Työyhteisöjen voimauttamista valokuvan keinoin

Villa Marjaniemen eteisaula on peitetty paksuilla punaisilla verhoilla. Joka paikassa seisoo jalustoja ja isoja studiolamppuja. Villa Marjaniemen omat lamput on peitetty mustilla jätesäkeillä. Kartanon iso ruokailutila on täynnä vaaterekkejä ja pöytien päällä makaa meikkipaletteja. Täällä kuvataan tänään jotain rikoselokuvaa. Kuvausten takia me joudumme eri tilaan kuin mitä yleensä käytämme, mutta samapa tuo, missä me olemme, kunhan saamme hommat hoidettua. Tänään on voimauttavan valokuvan työyhteisöprojektien purku ja kolmanneksi viimeinen lähipäivä. Uskomatonta, miten nopeasti aika on mennyt, ja tämäkin koulutus on kohta ohitse!

Jokainen esittelee vuorollaan oman projektinsa. On hienoa nähdä, miten työyhteisöt ovat tosissaan paneutuneet tähän projektiin ja halunneet nähdä toisensa uusin silmin. Jokainen projekti on erilainen, työyhteisöjen itsensä näköinen. Kuvissa näkyy iloisia ja hymyileviä ihmisiä, aitoa läsnäoloa ja oman työnsä arvostusta.

Joidenkin kuvien takana on myös koskettavia tarinoita. Jotain sellaista, mitä ei ehkä normaalin kahvipöytäkeskustelun aikana kertoisi. Voimauttava valokuva on kuitenkin saanut aikaan sen, että ihmiset ovat halunneet avautua ja kertoa jotain itsestään. Ehkä jotain sellaista, mikä auttaa muita työyhteisön jäseniä näkemään heidät uusin, lempein silmin.

Lounastauolla huomaan ikkunasta, miten lunta alkaa sataa. Kiroan ja alan melkein itkeä. Ei enää lunta! Ei tätä talvea enää. Hus, mene pois, talvi! Painu jo, liukkaus, jonnekin, äläkä tule enää ikinä takaisin. Haluan kevään. Haluan auringon. Haluan, että kirsikkapuuni alkaa kukkia. 

Onneksi olen hyvässä seurassa, ja keskustelumme siirtyy aiheeseen, mikä saa koko seurueemme räjähtämään naurusta. Hetken aikaa hirnuttuamme tulevat äänimiehet sanomaan, että jos kohta saataisiin hiljaisuutta, kun he aloittavat kuvaukset. Toki he saavat hiljaisuutensa. Me menemme jatkamaan työyhteisöprojektien parissa.

Minusta on hirveän vaikea uskoa, että tämä meidän pieni porukkamme ei tapaa enää tämän jälkeen kuin kaksi kertaa. Silloin teemme viimeisen kuvausreissun ja esittelemme viimeisen projektimme, mikä on asiakastyö. Olemme jakaneet toistemme kanssa paljon. Syviä tunteita ja sellaisia asioita elämästämme, mitä emme ole välttämättä jakaneet muille. Olemme itkeneet yhdessä, nauraneet yhdessä ja kokeneet tunnekuohuja yhdessä näiden lähipäivien aikana. Emmekö muka kokoonnu enää kuin kaksi vaivaista kertaa saman katon alle? En halua uskoa sitä. Haluan kuvitella, että tämä koulutus kestää vielä pitkään.

Päivän päätteeksi saamme ohjeet asiakastyön tekemiseksi. Joillakin on jo selvät sävelet ja asiakkaat hommattuna. Minun kohdallani tämä asiakastyö on vielä iso kysymysmerkki. En ole päättänyt mitään suuntaan enkä toiseen. Ja juuri tänään olen niin väsynyt kaikista näistä pitkistä koulutuspäivistä, mitä minulla on ollut monta putkeen, etten jaksa edes alkaa suunnitella koko projektia. Mietin asiaa sitten, kun olen vähän virkeämpi.

Kotona en jaksa muuta kuin rojahtaa sohvalle. Tilaan ravitsevan pizzan iltapalaksi ja laitan elokuvan pyörimään. Huomenna minulla on vain yksi luento evoluutiopsykologiasta, mutta keskiviikkona taas on sellainen kevyt yhdeksäntuntinen päivä yliopistolla. Jaksaa, jaksaa! Kyllä sitä sitten haudassa ehtii nukkua.

Autsaideri

Kuluneet viikot ovat taas olleet niitä ajanjaksoja, jolloin tunnen itseni aivan täydeksi outsideriksi. Suoraan sanoen, minusta tuntuu, että alan kohta syrjäytyä. Minua ei kiinnosta olla edes Facebookissa, koska siellä tasan kaikki jauhavat samaa asiaa, eikä minulla ole mitään kommentoitavaa juuri siihen asiaan, mistä kaikki jauhavat.

Onneksi minulla on edes rakas koirani Kauno, joka on täällä syrjäytymässä kanssani.

Olenko minä tosiaan ainoa ihminen maailmassa, joka ei tiedä, kuka hitto on Iivo? Sen tiedän, että hän on voittanut olympiakultaa, koska Facebookissa jokaikinen feediini tullut päivitys koski sitä, mutta sitä en tiedä, minkä lajin edustaja hän on. Jäätanssin? No, onnea nyt Iivolle siitä kullasta, kuka ikinä tämä Iivo sitten onkin. Minua tosin kiinnostaa tätä kultajuhlaa enemmän seurata erään ystäväni labbiksen tilannetta, koska tämä ihana labbis synnyttää mikä hetki hyvänsä. Minusta on paljon ihanampaa ja antoisampaa katsoa kuvia suloisista hauvavauvoista kuin videokuvaa jostain hikisistä äijistä menossa parta huurussa ylämäkeä sukset jalassa.

Kauno vauvana ystäväni labbiksen kanssa.

Tiedän, miksi ihmiset seuraavat urheilua. Sen voi selittää evoluutiopsykologialla hyvinkin yksinkertaisesti. Evoluutiopsykologia oli kerrassaan näppärä sivuaine, koska sen avulla pystyy selittämään melkein mitä vain. Minä tosin olen joku evoluution sivujuonne, sillä minä en voisi olla vähempää kiinnostunut urheilusta, enkä varsinkaan talviurheilusta. 

