Autsaideri

Kuluneet viikot ovat taas olleet niitä ajanjaksoja, jolloin tunnen itseni aivan täydeksi outsideriksi. Suoraan sanoen, minusta tuntuu, että alan kohta syrjäytyä. Minua ei kiinnosta olla edes Facebookissa, koska siellä tasan kaikki jauhavat samaa asiaa, eikä minulla ole mitään kommentoitavaa juuri siihen asiaan, mistä kaikki jauhavat.

Onneksi minulla on edes rakas koirani Kauno, joka on täällä syrjäytymässä kanssani.

Olenko minä tosiaan ainoa ihminen maailmassa, joka ei tiedä, kuka hitto on Iivo? Sen tiedän, että hän on voittanut olympiakultaa, koska Facebookissa jokaikinen feediini tullut päivitys koski sitä, mutta sitä en tiedä, minkä lajin edustaja hän on. Jäätanssin? No, onnea nyt Iivolle siitä kullasta, kuka ikinä tämä Iivo sitten onkin. Minua tosin kiinnostaa tätä kultajuhlaa enemmän seurata erään ystäväni labbiksen tilannetta, koska tämä ihana labbis synnyttää mikä hetki hyvänsä. Minusta on paljon ihanampaa ja antoisampaa katsoa kuvia suloisista hauvavauvoista kuin videokuvaa jostain hikisistä äijistä menossa parta huurussa ylämäkeä sukset jalassa.

Kauno vauvana ystäväni labbiksen kanssa.

Tiedän, miksi ihmiset seuraavat urheilua. Sen voi selittää evoluutiopsykologialla hyvinkin yksinkertaisesti. Evoluutiopsykologia oli kerrassaan näppärä sivuaine, koska sen avulla pystyy selittämään melkein mitä vain. Minä tosin olen joku evoluution sivujuonne, sillä minä en voisi olla vähempää kiinnostunut urheilusta, enkä varsinkaan talviurheilusta. 

En minä täysin urheiluvastainen ole. On olemassa laji, mitä minä rakastan yli kaiken, ja voisin maksaa isonkin summan, että pääsisin taas harrastamaan sitä. Tämä laji on potkunyrkkeily. Olen kickboxaaja henkeen ja vereen. Muistan sen ihanan euforian tunteen, mikä minulle tuli aina treenien jälkeen, kun veren maku suussa kiitin sparrauskaveriani. Kehään voisin palata ihan milloin vain! Mutta ensin Sen Kuuluisan Jonkun pitäisi korjata selkäni, jotta voisin palata kehään. Ja koska ei ole olemassa korjaussarjaa, millä tämän paskan rankani saisi korjattua, niin joudun pysymään poissa kehästä.

Kaunon kanssa on kivempi syrjäytyä kuin yksinään.

Nyt joku ajattelee, että on se akka hullu. Ei voi sietää hiihtoa, mutta rakastaa sitä, että joku mäiskii turpaan ja potkii päähän. Huvinsa kullakin! Minulla, evoluution sivujuonteella, on ehkä vähän erikoisemmat huvit. Mutta eiköhän se ole tullut jo niille ihmisille selväksi, jotka ovat blogiani lukeneet edes parin tekstin verran.

Onko se minulta sitten jotain pois, jos muut ihmiset katsovat talviolympialaisia? No on! Tietenkin! Facebook on ihan paska ja tylsä paikka, ihmiset eivät päivitä jänniä juoruja mihinkään ja sisäinen Ulla Taalasmaani huutaa tuskasta. Ei minua kiinnosta minkään mäkihypyn tulokset, vaan haluan tietää, kuka on mokannut eilen kännispäissään ja pussannut ketäkin pyllyyn. Kukaan vain ei tee näitä päivityksiä juuri nyt tähän hetkeen, koska kaikki päivittävät vain olympialaisten tuloksia. Minulla ei ole tasan mitään luettavaa eikä tasan mitään kommentoitavaa. Joten KYLLÄ, se on minulta aika isostikin pois, kun ihmiset katsovat olympialaisia.

Onneksi sentään ystäväni labbiksen synnytystä pystyy jännittämään yhdessä jonkun toisen kanssa. Se sentään vähentää tätä syrjäytymisen tunnetta hieman.