Koiraharrastus = Paras harrastus

Erilaisten teemapäivien kulta-aikana tämä päivä on teemapäivien ylivoimainen kuningas: Koiranpäivä. Tänään juhlitaan ihmisen parasta ja uskollisinta ystävää, jo vuodesta 30 000 ennen ajanlaskun alkua.

Tämän teemapäivän teemana on "koiraharrastus yhdistää". Eilen, kun istuimme ringissä hajukoulussa, naureskelimme, että me olemme varmaan todella yhtä meidän koiriemme kanssa. Jokainen meistä hajukoulumme ryhmäläisistä harrastaa useampaa lajia koiransa kanssa. 

Ja kyllä, koiran kanssa harrastaminen yhdistää! Koira oppii asioita ja myös ihminen oppii. Ihminen oppii tuntemaan koiransa paremmin, ymmärtämään koiran käytöstä paremmin ja toimimaan koiran kanssa paremmin. Eihän koiran kanssa harrastaminen ilmaista ole. Itse asiassa, se on ihan hemmetin kallista! Mutta minä en luopuisi oman Kaunokaiseni kanssa harrastamisesta, vaikka siinä ehkä säästäisinkin muutaman satasen kuussa. Minä saan Kaunon kanssa harrastamisesta itse niin paljon. Ja olen todella onnellinen nähdessäni rakkaan koirani onnellisena ja innokkaana hajuradalla.

Koiraharrastusten kirjo alkaa olla sen verran värikäs, että Tikkurilan värikartassakin on vähemmän värejä. Me olemme Kaunon kanssa harrastaneet pääasiassa rally-tokoa ja nose workia. Doboa kokeilimme, mutta Kaunoa ei olisi voinut vähääkään kiinnostaa. Itse olisin kovasti kiinnostunut kokeilemaan koiratanssia, mutta tunnen oman koirani sen verran hyvin, että tiedän jo valmiiksi, että Kauno ei moisesta välitä. Eihän se tietenkään kokeilemasta estä, mutta minä tiedän, että siihen yhteen kertaan se jäisi. Koirat ovat erilaisia, ja minun Kaunoni sattuu olemaan tavallista jästipäisempi yksilö.

Agility tuntuu olevan nykyään muotilaji, ja "kaikki" harrastavat sitä. Kaikki, paitsi me. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kiinnostunut ja haluaisi kokeilla. Kyse on siitä, että Kaunon leikattu kinttu ei välttämättä kestä agilityssa vaadittavia hyppyjä. Ja harrastamisessa koiran terveys on aina tärkein. Koska haluan viettää Kaunon kanssa mahdollisimman monta vuotta, yritän välttää kaikkea, mikä saattaisi rasittaa Kaunon leikattua jalkaa.

Tokoa voi harrastaa ihan omana lajinaan, mutta minun mielestäni jokaisen koiranomistajan tulisi käydä tokon perusteet pakollisena kurssina koiran hankinnan jälkeen. Sen verran törppöä sakkia on liikenteessä koiran kanssa, että toko-kurssi olisi hyvä käydä. Ja nimenomaan omistajien kannalta. Koirien käytösongelmat johtuvat suurimmaksi osaksi hihnan toisesta päästä, sanon minä.

Jos haluaa itse kohottaa omaa kuntoa, canicross voi olla silloin yksi vaihtoehto. Siinä ainakin pääsee juoksemaan: canicross on nimittäin koirajuoksua! Palveluskoiratoiminta on myös hyvä harrastus, samoin metsästäminen sellaiselle, joka harrastaa sitä ehkä muutenkin. 

Eikä pidä unohtaa kaverikoiratoimintaa, minkä voi myös luokitella omaksi harrastuksekseen. Siinä saa hyvän mielen sekä koira, omistaja että se taho, kenen luokse mennään vierailulle. Kaverikoiratoimintaakin on monenlaista, ja sitä tarjoavat mm. Suomen Karva-Kaverit, Hali-Bernit ja Kennelliiton kaverikoirat.

Sitten on tietenkin miljoona erilaista käytöskoetta ja samoin koiranäyttelyt. Eli valinnanvaraa kyllä löytyy, jos koiran kanssa haluaa harrastaa! Pikemminkin tulee valinnan vaikeus kaiken tämän keskellä.

Eli siitä sitten vain harrastamaan koiran kanssa!

Osaatko kouluttaa kultakalan?

