkiaskareensa, eikä heidän elämänsä ole mitenkään sen oudompaa tai kummallisempaa. Ainoastaan heidän puolisonsa on samaa sukupuolta kuin mitä he itse ovat. Ja tästä syystä he ovat saaneet kokea syrjintää työpaikoilla ja saunailloissa. Monen perheelle myös on ollut vaikea sulattaa se, että heidän rakkaasta lapsestaan onkin kuoriutunut homoseksuaali, ja useammat haastatellut kertovat äitinsä kysyneen heiltä, mitä hän on tehnyt kasvatuksessaan väärin.

Koska kirja on julkaistu vuonna 2009, ovat kaikki oikeustieteelliset tekstit auttamattomasti aikansa eläneitä. Laki on muuttunut huomattavasti kirjan julkaisun jälkeen. Jos siis etsii jotain esseetä varten lähdeteosta, tästä kirjasta ei ole siinä mielessä apua. Ellei sitten halua pohtia lain ja homoseksuaalisuuden suhdetta historiassa. Silloin tämä teos sopii mitä mainioimmin lähdeteoksen virkaan. Haastateltujen tarinat eivät kuitenkaan vanhene ajan hampaissa, ja heidän tarinoitaan voi käyttää lähteenä, jos haluaa tehdä jonkun pienen esseen homoseksuaaleista ja heidän elämäntarinoistaan.

Ja koska teitä kuitenkin kiinnostaa, mikä on minun suhtautumiseni samaa sukupuolta olevien henkilöiden avioliittolakia kohtaan... Olen ehdottomasti sitä mieltä, että suurin on rakkaus, ja se on aivan yksi paskan hailea, millaiset killuttimet siellä toisen puoliskon alaosastossa on, vai onko siellä killuttimia laisinkaan, kunhan elää parisuhteessa, missä voi luottaa toiseen, saa arvostusta ja vastarakkautta.

Kriminaalipsykologia

Tästä teoksesta on ilmestynyt vuonna 2017 uudistettu painos. Minulla, tietenkin, on se vanhempi. Ollut jo hyllyssäni vähän aikaa, koska en ole saanut luettua. Noh, tuosta vanhemmastakin painoksesta sai hyvän käsityksen siitä, mitä on kriminaalipsykologia ja mitkä kaikki asiat voivat ajaa henkilön tekemään rikoksia.

Teos on todella kattava ja yksityiskohtainen. Siinä käydään läpi erilaiset rikollisuuden muodot aina varkauksista väkivaltarikoksiin sekä rikollisten henkilöiden hoito. Vaikka teoksen takakannessa lukee, että se on suunnattu kaikille aiheesta kiinnostuneille, huomasin muutamassa kohdassa, että tekijä on jättänyt "suomentamatta" hieman hankalampia tieteellisiä termejä, mitkä eivät välttämättä aivan kaikille maallikoille avaudu. Alaa opiskelleille ne ovat toki itsestään selviä termejä, mutta esim. äidilläni ei ole tasan mitään hajua siitä, mitä tarkoittaa sosiaalinen kompetenssi.

Lisäksi teoksessa painotettiin miehiä rikoksen tekijöinä. Toki sieltä löytyi vähän asiaa naisistakin, mutta paino on sanalla vähän. Ymmärrän sen kyllä, että kirja kertoo yleistäen kriminaalipsykologiasta, ja miehet ovat rikollisten joukossa yliedustettuina, muttei se tarkoita sitä, etteivätkö naisetkin rikoksia tekisi. Olisin kaivannut enemmän asiaa naisista rikosten tekijöinä.

En suosittele kirjaa herkille ihmisille, sillä etenkin väkivalta-osiossa kirjoittaja kuvailee todella yksityiskohtaisesti joitain tapahtuneita rikoksia, ja tämä voi järkyttää herkimpiä ihmisiä. Niille, jotka kestävät lukea nämä järkyttävät kuvaukset ilman, että tarvitsee turvautua oksennusämpäriin, suosittelen kirjaa lämpimästi, jos kriminaalipsykologia vähänkään kiinnostaa! Tässä on "kaikki" yhdessä paketissa.