En minä täysin urheiluvastainen ole. On olemassa laji, mitä minä rakastan yli kaiken, ja voisin maksaa isonkin summan, että pääsisin taas harrastamaan sitä. Tämä laji on potkunyrkkeily. Olen kickboxaaja henkeen ja vereen. Muistan sen ihanan euforian tunteen, mikä minulle tuli aina treenien jälkeen, kun veren maku suussa kiitin sparrauskaveriani. Kehään voisin palata ihan milloin vain! Mutta ensin Sen Kuuluisan Jonkun pitäisi korjata selkäni, jotta voisin palata kehään. Ja koska ei ole olemassa korjaussarjaa, millä tämän paskan rankani saisi korjattua, niin joudun pysymään poissa kehästä.

Kaunon kanssa on kivempi syrjäytyä kuin yksinään.

Nyt joku ajattelee, että on se akka hullu. Ei voi sietää hiihtoa, mutta rakastaa sitä, että joku mäiskii turpaan ja potkii päähän. Huvinsa kullakin! Minulla, evoluution sivujuonteella, on ehkä vähän erikoisemmat huvit. Mutta eiköhän se ole tullut jo niille ihmisille selväksi, jotka ovat blogiani lukeneet edes parin tekstin verran.

Onko se minulta sitten jotain pois, jos muut ihmiset katsovat talviolympialaisia? No on! Tietenkin! Facebook on ihan paska ja tylsä paikka, ihmiset eivät päivitä jänniä juoruja mihinkään ja sisäinen Ulla Taalasmaani huutaa tuskasta. Ei minua kiinnosta minkään mäkihypyn tulokset, vaan haluan tietää, kuka on mokannut eilen kännispäissään ja pussannut ketäkin pyllyyn. Kukaan vain ei tee näitä päivityksiä juuri nyt tähän hetkeen, koska kaikki päivittävät vain olympialaisten tuloksia. Minulla ei ole tasan mitään luettavaa eikä tasan mitään kommentoitavaa. Joten KYLLÄ, se on minulta aika isostikin pois, kun ihmiset katsovat olympialaisia.

Onneksi sentään ystäväni labbiksen synnytystä pystyy jännittämään yhdessä jonkun toisen kanssa. Se sentään vähentää tätä syrjäytymisen tunnetta hieman.

Behaviorismia ja selän tuskahuutoja

Herätyskello pärähtää soimaan kuudelta. Mieheni ei ole vieressäni. Löydän hänet sohvalta. Rakas Kaunomme on kovassa kennelyskässä, ja ajattelevainen mieheni päätti mennä Kaunon kanssa olohuoneeseen nukkumaan, jotta minä saisin nukkua rauhassa, koska minulla on aikainen herätys. Minun pitää ehtiä kello seitsemän junaan, joka vie minut, jälleen kerran, Tampereelle.

Junassa käytävän toiselle puolelle tulee istumaan kaakattava opiskelijaporukka. Ovat selkeästi menossa hiihtolomalle. Minäkin olisin hiihtolomalla, jos olisin töissä, mutta opintovapaalla en kuitenkaan saa lomaa. Nurinkurista. En jaksa kuunnella opiskelijaporukan kaakatuksia, joten etsin kuulokkeet ja laitan Children of Bodomin soimaan. Toinen kuuloke särisee ja minua alkaa vituttaa. Kaakatus vituttaa kuitenkin enemmän, joten annan olla.

Scandic Tampere Station

Viihdytän itseäni laadukkaan espoolaishevin lisäksi improkurssin oppimispäiväkirjalla sekä Asklepios III-kurssin verkkokeskustelulla. Minulla on hyvää aikaa kirjoittaa tämän kaksituntisen matkan aikana.

Kylmä Tampere häämöttää. Tällä kertaa jopa tiedän, mihin suuntaan minun on mentävä päästäkseni yliopiston päärakennukseen. Lunta sataa, tiet ovat jäisiä ja minua vituttaa. Vihaan talvea, vihaan lunta, vihaan jäätä ja vihaan kylmää! Saisi tulla jo kevät. Lisäksi vihaan kävelyä silloin, kun minun pitää kantaa jotain. Vaikka minulla on selkäreppu, selkäni ei kestä kantamista. Kymmenen minuutin kävelymatkan jälkeen selkäni huutaa tuskasta. On mukavaa olla näin pahasti selkävaivainen näin alle nelikymppisenä.

Ivan Pavlov

Eläinkouluttajakoulutuksemme tämänpäiväinen aihe on respondentti käyttäytyminen ja klassinen ehdollistuminen. Koko päivän tutkailemme Ivan Pavlovin teorioita ja käymme läpi pienintä yksityiskohtaa myöten ehdollistumisen ja ehdollistamisen kaikki mahdolliset muodot. Välillä minusta tuntuu, että olen matikan tunnilla. CS-CR ja US-UR ja NS-CS-CR ja ties mitä muita. Olen hyvän aikaa pihalla kuin kotikuusen orava. Onneksi kouluttajamme osaa selittää asian tarpeeksi hyvin, niin lopulta ymmärrän, mitä näillä kaikilla kaavioilla tarkoitetaan.

Päivämme päättyy. Olen, tällä kertaa, varannut suosiolla huoneen Scandicista. Ainakin tiedän, mitä saan, kun varaan ketjuhotellista huoneen. Hinta ei ollut edes kovin paha! Lähden taas ulos kylmään kävelemään pitkin jäisiä teitä. Scandic on rautatieasemaa vastapäätä. Matka on todellakin se kymmenen vaivaista minuuttia, mutta selkäni huutaa taas hoosiannaa. Respassa on järkky jono, eikä selkäni kestä enää yhtään seisomista.

"Ööööö, meillä ei ole varausta Satu Mäkisen nimellä."

"Aivan varmana on! Pitääkö mun kaivaa se varaus?"

"Hetkinen... Aaaaah, nyt löysin sen! Teillä on varaus Scandic Tampere Station-hotelliin. Tämä on Scandic Tampere City. Eli menet tien toiselle puolelle, asematunnelin läpi ja hotelli on suoraan siinä."

Siis mitä helvettiä? Mikä järki on rakentaa kaksi Scandic-hotellia vieri viereen? En edes tiennyt, että aseman takana on toinen Scandic-hotelli. Lähden jälleen ulos kylmään kipeän selkäni kanssa ja kiroilen. Hotelli löytyy helposti, mutta päästäkseni hotellille minun pitää joko kiivetä portaat tai hyppiä kiireisen tien yli. Päätän säästää selkääni, uhmata kuolemaa ja hyppiä jäisen autotien yli. Minä en kävele enää yhtään ylimääräistä tämän selkäni kanssa! En sentään jää auton alle.

