Villa Marjaniemen eteisaula on peitetty paksuilla punaisilla verhoilla. Joka paikassa seisoo jalustoja ja isoja studiolamppuja. Villa Marjaniemen omat lamput on peitetty mustilla jätesäkeillä. Kartanon iso ruokailutila on täynnä vaaterekkejä ja pöytien päällä makaa meikkipaletteja. Täällä kuvataan tänään jotain rikoselokuvaa. Kuvausten takia me joudumme eri tilaan kuin mitä yleensä käytämme, mutta samapa tuo, missä me olemme, kunhan saamme hommat hoidettua. Tänään on voimauttavan valokuvan työyhteisöprojektien purku ja kolmanneksi viimeinen lähipäivä. Uskomatonta, miten nopeasti aika on mennyt, ja tämäkin koulutus on kohta ohitse!
Jokainen esittelee vuorollaan oman projektinsa. On hienoa nähdä, miten työyhteisöt ovat tosissaan paneutuneet tähän projektiin ja halunneet nähdä toisensa uusin silmin. Jokainen projekti on erilainen, työyhteisöjen itsensä näköinen. Kuvissa näkyy iloisia ja hymyileviä ihmisiä, aitoa läsnäoloa ja oman työnsä arvostusta.
Joidenkin kuvien takana on myös koskettavia tarinoita. Jotain sellaista, mitä ei ehkä normaalin kahvipöytäkeskustelun aikana kertoisi. Voimauttava valokuva on kuitenkin saanut aikaan sen, että ihmiset ovat halunneet avautua ja kertoa jotain itsestään. Ehkä jotain sellaista, mikä auttaa muita työyhteisön jäseniä näkemään heidät uusin, lempein silmin.
Lounastauolla huomaan ikkunasta, miten lunta alkaa sataa. Kiroan ja alan melkein itkeä. Ei enää lunta! Ei tätä talvea enää. Hus, mene pois, talvi! Painu jo, liukkaus, jonnekin, äläkä tule enää ikinä takaisin. Haluan kevään. Haluan auringon. Haluan, että kirsikkapuuni alkaa kukkia.
Onneksi olen hyvässä seurassa, ja keskustelumme siirtyy aiheeseen, mikä saa koko seurueemme räjähtämään naurusta. Hetken aikaa hirnuttuamme tulevat äänimiehet sanomaan, että jos kohta saataisiin hiljaisuutta, kun he aloittavat kuvaukset. Toki he saavat hiljaisuutensa. Me menemme jatkamaan työyhteisöprojektien parissa.
Minusta on hirveän vaikea uskoa, että tämä meidän pieni porukkamme ei tapaa enää tämän jälkeen kuin kaksi kertaa. Silloin teemme viimeisen kuvausreissun ja esittelemme viimeisen projektimme, mikä on asiakastyö. Olemme jakaneet toistemme kanssa paljon. Syviä tunteita ja sellaisia asioita elämästämme, mitä emme ole välttämättä jakaneet muille. Olemme itkeneet yhdessä, nauraneet yhdessä ja kokeneet tunnekuohuja yhdessä näiden lähipäivien aikana. Emmekö muka kokoonnu enää kuin kaksi vaivaista kertaa saman katon alle? En halua uskoa sitä. Haluan kuvitella, että tämä koulutus kestää vielä pitkään.
Päivän päätteeksi saamme ohjeet asiakastyön tekemiseksi. Joillakin on jo selvät sävelet ja asiakkaat hommattuna. Minun kohdallani tämä asiakastyö on vielä iso kysymysmerkki. En ole päättänyt mitään suuntaan enkä toiseen. Ja juuri tänään olen niin väsynyt kaikista näistä pitkistä koulutuspäivistä, mitä minulla on ollut monta putkeen, etten jaksa edes alkaa suunnitella koko projektia. Mietin asiaa sitten, kun olen vähän virkeämpi.
Kotona en jaksa muuta kuin rojahtaa sohvalle. Tilaan ravitsevan pizzan iltapalaksi ja laitan elokuvan pyörimään. Huomenna minulla on vain yksi luento evoluutiopsykologiasta, mutta keskiviikkona taas on sellainen kevyt yhdeksäntuntinen päivä yliopistolla. Jaksaa, jaksaa! Kyllä sitä sitten haudassa ehtii nukkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti