Osaatko kouluttaa kultakalan?

Al Pacino Michael Corleonen roolissa

Kello kuusi herätyskello pärähtää soimaan. En herää siihen, taaskaan. Olen ollut jo kaksi tuntia sohvalla, koska en saanut unta. Ja koska Kummisetä-trilogian viime katselukerrasta on aikaa, päätin siinä neljän aikaan aamuyöstä, että juuri nyt Michael Corleonen mielenkiintoinen elämä voisi olla hyvää viihdykettä.

Herätyskello kuitenkin muistuttaa minua siitä, että Corleonet pitää nyt jättää ja minun pitää siirtyä sohvalta autoon ja autosta junaan. Minulla on, jälleen kerran, koulutuspäivä Tampereella.

Olin jättänyt junalipun oston viime tinkaan, kuten tapoihini kuuluu. Eihän sitä nyt mitään voi ikinä tehdä ajoissa. Syytän tästä ADHD:tä, mikä on kyllä oikeasti osasyyllinen viime tingassa elämiseen. Mutta omaa tyhmyyttä se loppujen lopuksi kuitenkin on, ettei saa ikinä mitään hoidettua ajoissa.

Ihan itseni näköinen kuva. Aina yhtä normaalina.

Juna on ihan täynnä ja ainoastaan perhehytissä on vapaita paikkoja. Itse asiassa, perhehytti on kokonaan tyhjä. Näen sieluni silmin, miten istun yksinäni valtavassa (?) perhehytissä, lelujen keskellä ja kertailen respondetteja ja operantteja ehdollistumisia. Tai mitä ne nyt olivatkaan. Olen mennyt näissä käyttäytymisanalyysin termeissä jo aika päiviä sitten sekaisin.

Suunnitelmani eivät kuitenkaan ihan sellaisenaan toteudu. Hyttiin tulee vanha mummo, joka sanoo, että täällä olivat ainoat vapaat paikat. Mummo on todella tyylikkäästi pukeutunut, ja hän osoittautuu eläkkeellä olevaksi yliopistonopettajaksi. Sen sijaan, että kertailisin mitään, jään juttelemaan mummelin kanssa. Puhumme koko matkan evoluutiopsykologiasta, puheen ja kielen evoluutiosta ja formalistisesta kirjallisuudentutkimuksesta. Ihanaa, että joku toinenkin on kiinnostunut täysin turhista asioista!

Tampereella on järkyttävän kylmä. Paljon kylmempi kuin Turussa. Pakkanen puree kasvojani, kun astun junasta ulos ja hyvästelen mummon. Muistan oikoreitin, minkä eräs tamperelainen opiskelukaverini näytti minulle viime kerralla. Menen sitä pitkin yliopistolle. Kadut ovat järkyttävän liukkaita, ja meinaan lentää kankuilleni monen monta kertaa. Anteeksi nyt vain, Tampere, mutta teillä on hiekoitus hoidettu täysin ala-arvoisesti! Meillä Turussa taas hiekoitus on kunnossa, ainakin Martin kermapersekaupunginosassa. 

Pidän Tampereesta todella paljon, vaikka turkulainen olenkin. Se on kaunis ja vireä kaupunki, missä on paljon mielenkiintoisia tapahtumia. Lisäksi tamperelaiset ovat hirvittävän mukavia. Ja tämän sanon täydestä sydämestäni, en saadakseni pointseja tamperelaisilta. Mutta hiekoittaa Tampereella ei osata. Onneksi en kuitenkaan oikeasti kaadu, vaikka se onkin monta kertaa todella lähellä.

Tänään meillä on ohjelmassa ryhmätyöskentelyä. Meille annetaan kaksi tutkimusartikkelia , mistä meidän pitää esitellä metodit, sekä yksi video, mikä meidän pitää analysoida. En ole tämän lukuvuoden aikana muuta tehnytkään, kun lukenut tutkimusartikkeleita, arvioinut niitä, kommentoinut metodeita ja niiden järkevyyttä. Tämä homma ei eroa erityispedagogiikan opiskelusta, ei sitten mitenkään.

Jokainen ryhmä menee omaan huoneeseensa työskentelemään. Loppupäivästä esittelemme löydöksemme muille. Meidän ensimmäinen artikkelimme kertoo kissojen koulutuksesta. Artikkeli on tiivis. Siinä ei pahemmin turhia jorista. Asiat on kerrottu selkeästi ja pystyisin ihan hyvin tämän artikkelin pohjalta toistamaan tutkimuksen.