Respa. Taas jonoa. Turkulaismies vänkää huoneen hinnasta ja ryhmä landetanttoja on ensimmäistä kertaa elämässään isolla kirkolla, koska tarvitsevat neuvoja, miten päästä kadun ylitse. Selkääni kuumottaa, hiki valuu ja alan olla todella tuskastunut. Lopulta pääsen tiskille.

"Jaa, oletkin maksanut jo."

"Ai olen, vai?"

En kyllä tietääkseni maksanut, mutta sama kai tuo. Heillä on luottokorttini numero, joten he varmaan vähentävät sieltä sen summan joka tapauksessa.

Kolmannessa kerroksessa tajuan, että huoneeni on fuksian värisen käytävän toisessa päässä. Perkele! Taas lisää kävelyä. Kun saan lopulta huoneeni oven auki, melkein huudan helpotuksesta, kun saan repun selästäni pois. Ihana päästä lepäämään! Tosin... Vielä yksi asia minun pitää tehdä, ennen kuin voin aloittaa rennon perjantai-illan vieton: pitää käydä kaupassa hakemassa epäterveellistä mässyä.

Läheinen S-market palvelee. Hemmottelen itseäni siiderillä, sipseillä, jäätelöllä ja ostan sellaista, mitä en yleensä osta: nannaa! En ole pitkään aikaan syönyt nannaa. Nyt tekee mieli. Raahaudun takaisin hotellille, riisuudun, otan pitkän, kuuman suihkun ja sen jälkeen lysähdän sängylle. Voi luoja, miten kaipaankaan rentoutumista ja lepoa. Nyt sitä on luvassa! Koko perjantai-ilta on tarkoitettu minulle ja vain minulle, televisiolle ja kassilliselle mässyä. Huomenna menen runsaan hotelliaamiaisen kautta takaisin yliopistolle opiskelemaan lisää käyttäytymisanalyysistä ja eläinten kouluttamisesta. Mutta sitä ennen rentoutumista ja pelkkää olemista. Ihanaa!

Flunssaisen koiranomistajan päiväkirjamerkintöjä

Silloin, kun ulkona riehuu lumimyrsky, ja parasta mitä tiedät, on takkatuli ja kuppi kuumaa kaakaota, juuri silloin sinun rakas suomenlapinkoirasi haluaa iltalenkille. Laitat tuhat kerrosta rättiä ja lumppua niskaan, jotta tarkenet, ja lähdet ovesta ulos tuuleen ja lumituiskuun.

Olet muutenkin flunssainen, joten päätät pitää lenkin lyhyenä, ettet sairastu enempää. Koirasi on kuitenkin kanssasi eri mieltä tästä kaikesta. Hänestä juuri tällainen keli on kaikkein paras lenkkikeli! Lumessa kieritään innosta vinkuen, eikä pissalle ole tasan mikään kiire.

Koirasi löytää city-kanin tai ehkä ketun tuoksun lumen alta. Jälkeähän on pakko seurata, kun sitä kerran koiria ollaan ja hajuja harrastetaan. Jälki vie ylös jäistä mäkeä, ja saat kiskoa koiraasi tosissaan mukaasi, ettei se raahaa jäistä, siniseksi muuttunutta ruhoasi mäkeä ylös. Yrität saada koiran mukaasi namilla, mutta jälki on nyt kiinnostavampi asia kuin joku kanakiekko. Kanakiekkoja saa aina treeneissä, mutta tätä jälkeä ei ehkä löydä enää toiste.

Päätät, että nyt saa riittää. Nokkasi vuotaa kuin venäläinen hana ja kasvosi ovat tuiskun raiskaamat. Sanot koiralle, että nyt lähdetään kotiin. Koira heittäytyy maahan selälleen. Hän ei lähde mihinkään. Yrität saada kiinni valjaiden kantokahvasta, mutta se on koiran selän alla. Käännät koiraa, joka vain innostuu ja ajattelee, että nyt se emäntäkin innostui leikkimään. Huokaiset ja mietit, miksi halusit juuri suomenlapinkoiran, etkä mitään karvatonta koirarotua, joka inhoaa kylmää ja lunta.

Raahaat maassa makaavaa koiraa perässäsi vähän matkaa. Koira pinkaisee ylös ja lennät muutaman metrin koiran perässä. Koira on nähnyt parhaan kaverinsa, yläkerran labradorinnoutajan. Pojat riehuvat lumessa ja me emännät selvitämme parhaan kykymme mukaan solmussa olevia hihnoja. Jäät vähäksi aikaa vaihtamaan kuulumisia, vaikka oletkin ihan jäässä ja nokkasi alle on jäätynyt räkävana.

Saat tarpeeksesi tuulesta ja tuiskusta, eikä yläkerran noutajakaan pääse asioilleen, koska vain riehuu oman koirasi kanssa. Sanot heipat naapurille ja päätät, että nyt lähdetään. Koirasi on, taas kerran, eri mieltä. Hän vastustelee ja haluaa jäädä leikkimään. Saat toden teolla raahata perässäsi rimpuilevaa koiraa, jolla ei ole kylmä eikä vuotavaa nokkaa.

Kotiin ei ole pitkä matka, mutta kotimatka kestää harvinaisen kauan. Avaat ulko-oven ja raahaat edelleenkin rimpuilevaa koiraa väkisin portaat ylös. Naamasi on ihan jäässä. Ensimmäisenä menet pesemään kasvosi, mihin on jäätynyt räkävana. Koirasi katsoo sinua kiukkuisena ja syyllistäen. Olet keskeyttänyt hänen hauskan leikkihetkensä etkä viihtynyt hänen kanssaan keskellä lumimyrskyä viittä tuntia.

Mietit, pitäisikö seuraavan koiran olla karvaton ja lunta pelkäävä.

Peuraterapiaa koulutusväsymykseen

Kello on kuusi illalla, ja minä olen niin kuoleman väsynyt, etten jaksa tehdä muuta kuin istua sohvalla ja tuijottaa eteeni kuola suunpielestä valuen. Takanani on monta pitkää koulutuspäivää. Ensin perjantai ja lauantai Tampereella eläinkouluttajien koulutuksessa, siihen edestakainen matkustaminen vielä kaupan päälle. Sunnuntai meni melkeinpä kokonaisuudessaan nukkuessa univelkaa ja väsymystä pois.

Eilen maanantaina oli pitkä koulutuspäivä voimauttavan valokuvan parissa, samoin tänään. Taidan olla liian vanha siihen, että jaksaisin enää tällaisia koulutusrupeamia. Ovathan nämä koulupäivät olleet antoisia ja tunteikkaita, mutta myös väsyttäviä.

