Runopäivä Börsissä

Herään. Olen vähän väsynyt vielä, ja mietin, kauanko saan vielä maata sängyssä ja torkkua. Katson kännykän kelloa. Se näyttää 9:45. Perkele! Herätys ei ole taaskaan toiminut. Ei ole vasta kuin toinen kerta, mutta siinä on jo kaksi kertaa liikaa. 

Minulle tulee jumalaton kiire. Viidentoista minuutin päästä alkaa tapahtuma, mihin olen lupautunut: Autismisäätiön Esteetön lapsuus-hankkeen kirjoituspäivä. Nepsy-kokemusosaajat kokoontuvat kirjoittamaan kokemuksistaan tulevaa nepsy-lasten ja -nuorten "käyttöopasta" varten.

Saan viidessä minuutissa vaatteet niskaani. Osaan tarvittaessa olla todella nopea, tosin se nopeus vaatii sen äärimmäisen pakon. Pakkaan läppärini, painelen autolle ja kurvaan kaasu pohjassa Kauppatorille, Hamburger Börsiin. Saavun paikalle klo 10:03. Olen aika hyvä olemaan nopea.

Puhumme ensin päivän teemoista ja ideoista, minkä pohjalta tekstejä voi lähteä kirjoittamaan. Ideoita voi saada valokuvista, tunne- tai motivaatiokorteista, sananlaskuista tai oikeastaan mistä vain. Saan sananlaskusta "joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa" runoidean, ja kirjoitan tankan:

Minun kuoppani

Kauno kaivaa innoissaan

Pääsy kielletty

Kaiva oma kuoppasi

Mihin sitten lankeat

Tämä nyt ei ehkä vastaa päivän teemaa, sillä tarkoitus olisi kirjoittaa nimenomaan niistä nepsy-kokemuksista ja elämästä neurokirjon kanssa. Mutta tulipahan kirjoitettua tuollainenkin runo! Runoja ei voi ikinä olla maailmassa liikaa, etenkään koira-aiheisia runoja. Mutta ehkä nyt kuitenkin yritän pysyä loppupäivän tässä annetussa aiheessa.

Mietin, mitä kaikkea nepsy-elämään kuuluu. Lääkkeet nyt ainakin. Kirjoitan niistä yhden runon, mistä tulee aika typerä, mutta samapa tuo. Minä olen itse itseni suurin kriitikko ollut aina, enkä todellakaan osaa sanoa, ovatko minun kirjoittamani tekstit täyttä paskaa vai jotain muuta ainetta.

Wilma. Tuo kaikkien nepsy-lasten äitien kauhu. Parhaimmillaankin Wilma on kuin Tikkurilan värikartta, ainakin meidän teinineidin Wilma. Kirjoitan siitä kalevalamittaisen runon. Kalevalamitta on aika hankala, ja joudun viettämään runon kanssa aika pitkän tovin, ennen kuin saan sen valmiiksi. Siitä tulee kuitenkin suhteellisen hauska. En osaa vielä ihan hirveän hyvin kalevalamitan tiukkoja sääntöjä, mutta yrittänyttä ei laiteta eikä ilman harjoitusta voi oppia. Ainakin tavumäärät ovat oikein, vaikkei mikään muu olisikaan.

ADHD-lapsen vilkkaus, vaikeasti autistisen lapsen puhumattomuus... Teemoja, mitkä ovat aina tapetilla. Niistä puhutaan aina. Kirjoitan niistä muutaman haikun ja tankan. Kirjoitan myös vanhempien väsymyksestä. Koska sitä nepsy-lasten äidit ovat: väsyneitä! Eivät välttämättä edes lapsiinsa, mutta yhteiskuntaan, ymmärtämättömyyteen ja tuen puutteeseen. Ja se tuen puute hyvin suuressa määrin johtuu, ainakin ADHD-lasten kohdalla, siitä ymmärtämättömyydestä.

Välissä syömme lounaan alkupaloineen ja jälkiruokineen. Ruoka on erinomaista ja olen aivan täynnä. Ilmainen ruoka on aina erinomaista köyhän opiskelijan mielestä.

Palaan ruokaröökin jälkeen kirjoittamaan. Kirjoitan pitkän tarinan siitä, millainen olisi minun täydellinen elämäni täydellisessä maailmassa, missä minä saisin päättää kaikesta. Teksti on, tietenkin, utopistinen, mutta hauska. Ehkä juurikin sen utopistisuuden vuoksi. Ja sen vuoksi, että tekstistä pystyy hyvin lukemaan rivien välistä, mitkä asiat ovat mielestäni pielessä tässä maailmassa. Komedia on vaikea laji, mutta ilmeisesti se on minulla ihan hyvin hallussa. Luen tekstini ääneen, ja koko kokoustila röhähtää nauruun. Olen onnistunut ainakin yhden tekstin kanssa.

Vielä iltapäiväkahvit kera suklaakakun ja nannojen. Juon kaksi kuppia haudutettua teetä kera hunajan, syön ison palan kakkua ja monta nannaa, vaikka olen vieläkin täynnä lounaasta. Mutta kun se ilmainen ruoka on syötävä, vaikka se olisikin jotain epäterveellistä. Ilmaisen ruuan edessä ei tunneta laihdutuskuureja. Ne voi pitää myöhemmin.

Sähköpostiini on tullut kaksi noutoilmoitusta. Jipii, saan hakea kotimatkalla kirjastosta kaksi kirjaa lisää SPSS-harjoitustyötäni varten. Voi luoja, en kestä ajatusta siitä kurssista! Onneksi kaupunginkirjasto on ihan Börsin vieressä, joten en joudu tekemään pitkää koukkausta. En todellakaan haluaisi lukea tätä kökkökakkaa tilastotiedettä, ja paljon mieluummin kirjoittaisin runoja kuin sitä typerää harjoitustyötä. Mutta runot eivät auta minua valmistumaan kasvatustieteiden maisteriksi ja harjoitustyö taas auttaa. Prioriteetit on oltava, vaikka ne ovatkin tyhmiä.

Menen kotiin kirjoituspäivän jälkeen ja mietin, olisiko minulla vielä joku idea, minkä voisin kirjoittaa. Mutta sitä ennen päiväunet sohvalla. Ehkä unet auttavat löytämään jonkun todella mahtavan kirjoitusidean.