Toinen artikkeli kertoo reesusapinoiden kouluttamisesta. Artikkeli on pitkä kuin nälkävuosi! Siinä on kerrottu tutkimuksen jokainen pienikin yksityiskohta alkaen tutkijoiden kalsareiden väristä. Toinen kouluttajistamme tulee katsomaan, miten työmme edistyy. Huokaisen ja kysyn, onko meidän pakko esitellä jokainen yksityiskohta, koska muuten me joudumme puhumaan vähintään tunnin. Yksityiskohtia on niin järkyttävän paljon. Ei kuulemma tarvitse. Kunhan kerron pääkohdat.

Lounastauolla minulla ei ole nälkä. Syön pienen sämpylän Café Kampuksessa ja haen alakerran kahvilasta kaakaon. Kuppi on iso, eikä se tule edes puoleen väliin. Olen törkeä, ja painan automaatin kaakao-painiketta toisen kerran, jotta saan pahvimukin täyteen kaakaota. Sen jälkeen laitan kannen päälle, ja kerron kassalle ottaneeni yhden kaakaon. Ei kahvila tämän takia konkurssiin joudu.

Viimeisenä katsomme videon ja analysoimme siinä käytettävää koulutusmenetelmää. Meidän videomme kertoo kultakala-agilitysta. Kyllä, luit oikein! Kultakalojen kanssa voi harrastaa agilitya. Ellet usko minua, katso itse kyseinen video: https://www.youtube.com/watch?v=TyJtuIS1O3k&feature=youtu.be

Kultakalan koulutusprosessia on mielenkiintoista miettiä. En ole ikinä edes harkinnut, että voisin kouluttaa kultakalan. Eikä ole varmaan moni muukaan ajatellut samaa. Koska koulutus on loppujen lopuksi todella yksinkertaista ja vaatii vain vähän vaivaa ja toistoja, niin olen täysin varma, että pystyisin tämän koulutuksen jälkeen kouluttamaan kultakalan ja tekemään siitä agility-mestarin.

Loppupäivän esittelemme löytöjämme muulle porukalle. Koulutusvideot ovat todella mielenkiintoisia. Olen tämän koulutuksen aikana käsittänyt, että minkä tahansa eläimen voi kouluttaa, ja olen käsittänyt senkin, ettei se kouluttaminen ole edes erityisen vaikeaa. Videoilla koulutetaan kirahveja ja alligaattoreita sen meidän kultakalamme lisäksi. Kirahvin kouluttaminen voisi olla hauskaa, mutta alligaattorista en ehkä aloittaisi ihan ensimmäiseksi. Arvostan sen verran käsiäni, etten halua niiden joutuvan alligaattorin ruuaksi.

Koulutuspäivä päättyy. Tällä kertaa en menekään hotelliin, vaan kävelen takaisin rautatieasemalle liukastellen ja kiroillen. Toki meillä olisi täällä huomenna toinen koulutuspäivä, mutta koska kaiken pitää aina tapahtua samaan aikaan, minulla sattuu olemaan myös Turussa koulutus! Autismisäätiön järjestämä mielenterveyden ensiapu-koulutus. Haluan saada koulutuksesta todistuksen, enkä saa sitä, ellen ole jokaisella kerralla paikalla. Siksi piti valita, joko Tampere tai Turku. Valitsen tällä kertaa Turun.

Taco House, mistä on tullut vakiopaikkani kuluttaa aikaa junan lähtöä odotellessa, on tyhjä. Saanpahan olla rauhassa. Juna Turkuun taas on viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. Eilen, kun varasin liput, tilaa oli vielä suhteellisen paljon tässä junassa. Nyt sitä ei ole yhtään. Vihaan sitä, että joudun istumaan tiiviisti, vieraiden ihmisten vieressä. Mutta ei voi mitään. Tähän junaan ei mahtuisi Pyhä Henkikään.

Kaksi tuntia tiivistä menoa ja ahdasta istumista. Onneksi sen kahden tunnin ahtauden jälkeen pääsen kotiin rakkaan Kaunoni luokse. Ai niin, minulla on se mieskin... Korjaan siis äskeistä virkettäni: "Pääsen kotiin rakkaiden miesteni luokse". Ja pääsen jatkamaan Kummisetä-trilogiaa.