Al Pacino Michael Corleonen roolissa

Kello kuusi herätyskello pärähtää soimaan. En herää siihen, taaskaan. Olen ollut jo kaksi tuntia sohvalla, koska en saanut unta. Ja koska Kummisetä-trilogian viime katselukerrasta on aikaa, päätin siinä neljän aikaan aamuyöstä, että juuri nyt Michael Corleonen mielenkiintoinen elämä voisi olla hyvää viihdykettä.

Herätyskello kuitenkin muistuttaa minua siitä, että Corleonet pitää nyt jättää ja minun pitää siirtyä sohvalta autoon ja autosta junaan. Minulla on, jälleen kerran, koulutuspäivä Tampereella.

Olin jättänyt junalipun oston viime tinkaan, kuten tapoihini kuuluu. Eihän sitä nyt mitään voi ikinä tehdä ajoissa. Syytän tästä ADHD:tä, mikä on kyllä oikeasti osasyyllinen viime tingassa elämiseen. Mutta omaa tyhmyyttä se loppujen lopuksi kuitenkin on, ettei saa ikinä mitään hoidettua ajoissa.

Ihan itseni näköinen kuva. Aina yhtä normaalina.

Juna on ihan täynnä ja ainoastaan perhehytissä on vapaita paikkoja. Itse asiassa, perhehytti on kokonaan tyhjä. Näen sieluni silmin, miten istun yksinäni valtavassa (?) perhehytissä, lelujen keskellä ja kertailen respondetteja ja operantteja ehdollistumisia. Tai mitä ne nyt olivatkaan. Olen mennyt näissä käyttäytymisanalyysin termeissä jo aika päiviä sitten sekaisin.

Suunnitelmani eivät kuitenkaan ihan sellaisenaan toteudu. Hyttiin tulee vanha mummo, joka sanoo, että täällä olivat ainoat vapaat paikat. Mummo on todella tyylikkäästi pukeutunut, ja hän osoittautuu eläkkeellä olevaksi yliopistonopettajaksi. Sen sijaan, että kertailisin mitään, jään juttelemaan mummelin kanssa. Puhumme koko matkan evoluutiopsykologiasta, puheen ja kielen evoluutiosta ja formalistisesta kirjallisuudentutkimuksesta. Ihanaa, että joku toinenkin on kiinnostunut täysin turhista asioista!

Tampereella on järkyttävän kylmä. Paljon kylmempi kuin Turussa. Pakkanen puree kasvojani, kun astun junasta ulos ja hyvästelen mummon. Muistan oikoreitin, minkä eräs tamperelainen opiskelukaverini näytti minulle viime kerralla. Menen sitä pitkin yliopistolle. Kadut ovat järkyttävän liukkaita, ja meinaan lentää kankuilleni monen monta kertaa. Anteeksi nyt vain, Tampere, mutta teillä on hiekoitus hoidettu täysin ala-arvoisesti! Meillä Turussa taas hiekoitus on kunnossa, ainakin Martin kermapersekaupunginosassa. 

Pidän Tampereesta todella paljon, vaikka turkulainen olenkin. Se on kaunis ja vireä kaupunki, missä on paljon mielenkiintoisia tapahtumia. Lisäksi tamperelaiset ovat hirvittävän mukavia. Ja tämän sanon täydestä sydämestäni, en saadakseni pointseja tamperelaisilta. Mutta hiekoittaa Tampereella ei osata. Onneksi en kuitenkaan oikeasti kaadu, vaikka se onkin monta kertaa todella lähellä.

Tänään meillä on ohjelmassa ryhmätyöskentelyä. Meille annetaan kaksi tutkimusartikkelia , mistä meidän pitää esitellä metodit, sekä yksi video, mikä meidän pitää analysoida. En ole tämän lukuvuoden aikana muuta tehnytkään, kun lukenut tutkimusartikkeleita, arvioinut niitä, kommentoinut metodeita ja niiden järkevyyttä. Tämä homma ei eroa erityispedagogiikan opiskelusta, ei sitten mitenkään.

Jokainen ryhmä menee omaan huoneeseensa työskentelemään. Loppupäivästä esittelemme löydöksemme muille. Meidän ensimmäinen artikkelimme kertoo kissojen koulutuksesta. Artikkeli on tiivis. Siinä ei pahemmin turhia jorista. Asiat on kerrottu selkeästi ja pystyisin ihan hyvin tämän artikkelin pohjalta toistamaan tutkimuksen.