Perheprojekteja ja suuria tunteita

Naamantai. Ja siltä tuntuu! Teini on sairastunut ja minun on aamuni venyy, kun peruutan hänen koulutaksinsa ja ilmoitan kouluun, ettei tyttö tule. Hän jää kotiin koiran ja miehen hellään hoitoon sairastamaan. Itse raahaudun autoon ja lähden liukastelemaan pitkin jäisiä teitä kohti Ruissaloa. Olen myöhässä, sillä aamuni venyi tämän odottamattoman sairastumistapahtuman vuoksi.

Syön Villa Marjaniemen tarjoaman aamupalan pikaisesti, ja sen jälkeen juoksen yläkertaan ja huoneeseen, mitä käytämme koulutukseen. Suuressa kartanossa on kylmä kuin Danten helvetissä. Minulla on villasukat jalassa, mutta palelen silti. Perkeleen talvi ja talven "ihana ihmemaa". Saisi loppua jo, saatana.

Tämä päivä on varattu perheprojekteille, mitä olemme tehneet omien perheenjäsentemme kanssa. Minä olin valinnut mieheni, mutta olimmeko saaneet koko projektia vietyä loppuun? No emme tietenkään. Oli minulla sentään jotain esittää.

Ensin kerromme projektistamme pienryhmässä ja sen jälkeen esitämme sen koko porukalle. Monilla on projekteissa mukana syviä tunteita, menetystä, tuskaa ja itkua. Kuunnellessamme tarinoita myös yleisö itkee välillä. Voimauttavassa valokuvassa sukelletaan syvissä vesissä.

Projektien läpi kuultaa myös voimaantuminen, lähentyminen ja toivo. Viimeistään tässä vaiheessa sen huomaa, miten tämä voimauttavan valokuvan menetelmä todella vaikuttaa ihmiseen. Eikä se ole pelkästään se valokuvaaminen ja valokuvan ottaminen, vaan nimenomaan se vuorovaikutus, mitä kuvaaja ja kuvattava käyvät keskenään. Juuri se tekee tästä menetelmästä niin voimakkaan ja vaikuttavan.

Nykyään tarjotaan ties mitä yksisarvishoitoa ja muuta huuhaajuttua, mikä "parantaa". Ja minä olen skeptikko. Uskon vasta sitten, kun itse näen ja koen. Ja voimauttavan valokuvan voimaan minä uskon! Olen itse nähnyt ja kokenut, miten voimakkaasti se vaikuttaa. Ei yksi valokuvaussessio mitään paranna, mutta pitkäaikainen työskentely ja toisen katsominen lempeällä ja voimauttavalla katseella voi tehdä ihmeitä. Tietenkin se tekee ihmeitä vain silloin, jos olet itse valmis vastaanottamaan sen! Eihän mikään terapiakaan auta, ellei itse ole valmis vastaanottamaan apua ja tekemään töitä sen eteen. Sama juttu voimauttavassa valokuvassa. Tällä menetelmällä voi tehdä ihmeitä!

Tämä pitkä ja tunteikas naamantai päättyy, paitsi ettei se pääty minun kohdallani. Se jatkuu. Kipaisen kiireesti kirjaston, kirjavarausten ja ennakkoäänestyksen kautta kotiin. Hyvä, että kirjastossa voi äänestää ennakkoon. Muuten olisi voinut äänestäminen jäädä välistä. Kotona nakkaan treenitavarat kassiin, nakkaan koiran autoon ja lähden kohti Lietoa ja Turun Murrea. Meillä on Kaunon kanssa vielä nose workia.

Olen niin väsynyt, että näen kaiken kahtena. Kaunoa ei kuitenkaan voisi vähemmän väsyttää! Hän loistaa purkkiradalla ja tekee meidän pienen porukkamme parhaimman suorituksen. Olen haljeta ylpeydestä. Meidän hieno hauvamme.

Kotona olen vasta yhdeksän jälkeen illalla. Otan saman tien nukkunapin ja painun pehkuihin. Huomenna on toinen pitkä päivä. Pakko jaksaa edes jotenkin.

Peuran lempeä katse

Tiistai. Herätyskellon soiminen tuottaa tuskaisen tunteen. En jaksaisi nousta, haluaisin jäädä köllimään kuorsaavan mieheni viereen. Missaan kuitenkin koulutuspäivän, jos nyt jään makoilemaan. Tänään meille esitellään meidän seuraava projektimme, joten minun on pakko olla paikalla.

Talvi ärsyttää. Kylmä ärsyttää. Liukkaus ärsyttää. Olen lähtenyt kiireessä ja unohtanut villasukat kotiin. Jäädyn aivan varmasti pystyyn koulutuspäivän aikana. Yritän kuitenkin unohtaa ärsytyksen ja muistaa elämän pienet hyvät asiat. Vaikka olen väsynyt, tässä päivässä on vielä varmasti jokin, mikä piristää. Ihan varmasti. Kun ajan Villa Marjaniemen pihaan, kuulen käpytikan nakuttavan puussa. Se piristää vähän, jostain oudosta syystä. Luonnolla on parantava voima.

Päivän aluksi käymme läpi jo viime vuoden puolella aloitetut projektit omista erilaisista puolistamme. Esittelemme ne pienryhmissä ja keskustelemme niistä. Jokaisella on omalta näyttävät kuvat ja projektit ovat hyvin erilaisia. Se juuri onkin tässä niin hienoa, että jokainen saa näyttää juuri ne puolensa, mitä itsestään löytää. Ei tarvitse esittää mitään. Eikä kaivaa niitä omia huonoja puoliaan. Juuri se vika suomalaisissa on. Meistä jokainen tarvitsisi hieman voimauttavan valokuvan lempeää ja hyväksyvää katsetta.

Löydä kuvasta käpytikka.

Päivään kuuluu myös luento voimauttavan valokuvan menetelmästä sekä tulevasta projektista työyhteisössä. Tätä menetelmää voi siis käyttää muuhunkin kuin yksilötyöhön. Sillä voi voimauttaa kokonaisia työyhteisöjä, ja vielä suhteellisen halvalla, kun ei tarvitse maksaa kaiken maailman konsulttien perimiä maksuja. Seuraavaksi meidän tehtävämme on tehdä juurikin se: Voimauttaa työtoverimme.

