Taidetta maanantain iloksi - Kuva, laulu ja runo tälle päivälle

Hetki sitten, kun selasin Facebookia vielä aamutokkuraisin silmin, törmäsin tekstiin, mikä herätti minut suhteellisen hyvin. Teksti kuului näin:

En ole koskaan ollut mikään suuri Goethe-fani, mutta tämä lausahdus sai Goethen näyttämään silmissäni huomattavasti paremmalta kuin mitä hän on tähän asti näyttänyt. Ja hän on täysin oikeassa! Taide, tuli se eteemme missä muodossa tahansa, auttaa meitä hyvin monessa asiassa. Se auttaa meitä ilmaisemaan itseämme ja purkamaan tunteitamme. Minäkin puran hyvin usein pahaa oloani teksteihin, toisaalta ilmaisen sinne myös suunnattoman suuren ilon ja onnen tunteet.

Voisin tuijottaa tavalla tai toisella puhuttelevaa kuvaa tuntikausia. En välttämättä aina edes tiedä, miksi jokin kuva puhuttelee ja herättää minussa tiettyjä tunteita. Se vain tekee niin. Ja se on taiteen tarkoitus: saada meidän sisimpämme liikkeelle. Herättää meissä ajatuksia. Ilman taidetta elämämme olisi tylsää, tyhjää ja liikkumatonta. Taiteella, oli taidemuoto sitten ihan mikä tahansa, tuomme elämäämme sisältöä. Ja sitä sisältöä saavat sekä taiteilijat itse että yleisö. Taide palvelee kumpaakin osapuolta.

Tästä Goethen ajatuksesta innostuneena päätinkin tuoda teille tähän kylmään ja pilviseen maanantaihin jotain ajateltavaa. Jotain sellaista, mikä liikuttaa minua itseäni. Eivät nämä välttämättä juuri sinua liikuta, sillä makunsa kullakin, ja minulla hieman erikoinen sellainen. Mutta toivon, että nämä minua liikuttaneet taideteokset liikuttaisivat edes jotakuta muuta. Eli tässä teille yksi minua liikuttanut laulu, runo ja kuva.

Olen suuri Vincent van Gogh-fani. Hän teki outoja kuvia, missä on unen tuntua, epätodellisuutta, mutta samalla kuitenkin väriä ja valoa. Kaikkein eniten minua puhuttelee tämä kuva, Starry night:

Kuva on jotenkin ihanan rauhallinen. Vaikka kuvassa on yö, siinä ei kuitenkaan ole mitään pimeää eikä pelottavaa. Siinä on tyyneyttä. Jotain sellaista, mikä on puuttunut minun öistäni. Katsomalla tätä kuvaa tunnen itsekin rauhaa ja tyyneyttä, mitä tässä kuvassa on. 

Seuraavaksi laulu. Mietin pitkään, minkä laulun laittaisin tähän. Lopulta päädyin Metallican The Unforgiveniin:

Se ei varmaan tule yllätyksenä, että pidän hevimusiikista. Tämä biisi julkaistiin ollessani teini. Elin silloin elämää, millaista kukaan ei haluaisi elää. Elämässäni ei ollut mitään hyvää eikä minulla ollut yhtään sellaista ihmistä, keneen turvautua. Tämä laulu sanoituksineen ja melodioineen auttoi minua jollain oudolla tavalla. Sain tästä vertaistukea. Tunsin, etten ollut ainoa, jonka elämä on yhtä kärsimystä ja taistelua.

Ja viimeisenä vielä runo tälle päivälle. Tässä suomalaisista runoista lempirunoni, Aaro Hellaakosken Hauen laulu:

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman

kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan

niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni
linnut heti
kuin vetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.

Runossa on vain sitä jotain. En osaa pukea sanoiksi, mitä kaikkea siinä on. Siinä on halua yrittää, sisukkuutta (eivät sitä monet hauet puuhun kiipeä), mutta samalla siinä on myös yksinäisyyttä ja tietynlaista ahdistusta. Runo on puhutellut minua aina, ja puhuttelee vieläkin.

Haastan sinutkin mukaan kertomaan päivän kuvasta, laulusta tai runosta. Tai vaikka kaikista! Taide tekee tästäKIN maanantaista paremman, ja töissä olo on ehkä hitusen helpompaa, kun saa rentoutua hyvän biisin tahdissa tai katsella kaunista kuvaa.