Toinen artikkeli kertoo reesusapinoiden kouluttamisesta. Artikkeli on pitkä kuin nälkävuosi! Siinä on kerrottu tutkimuksen jokainen pienikin yksityiskohta alkaen tutkijoiden kalsareiden väristä. Toinen kouluttajistamme tulee katsomaan, miten työmme edistyy. Huokaisen ja kysyn, onko meidän pakko esitellä jokainen yksityiskohta, koska muuten me joudumme puhumaan vähintään tunnin. Yksityiskohtia on niin järkyttävän paljon. Ei kuulemma tarvitse. Kunhan kerron pääkohdat.

Lounastauolla minulla ei ole nälkä. Syön pienen sämpylän Café Kampuksessa ja haen alakerran kahvilasta kaakaon. Kuppi on iso, eikä se tule edes puoleen väliin. Olen törkeä, ja painan automaatin kaakao-painiketta toisen kerran, jotta saan pahvimukin täyteen kaakaota. Sen jälkeen laitan kannen päälle, ja kerron kassalle ottaneeni yhden kaakaon. Ei kahvila tämän takia konkurssiin joudu.

Viimeisenä katsomme videon ja analysoimme siinä käytettävää koulutusmenetelmää. Meidän videomme kertoo kultakala-agilitysta. Kyllä, luit oikein! Kultakalojen kanssa voi harrastaa agilitya. Ellet usko minua, katso itse kyseinen video: https://www.youtube.com/watch?v=TyJtuIS1O3k&feature=youtu.be

Kultakalan koulutusprosessia on mielenkiintoista miettiä. En ole ikinä edes harkinnut, että voisin kouluttaa kultakalan. Eikä ole varmaan moni muukaan ajatellut samaa. Koska koulutus on loppujen lopuksi todella yksinkertaista ja vaatii vain vähän vaivaa ja toistoja, niin olen täysin varma, että pystyisin tämän koulutuksen jälkeen kouluttamaan kultakalan ja tekemään siitä agility-mestarin.

Loppupäivän esittelemme löytöjämme muulle porukalle. Koulutusvideot ovat todella mielenkiintoisia. Olen tämän koulutuksen aikana käsittänyt, että minkä tahansa eläimen voi kouluttaa, ja olen käsittänyt senkin, ettei se kouluttaminen ole edes erityisen vaikeaa. Videoilla koulutetaan kirahveja ja alligaattoreita sen meidän kultakalamme lisäksi. Kirahvin kouluttaminen voisi olla hauskaa, mutta alligaattorista en ehkä aloittaisi ihan ensimmäiseksi. Arvostan sen verran käsiäni, etten halua niiden joutuvan alligaattorin ruuaksi.

Koulutuspäivä päättyy. Tällä kertaa en menekään hotelliin, vaan kävelen takaisin rautatieasemalle liukastellen ja kiroillen. Toki meillä olisi täällä huomenna toinen koulutuspäivä, mutta koska kaiken pitää aina tapahtua samaan aikaan, minulla sattuu olemaan myös Turussa koulutus! Autismisäätiön järjestämä mielenterveyden ensiapu-koulutus. Haluan saada koulutuksesta todistuksen, enkä saa sitä, ellen ole jokaisella kerralla paikalla. Siksi piti valita, joko Tampere tai Turku. Valitsen tällä kertaa Turun.

Taco House, mistä on tullut vakiopaikkani kuluttaa aikaa junan lähtöä odotellessa, on tyhjä. Saanpahan olla rauhassa. Juna Turkuun taas on viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. Eilen, kun varasin liput, tilaa oli vielä suhteellisen paljon tässä junassa. Nyt sitä ei ole yhtään. Vihaan sitä, että joudun istumaan tiiviisti, vieraiden ihmisten vieressä. Mutta ei voi mitään. Tähän junaan ei mahtuisi Pyhä Henkikään.

Kaksi tuntia tiivistä menoa ja ahdasta istumista. Onneksi sen kahden tunnin ahtauden jälkeen pääsen kotiin rakkaan Kaunoni luokse. Ai niin, minulla on se mieskin... Korjaan siis äskeistä virkettäni: "Pääsen kotiin rakkaiden miesteni luokse". Ja pääsen jatkamaan Kummisetä-trilogiaa.

Ihhahhaa, ihhahhaa

Aamu on ihanan aurinkoinen. Autossa on suorastaan kuuma, kun ajan pitkin pölyistä hiekkatietä kohti Metsäkylän ratsastuskeskusta. Tämä keväinen lauantaipäivä on tarkoitus pyhittää hevosille ja hevosavusteiselle toiminnalle.