Ennen viimeistä keskustelua, eli työyhteisöprojektien suunnittelua parin kanssa, käyn pikaisesti ulkona tupakalla. Ruissalon metsän uumenista hyppää eteeni peura. Se seisoo ihan lähellä minua ja tuijottaa suoraan silmiini. En ole koskaan ollut näin lähellä elävää peuraa, villin (?) luonnon keskellä. Peura ei katso minua kysyvästi, vaikka sen mielessä todennäköisesti liikkuukin kysymys siitä, mikä hemmetin eläin on tuollainen pinkkitukkainen kahdella jalalla seisova otus, jonka suusta tulee savua. Katson peuraa suoraan silmiin, ja se katsoo minua takaisin lempeästi. Ihan kuin peura haluaisi sanoa minulle jotain.

Villa Marjaniemen ulko-ovi käy ja peura lähtee karkuun ääntä. Kurssikaverini tulee myös tupakalle. En ehtinyt saada peurasta valokuvaa, sillä jäin vain tuijottamaan sen lempeää katsetta. Kohtaaminen peuran kanssa kuitenkin pysähdytti minut. Tuo vaikuttavan ja ylvään eläimen katse syöpyi minuun. Saan hädin tuskin suunniteltua edes työyhteisöprojektiani, kun ajattelen vain tuota peuraa.

Lähtiessäni takaisin autolle yritän katsoa, näenkö peuraa enää. En näe. Sen on kadonnut metsän siimeksiin. Lähden kotiin toivoen, etten törmää siihen enää auton startattua. Peuran ja Toyotan kohtaamisesta todennäköisesti ei tulisi kovinkaan lempeä, kummallekaan osapuolelle.

Nuhanenäteetä ja Ice Agea

Kotona rojahdan sohvalle ja annan kuolan valua hetken suunpielestäni. Olen ansainnut hetken paikoillani. Tarvitsen hetken paikoillani. Räkäinen teini tulee yskimään sohvalle pelaten kännykkäpeliä. Menen tekemään hänelle Nuhanenän teetä, minkä olin ostanut eräästä teekaupasta. Keitän samalla itsellenikin kupposen. 

Laitan Ice Agen pyörimään. Hörpimme teetä ja nauraa röhötämme. Pitkien koulutuspäivien jälkeen tällainen aivoton viihde kera teekupin tekee terää. Ei tarvitse ajatella mitään.

Koulutuspäivät ovat herättäneet paljon tunteita ja olen saanut näiden päivien aikana paljon tärkeitä kohtaamisia. Minulla on paljon uutta ajateltavaa ja paljon uutta valmisteltavaa. Mutta tänään en valmistele mitään enkä ajattele enää mitään. Paitsi sitä, kehtaanko mennä nukkumaan ennen räkäistä teiniä vai onko se noloa.

Talvi yllättää kerran vuodessa, ADHD yllättää joka kerta

Joka vuosi loka-marraskuussa talvi yllättää autoilijat. On se kumma, etteivät Suomessa asuvat ihmiset tiedä, että loka-marraskuussa saattaa tulla sellainen ilmiö kuin talvi. Minä sain ADHD-diagnoosin joulukuussa 2012. Ja se vasta kumma onkin, että en ikinä opi! Olen erittäin tietoinen diagnoosistani, sen minulle tuomista haasteista ja olen kuluneen viiden vuoden aikana yrittänyt parhaani mukaan opetella asioita, jotka tekisivät arkeni sujuvammaksi ja helpommaksi. Tänään minusta kuitenkin tuntuu, että en ole viiden vuoden aikana oppinut mitään, ja olen myös kohdannut ADHD:lle tyypillisen unohtelun pohjanoteerauksen.

Kävin tänään yliopistolla erään kurssin harjoitustyön purkusessiolla. Olin niin väsynyt, että meinasin nukahtaa takarivin penkkiin, kun toiset esittelivät harjoitustöitään. Työt olivat toki hyviä ja mielenkiintoisia, mutta en pystynyt, lääkityksestä huolimatta, keskittymään mihinkään.

Purkusession jälkeen lähdin Educariumin kirjastoon. Pyörin hyllyjen välissä, ja unohdin minuutin välein, mitä minun oikeastaan piti lainata. Otin hyllyistä kirjoja, jotka otsikkonsa puolesta saattaisivat olla hyödyllisiä erästä aikuiserityispedagogiikan esseetä varten. Onko yhdestäkään kirjasta oikeasti jotain hyötyä? En tiedä, sillä en ole jaksanut tutustua johdantokappaleisiin enkä edes sisällysluetteloihin.

Menin lainauspisteelle ja lainasin vinon pinon kirjoja. Lähdin väsyneenä laahustamaan kirjapinon kanssa kohti autoa. Olin päässyt melkein Educariumin suuren pihan poikki, kun tajusin, että kantamukseni ovat yllättävän kevyitä. Sitten hoksasin, että minulla oli mukanani läppäri tullessani yliopistolle, mutta lähtiessäni sitä ei ollutkaan mukana!

En ole ikinä elämässäni juossut niin kovin kuin mitä juoksin tänään. Takaisin Educariumille, takaisin kirjastolle. Minulla ei ollut minkäänlaista käryä siitä, mihin kohtaan Educariumia olin mahdollisesti läppärini unohtanut. Luojan kiitos, se löytyi lainauspisteeltä, eikä kukaan ollut koskenut siihen. Sydämeni hyppi ja pomppi säikähdyksestä ja huojennuksesta.

Minä TIEDÄN, että unohdan helposti tärkeitäkin tavaroita. Minä TIEDÄN, että minun pitäisi koko ajan seurata ja tarkkaan ajatella, mihin lasken minkäkin tavaran, jotta löytäisin vielä sen tavaran joskus. Silti minä en ole vieläkään oppinut, että unohdan sekunnin sadasosassa kaiken. Olen ehkä yliopisto-opiskelija, joka lukee toista maisterintutkintoaan, mutta olen silti aivan järjettömän huono oppija. Omista virheistäni en ainakaan tunnu oppivan ikinä mitään.

Kun pääsin kotiin, olin umpiväsynyt ja janoinen. Menin ensin jääkaapille hakemaan juomalasia. Sen jälkeen, kun olin vihdoin ja viimein löytänyt lasikaapin, ja saanut juomalasin käteeni, menin lääkekaapille hakemaan vesikannua.

Koska aivotoimintani on tällä hetkellä olemattoman hidasta, eikä minusta ole mihinkään älylliseen tai hyödylliseen toimintaan, teen ihan reilusti nyt niin, että suljen koneen ja suljen silmäni. Vedän pitkät, vuorokauden mittaiset päiväunet. Huomenna, uusin silmin, maailma saattaa näyttää toiselta, ja minusta on ehkä tekemään jotain järkevää. Tänään vessanpytyn veto on minulle liian monimutkainen proseduuri.

PS. Olen niin laiska, etten jaksa ottaa omia kuvia tätä tekstiä varten, joten tämän tekstin kuvat tarjoaa Papunet.

Jumi

Tuntuu, että olen jonkinasteisessa jumitilassa, enkä tiedä, miten pääsisin tästä pois. En ole saanut mitään päätöksiä tehtyä suuntaan enkä toiseen, en ole saanut aloitettua mitään ja kaikki asiat ovat hajallaan ja levällään.

Pitäisi päättää, haenko nyt sitten johonkin opiskelemaan jotain tutkintoa vai en. Ja jos haen, minne haen. Se pitäisi päättää aika pian, minne haen ja mitä opiskelemaan. Olen vain tuijottanut Opintopolku-sivustoa, enkä tehnyt elettäkään asian suhteen, että jotain varsinaista päätöstä tekisin. Korkeakoulujen hakuaika alkaa ihan kohta, ja siinä menee oma aikansa, kun metsästän kaikkia todistuksia, mitä hakupapereihin pitää liittää mukaan. Aikani loppuu kohta kesken, kun en saa mitään päätöksiä tehtyä.

Persoonallisuuspsykologian tenttipäivä on parin viikon päästä. Tentti suoritetaan etätenttinä, omalla kotikoneella. Tentissä lähdekirjallisuutena olevat luennot olen kuunnellut, ja olen tehnyt kattavat luentomuistiinpanot. Kaksi kirjaa pitäisi vielä lukea, enkä ole avannut kumpaakaan. Sen sijaan istun sohvalla ja märehdin sitä, kun asiat eivät valmistu ajoissa, ja aina tulee kiire.

Pitäisi pikkuhiljaa sopia opinnäytetyön “uhrini” kanssa valokuvaus-aikatauluista. Toisaalta taas, tänne Turkuun iski oikein kunnon talvikelit, ja lunta on satanut vaakatasossa. Tällaisilla keleillä ei oikein lähdetä luontoon pitkäksi aikaa kuvailemaan. Tai ainakaan minä ja minun kermaperseeni ei lähdetä. Minä haluan kauniin ja aurinkoisen sään, ja edes vähän lämmintä.

Minulla on myös muista osapuolista johtuvia jumeja. En ole, vieläkään, saanut ohjeistusta siitä, miten suorittaa viimeinen puuttuva lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden kurssi. Siitä piti tulla ohjeistus tämän kevään aikana, eikä mitään ohjeistusta ole tullut. Kun asiaa tiedustelin, sain erittäin epäselvän vastauksen, mikä ei edes vastannut kysymykseeni. Saan kohta itkupotkuraivarit, kun en saa tuota opintokokonaisuutta suoritettua puuttuvien ohjeiden takia. Kerrassaan ärsyttävää!

En oikein osaa selittää sitä, miksi nyt jumittaa, ja näin pahasti jumittaakin. Eihän sitä aina voi, tietenkään, olla reipas ja aikaansaava, mutta tällainen totaalijumitus ei sovi minun tyyliini ollenkaan. Miksi minusta tuntuu, että sen lisäksi, että olen loman tarpeessa (juuri oltuani ensin viikon talvilomalla ja sitten viikon sairauslomalla), olen myös sihteerin tarpeessa? Jos minulla olisi ihan ikioma sihteeri, joka hoitaisi tällaiset asiat kuin valokuvaus-aikataulut ja opintoihin hakeutumiset, olisi elämäni ihan hirvittävän paljon helpompaa!

Minun Kaunoni kaunis on

Helmikuinen ilta on pimeä. Martinkirkon tornin yllä paistaa kalpea kuu. Vilkkilänmäen puisto on peittynyt paksuun lumeen. On ilta, on kylmä. Puistossa ei ole ketään, kun me saavumme sinne.

Kauno nuuskii ympäriinsä ja kierii lumessa. Hän rakastaa talvea ja lunta. Minulla jäätyvät varpaat hyisessä illassa, mutta Kaunokaiseni nauttii. Talvi on lapinkoiran kulta-aikaa, ja paksu lumipeite on hänen kukkaketonsa.

Katson lumessa telmivää, kaunista ja koiraani ja mietin, miten viaton hän onkaan. Hänessä on kaikki hyvyys, puhtaus ja viattomuus. Vaikka olen aina ollut eläinrakas ja rakastanut erityisesti koiria, eläinavusteisen valmentajan opinnot ovat avanneet silmiäni eläinten mieleen, kieleen ja maailmaan enemmän ja eri tavalla kuin olisin koskaan voinut itse uskoakaan.

Meille ihmisille on annettu erilainen ymmärrys ympäröivää maailmaa kohtaan kuin mitä muille eläinlajeille. Tämän ymmärryksen pitäisi olla siunaus; meidän pitäisi käyttää etuoikeutettua asemaamme siihen, että edistäisimme yhteistä hyvää. Meidän ihmisten pitäisi käyttää voimavaramme siihen, että maailmasta tulisi parempi paikka kaikille eläimille.

Mitä me teemme?

Me kidutamme eläimiä. Suljemme niitä pieniin häkkeihin. Tapamme niitä ihan vain tappamisen ilosta. Me emme arvosta toisenlaisen lajin elämää, kun hädin tuskin arvostamme omankaan lajimme kaikkia edustajia. Me kuvittelemme, että meillä on oikeus ottaa, ja eläimillä on velvollisuus antaa ilman, että saavat mitään takaisin. Meillä on harhakäsitys siitä, että voimme tuhota vapaasti eläinten kodit, kuten esimerkiksi meren, mikä on lukemattomien eläinlajien koti.

Me emme kunnioita elämää, mutta silti odotamme kunnioitusta eläimiltä. Kuvittelemme, että luonto taipuu meidän tahtoomme. Ahneus, vallanhimo ja kullan kiilto silmissä pohdimme, mitä tässä maailmassa on vielä sellaista jäljellä, mitä voisimme riistää. Emme pysähdy ajattelemaan, mitä teemme sen jälkeen, kun riistettävää ei enää ole.

Minun kaunis Kaunoni elää elämää, jollaista jokaisen meidän pitäisi elää: Tässä hetkessä, nauttien pienistä asioista. Minun rakas koirani ei riistä ketään, se ei tahdo kenellekään mitään pahaa, se ei tuhoa ympäristöään, ei ahnehdi (paitsi Trick & Treatin jäniksenmaksanameja), ei käytä hyväksi, ei orjuuta. Minun Kaunoni, kuten muutkin eläimet, on täysin viaton.