En ole koskaan ollut hevostyttö eikä minulla ole ikinä ollut mitään sen suurempaa paloa hevosia ja ratsastusta kohtaan. Viisivuotiaana olen kyllä ollut ponin selässä jossain sirkuksessa, mutta siinä on kaikki kokemus, mitä minulla hevosista on. Odotan tätä päivää, sillä haluan tutustua tarkemmin hevosiin eläimenä sekä hevosavusteiseen toimintaan. Koska kaikki on minulle täysin uutta, olen aivan varma siitä, että opin tästä päivästä paljon.

Päivä alkaa valokuvasuunnistuksella. Minun ja parini kohdalle osuu oudon näköinen hökötys. Löydämme sen kyllä helposti, mutta minulla ei ole mitään käryä siitä, mikä se voisi olla. Parini, joka on ollut pienestä pitäen innokas hevostyttö, onneksi tietää, mikä se on. Tämän erikoisen näköisen rampin tarkoituksena on auttaa esim. liikuntavammaisia ihmisiä nousemaan hevosen selkään.

Valokuvasuunnistuksen jälkeen jakaudumme neljään ryhmään. Jokainen ryhmä saa itselleen hoitoponin. Minä, joka olen sen tasan yhden kerran elämässäni koskenut hevoseen, pääsen putsaamaan ponin kaviot, harjaamaan ja taluttamaan. Omalla tavallaan erittäin jännittävä kokemus. Viemme ponin agility-radalle, ja teemme muutaman agility-harjoituksen ponien kanssa. Tämä on oikeastaan aika hauskaa, ja alan itsekin rentoutua, kun kävelen poni vierelläni pitkin valtavan suurta hiekkakenttää.

Yksi asia minua kuitenkin haittaa suuresti, ja se on koko ajan lämpenevä päivä. Taivaalla ei ole pilven hattaraakaan, ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Minun valkea viikinki-ihoni ei tule yhtään toimeen auringon kanssa, enkä ole vielä tämän ikuisuuden kestäneen talven jäljiltä tajunnut laittaa sitä kaikkein tärkeintä kesävarustetta käsilaukkuuni, eli aurinkorasvaa. Minä en rusketu, vaan palan, ja palan vielä suhteellisen nopeasti. Ei mene kauaakaan, kun minulle huomautetaan siitä, että muistutan punarintaa. Myös otsassani on kaunis ja heleä keitetyn ravun väri. Mitä tästä opin? En todennäköisesti yhtään mitään. Paitsi sen, että muistan kotona laittaa sen aurinkorasvan käsilaukkuuni, jotta se on siellä valmiina ennen seuraavaa ulosmenokertaa.

Poniagilitya.

Toiminnallisen aamupäivän ja ravitsevan salaattilounaan jälkeen puhumme hevosen eleistä ja kehonkielestä. Saamme myös aidon esimerkin, kun “luennon” jälkeen meille esitellään käytännössä, miltä hevosen kehonkieli näyttää. Saamme myös pienen katsauksen siitä, millaista on hevosen kouluttaminen. Mielestäni se vastaa aika lailla koiran kouluttamista. Kun ymmärrän, ettei se hevosen kouluttaminen olekaan mitään rakettitiedettä (kuten ei ole koiran kouluttaminenkaan), hevosen alkavat näyttää silmissäni enemmän ja enemmän inhimmillisiltä ja tutuilta olennoilta. Ei minulle tule tarvetta saada omaa hevosta, mutta minulle syntyy halu tutustua lähemmin tähän jaloon eläimeen.

Päivän päätteeksi kuulemme lisää hevosavusteisesta toiminnasta ja fiilistelemme hevosaiheisten voimakorttien avulla. Minä saan sankarihevoskortin. Kortin mukaan elämässä pitää tehdä niitä asioita, mitä kohtaan tuntee intohimoa. Kortti saa minut ajattelemaan elämäni suuntaa ja niitä erilaisia polkuvaihtoehtoja, mitkä ovat parhaillaan edessäni. Minkä polun valitsen? En pysty päättämään sitä siinä hetkessä, mutta saan kuitenkin loppupäiväksi pohtimisen aihetta.

Kortit herättävät kaikissa osallistujissa syviä tuntemuksia ja pohdintoja. Ja tätähän eläinavusteisuus on kaikkein parhaimmillaan! Ja juuri siksi tätä olen lähtenyt opiskelemaankin.

Mukava päivä ratsastuskeskuksessa päättyy. Olen tulipunainen ah-niin-ihanan aurinkoisen takia. Kotona laitan ensimmäiseksi after sun-rasvaa. Se helpottaa jonkin verran poltetta iholla. Ja heitän sen 50-”volttisen” aurinkorasvan käsilaukkuuni. En halua enää toista kertaa tämän kesän aikana leikkiä keitettyä rapua.