Kylmä ilta tuntuu korvissa, varpaissa, sormissa ja koko kehossa. Vislaan Kaunolle lähdön merkiksi. Kauno lähtee perääni, vaikkakin selvästi harmitellen. Hän olisi vielä jatkanut leikkiään lumihangessa. Kotimatkalla ajattelen vain yhtä asiaa: Maailmassa on vain yhtä eläinlajia aivan liikaa, ja se laji on ihminen.

20 kg karvamakaronia

Olen onnellinen koiranomistaja. Ja koiran omistaminen tekee ihmiset onnelliseksi! Erityisen onnellisia ovat suomenlapinkoirien omistajat, sillä suomenlapinkoira on aivan erityinen rotu. Kerronpa teille, miksi kannattaa omistaa juuri suomenlapinkoira.

Fakta1.

Lapparin kanssa olet aina perillä ajankohtaisista asioista! Se ilmoittaa sinulle heti, jos posti tulee, jos rappukäytävässä kävelee joku, jos pihapuuhun kiipeää orava tai jos naapurin mies pieraisee. Lapparin kanssa pysyt kärryillä maailman tapahtumista, eikä mikään asia jää sinulta pimentoon.

Fakta 2.

Lappari on luotettava henkivartijasi! Se seuraa sinua kaikkialle, ja varmistaa, ettet vain joudu vaikeuksiin. Esim. suihkussa saatat liukastua vahingossa saippuaan tai saatat vahingossa tippua vessanpyttyyn. Lappari seuraa sinua joka paikkaan ja varmistaa, ettei sinulle vain satu mitään ikävää.

Fakta 3.

Lappari pitää sinut virkeänä! Jos olet pitkän työpäivän jälkeen väsynyt, lappari tulee viereesi sänkyyn ja tökkii sinua niin kauan, että heräät ja nouset leikkimään. Lapparin kanssa sinusta ei tule laiskiaista.

Fakta 4.

Lapparit ovat äärimmäisen älykkäitä! Ne haistavat ripsiesi asennosta, jos aiot leikata kynnet, ja lähtevät karkuun. Ne pystyvät myös haistamaan, jos olet aikeissa lähteä avaamaan juusto- tai nakkipakettia, ja ovat taatusti ennen sinua jääkaapin ovella päivystämässä.

Fakta 5.

Lappari pitää huolen siitä, että opit rakastamaan Suomen talvea ja opit pukeutumaan talvikeleillä oikein! Kun lähdet viemään koiraa ulos 25 asteen pakkasessa, kasvoja hakkaavassa lumituiskussa, on lappari kuin kotonaan ja se nauttii lenkistä täysin siemauksin. Se haluaa leikkiä kanssasi lumikinoksissa ja haluaa sinun heittävän sille lumipalloja. Kotiinlähdön hetkellä, kun sinä olet jäästä sinisenä, sinun on valittava joko toinen kaksituntinen lumileikkejä tuiskussa ja pakkasessa, tai vastaavasti joudut väkisin raahaamaan kotiin 20-kiloista, vetelää karvamakaronia, joka ei ole vielä lopettanut lumileikkejään. Lapparin kanssa saat terveet, punaiset posket ja se auttaa sinua myös valitsemaan paremmat talvivarusteet.

Fakta 6.

Lappari pitää sinut muodikkaana! Se syö rumat alushoususi ja vanhat sukkasi, joten pääset ostamaan uusia. Se myös kertoo, milloin kelvottomiksi käyneet kengät on hyvä uusia. Joskus ne kengät ovat jo uutena susia, joten lappari säästää jalkojasi tuhoamalla kelvottomat kengät jo ennen ensimmäistä käyttöä.

Fakta 7.

Lapparin kanssa huomaat hyvin pian syöväsi entistä vähemmän. Pysyt hoikempana ja laihdut! Kun raahaat kaupasta kaksi muovikassillista muonaa, kassit sisältävät lihaisia poronluita, kuivattuja kana- ja ankkafileitä, kolmea erilaista “hammasnamia”, naudan nilkkaluita, jauhelihaa ja kananrintaa koiralle, koulutusnameja, uusia koiranleluja ja itsellesi olet ostanut pullon cokista ja paketillisen suklaa-appelsiinikeksejä, etkä mitään muuta. Ei siis tule syötyä liikaa!

Fakta 8.

Otettuasi kerran lapparin, et voi enää olla ilman! Kun katsot syvässä unessa tuhisevaa, kaunista koiraasi, sydämesi sulaa. Lappari on uskollinen ja lempeä ystävä, joka hurmaa komealla olemuksellaan. Stressitasosi laskee heti, kun pääset silittämään lapparin paksua, pehmeää turkkia.

Lapparit vain ovat parhautta!

Huono hyvä päivä

Vihaan talvea. Vihaan kylmää. Vihaan kaikkea talveen liittyvää! Vihaan talviurheilua. Vihaan talvivaatteita. Vihaan tuntoaistiyliherkkänä vaatteita noin yleensäkin, mutta koska yhteiskunta ei salli minun mennä alasti töihin, vaan vaatii vaatetuksen, eikä suomalaisessa talvessa alastomana voisi kovin kauaa olla edes, suostun käyttämään vaatteita yleisen edun ja oman terveyteni nimissä.

Tiesin kyllä koiran hankkimishetkellä, että olen ostamassa nimenomaan suomenLAPINkoiraa ja olin erittäin tietoinen siitä, että koira vaatii ulkoilutuksen kolme kertaa päivässä myös talviaikaan. En vain ollut varautunut siihen, miten hirveän paljon se teettäisi työtä saada koira ymmärtämään, että on aamuja, jolloin äidillä on kova kiire, eikä äiti ehdi peuhaamaan siellä vastasataneessa lumessa, vaan aamulenkit tehdään nopeasti. Tänään oli juuri sellainen päivä. Ja päivä alkoi muutenkin älyttömän huonosti.

Väärällä jalalla ylös

Koska joululoman aikana aivoni olivat palanneet takaisin omaan, luonnolliseen rytmiini, mikä ei todellakaan vastaa yhteiskunnan asettamaa kasistaneljään-rytmiä, en saanut yöllä unta kovinkaan aikaisin. Tiesin kyllä, että tänään on eläinavusteinen koulutuspäivä, mutta kun uni ei tule, niin se ei tule.

Aamulla kello soitti. Torkutin monta kertaa, koska en vain päässyt ylös. Lopulta oli pakko nousta ja lähteä pikaisesti viemään koira aamupissalle. Aikaa ei ollut paljon.

Lähdin sen verran kovassa kiireessä ulos, etten tajunnut katsoa ikkunasta, miltä ulkona näyttää: Yön aikana oli satanut järkyttävä määrä lunta! Ja minun lapinkoirani tietenkin melkein pissi hunajaa, kun näki sen lumimäärän. Aamulenkistä ei meinannut tulla mitään, kun Kauno vain loikki lumessa, leikki eikä suostunut hoitamaan asioitaan! Leikkiminen oli kakkahätää tärkeämpi asia. Kello kävi, aika kului ja minun oli pakko raahata yli-innostunut koira niska-perse-otteella sisälle, jotta olisin ehtinyt koulutuspäivään. Auto olisi vielä kaivettava lumen alta esiin.

Kun kaikki unohtuu

Skrapaamisen, harjaamisen ja muun ärsyttävän puhdistustoimenpiteen jälkeen suuntasin auton kohti koulutuspaikkaamme. Keskellä kiireisintä keskustaa, missä koulutuspaikkamme sijaitsee, ei ole kuin kadunvarsipaikkoja, mitä yleensä on suhteellisen runsaasti vapaana. Nytkin siinä oli vapaita kiekkopaikkoja, mutta jokaisella vapaalla paikalla oli järkyttävän kokoinen lumikinos. Aja siihen sitten auto! En saanut autoa mihinkään.

Kauempaa löysin maksulliselta paikalta sellaisen kohdan, missä ei ollut lumivallia, ja ajoin auton siihen. Minulla on EasyPark, joten pysäköiminen maksupaikoille on helppoa ja kätevää. Kaivelin käsilaukkuani, mutta puhelinta ei ollut missään! Olin laittanut puhelimen lataukseen, ja tietenkin unohtanut sen laturiin. Perkele! Ja kolikoita minulla ei yleensä ole, sillä olen korttirahaihminen. Tällä kertaa minulla sattui kuin sattuikin olemaan kolikoita, mutta ei tarpeeksi: Jäisi 11 minuuttia ennen kuin kello tulisi 15 ja maksullinen parkkiaika loppuisi. Jäisi herran haltuun, sattuuko parkkipirkko tulemaan juuri tuon 11 minuutin aikana tarkistamaan autoni. En ehtisi enää lähteä kotiin hakemaan sitä kännykkää, sillä koulutus alkaisi ihan millä sekunnilla tahansa.

Unohduksia toisensa jälkeen

Meillä oli ohjelmassa kehotietoisuuden päivä. Yhdistimme kehotietoisuuteen myös tunnetietoisuutta sekä eläinavusteisuutta. Aloitimme kartoittamalla oman kehomme merkit ja tunnistamalla ne tuntemukset, mitkä liittyivät kehoomme juuri sillä hetkellä. Olin hengästynyt kaikesta kiireestä ja juoksemisesta, selkääni särki, niskaa jomotti ja jalkani oli kipeä. Kehossa ei tuntunut laisinkaan hyvältä! Onneksi sen sai sanoa ääneen, ja onneksi muillakin oli kipuja tai ikäviä tuntemuksia kehossaan. En ollut ainoa.

Seuraavaksi meillä oli vuorossa nimeämisharjoitus. Tämän harjoituksen aikana huomasin, etten pystynyt keskittymään mihinkään. Tajusin heti, että olin kiireessä unohtanut ottaa lääkkeeni. Mitä vielä! Puhelin unohtui, Concerta unohtui… Teki mieli alkaa itkeä. Päätin kuitenkin selvitä päivästä ilman puhelinta ja Concertaa. Selvisin elämästä 18 vuotta ilman kännykkää ja 33 vuotta ilman Concertaa. Kyllä yksi koulutuspäivä nyt menisi. Concertan puuttuminen tekisi koulutuspäivästä haasteellisen, muttei mahdottoman. Ja ilman kännykkää voi opiskella, vaikka monen nykynuoren mielestä se on ajatuksenkin tasolla jo täysi mahdottomuus.

Kohti parempaa päivää

Puhuimme päivän aikana emootioista, tunteista, kehon ja mielen yhteistyöstä, tasapainosta, rentoutumisesta ja eläimen vaikutuksesta kehoon ja mieleen. Päivässä on mukana apuopettaja, reipas ja iloinen Ronja, sekarotuinen koira. Kuuntelimme kehoamme, kun rapsutimme Ronjaa, ja tutkimme niitä tuntemuksia, mitä Ronjan läsnäolo meille toi. Kaikkihan me opiskelijat olemme koiranomistajia, joten tiedämme koiran hyvää tuottavan vaikutuksen. Nyt, ensimmäistä kertaa, oikeasti kuuntelin kehoani samalla, kun rapsutin koiraa.

Teimme päivän aikana useita harjoituksia ja meillä oli älyttömän hauskaa. Saimme nauraa sydämemme kyllyydestä. Aloin rentoutua ja mieleni parani. Istuimme jumppapalloilla, ja yritimme löytää tasapainon. Seisoimme tasapainolaudoilla ja ihmettelimme, miten vaikeaa se oikeasti oli. Kokeilimme myös nystyräistä ilmatyynyä istuimen päällä. Lopuksi oli rentoutumisharjoitus patjojen päällä, kera tyynyjen ja vilttien. Itse vain en pystynyt rauhoittumaan, sillä Concertan puutteen vuoksi aivoissani vilisi, jälleen kerran, sen tuhat ja sata ajatusta.

Päivän päätteeksi kävelin autolle jännittyneenä. Ei sakkolappua! Huh. Vaikka päivä alkoikin huonosti, se päättyi sittenkin hyvin.

Rentoutumisharjoitus kotona

Vaikka en pystynyt päivän aikana osallistumaan rentoutumisharjoituksiin, onnistuin tehtävässä kuitenkin myöhemmin kotona. Olin varannut meille saunavuoron, joten minua odotti iloisen koiran lisäksi kuuma sauna ja kylmä siideri. Se rentoutti vilkkaan mielen, vaikkei rentoutumisharjoitus siihen kyennytkään.

Päivän seuraava työ on alkaa etsiä sellaista kohdetta, missä on ympäri vuoden, koko ajan lämpötila siinä 10-20 Celsius-asteen välillä, ei lunta, ei pakkasta, ei kylmää, muttei liian kuumaakaan. Sen jälkeen alan etsiä tuosta kyseisestä paikasta sekä asuntoa että eläinavusteisia töitä. Vaikka mieleni onkin jo rento, vihaan edelleenkin tätä Suomen talvea, kylmää ja sitä, että joudun pukeutumaan kymmeneen vaatekerrokseen, jos haluan lähteä ulos. Talvi vain ei ole minun juttuni.