"Toijjon ihampaska!" - Palautteen antamisen jalo taito

Sukelletaas hetkeksi hieman syvempiin vesiin ja erittäin tärkeään asiaan, nimittäin palaute.

Kaikki ne ihmiset, jotka tekevät tavalla tai toisella julkista työtä, ovat jatkuvan palautteen kohteena. Muusikot, kuvataiteilijat, kirjailijat, poliitikot, tutkijat... Listaa voisi jatkaa pidemmällekin. 

Jokaisella ihmisellä on oma makunsa ja omat mieltymyksensä. Ei ole olemassa sellaista ihmistä, joka pitäisi aivan kaikesta, eikä toisaalta ole olemassa sellaista taiteilijaa, poliitikkoa tai tutkijaa, joka miellyttäisi kaikkia. Aina on joku, joka ei tykkää siitä, mitä sinä teet. Se on fakta, ja sen kanssa on elettävä.

Kuulen usein, että meidän palautteen saajien pitää osata ottaa palautetta vastaan. Kyllä, näin on. Pienestä ei pidä hätkähtää eikä lannistua. Monet meistä jopa toivovat saavansa palautetta, sillä hyvin annettu, rakentava kritiikki toimii erinomaisena apuvälineenä tulevaisuutta ajatellen. Ellen minä saisi omista kirjoituksistani laisinkaan kritiikkiä, en tietäisi yhtään, olenko ojassa vai allikossa, ja mihin suuntaan minun pitäisi lähteä kehittymään. Kritiikki on siis hyvä asia! Ja minä jopa toivon, että saan palautetta ja kritiikkiä omasta työstäni.

Mutta entäs sitten palautteen antajan vastuu? Onko sellaista? Kyllä on! Ja tässä helvetin some-maailmassa, missä lauotaan juuri sitä, mitä sylki suuhun tuo, tämä palautteen annon jalo taito on päässyt täysin unohtumaan.

Kerronpa esimerkin elävästä elämästä. Eräs henkilö kommentoi eräässä Facebook-ryhmässä kirjoitustani näin: "Voi hyvä luoja sentään!" Hetken aikaa potkittuani tätä kommentoijaa sain selville, ettei hän ollut pitänyt kirjoituksestani. Selvähän tuo, eivät kaikki minun kirjoituksistani tykkää, eikä ole laisinkaan pakko.

Perusteeksi hän sanoi kaksi asiaa. Ensiksi kirjoitukseni oli hänen mielestään lapsellinen. No, makunsa kullakin, ja jos hän koki tekstini lapselliseksi, hänellä on siihen täysi oikeus. Toiseksi, hän sanoi tekstini olevan loukkaava. Tässä kohdassa naamalleni tuli tyhmä ilme. Loukkaava? Luin tekstin monta kertaa läpi ja raavin päätäni. Tekstini ei ollut - minun mielestäni - missään kohdassa minkäänlaisia ihmisryhmiä loukkaava. Pyysin häneltä ihan konkreettista esimerkkiä siitä, mikä tekstissäni on loukkaavaa.

Heti ensimmäisenä sain kuulla sen perinteisen: "Et taida kestää kritiikkiä." Asia on kyllä niin, että kommentoija ei osannut antaa sitä kritiikkiä! Pyysin edelleen selvennystä, mikä kohta tekstissä oli loukkaava. Sanoin, etten ymmärrä tätä loukkausväitettä, ja haluan saada ihan kunnon esimerkin siitä, mikä tällainen kohta oli. Kommentoija käänsi asian niin, että tämä on ihan paska ryhmä ja me muut ryhmäläiset olemme täysiä idiootteja, eikä hän tällaisessa ryhmässä aio olla enää hetkeäkään. Ja poistui ryhmästä "ovet paukkuen".

En siis edelleenkään tänä päivänä tiedä, mikä kohta siinä tekstissä loukkasi kommentoijaa.

Joten annanpa teille nyt rakentavan kritiikin oppitunnin. Miten antaa sellaista palautetta, mistä palautteen saaja oikeasti hyötyy? Millainen palaute on ihan haistapaskaa, eikä anna palautteen saajalle mitään muuta kuin päänsäryn?

1. Ihan kiva

Tämä palaute ei ole mistään kotoisin. Se ei kerro mitään. Palautteen saaja ei tiedä, onko hänen teoksensa hyvä vai huono ja missä olisi mahdollisesti parantamisen varaa. Tämä kritiikki on yhtä kuin haista paska, enkä minä itse ainakaan arvosta tällaista palautetta, en sitten yhtään. Jos on pokkaa antaa palautetta, niin pitää antaa sellainen palaute, mistä saa jotain irti.

2. Tä on ihan paska

Ei sinun tarvitse tykätä, ja ikävää, etten pystynyt miellyttämään juuri sinua. Asian voisi kuitenkin ilmaista vähän kauniimmin. Vaikkei tykkääkään, ei tarvitse silti haukkua lyttyyn. Käytöstavat kunniaan, myös palautteen annossa! Esim. palaute: "Tämä ei ole ihan minun tyyliäni", on jo huomattavasti neutraalimpi ja ajaa täysin saman asian. Eikä palautteen saajalle tule haistapaska-fiilistä palautteesta.

3. Joojoo, tosi hieno on

Älä mielistele ja kehu, ellet todella tarkoita sitä! Epäaitous on perseestä, ja se näkyy kyllä. Jos hampaat irvessä, väkinäisen hymyn kera antaa palautetta, niin siitä kyllä huomaa, ettei palautteen antaja ole tosissaan. Me kaikki arvostamme sitä, että työtämme kohtaan ollaan rehellisiä. Minä arvostan rehellisyyttä, en mielistelyä, ja haluan saada aidon palautteen.

4. No koska se nyt vaan on paska

Okei, et siis pitänyt työstäni. Se tuli jo selväksi. Mutta voisitko kuitenkin olla vähän tarkempi sen suhteen, mistä ei pitänyt? Edelleenkin, jos sinulla on pokkaa antaa palautetta, pitää antaa sellainen palaute, mistä saa jotain irti. Palautteen antaja tietää työnsä olevan paska, mutta ei tiedä, mikä siinä on paskaa. Jos kyse on vaikka taulusta, ovatko värit väärät, aihe väärä, tekniikka väärä ja mikä siinä on vikana. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta PERUSTELE KRITIIKKISI, PERKELE!

5. Kyllä minä nämä jutut tiedän, koska minä olen *******

Ole minun puolestani vaikka paavi! Se ei siltikään tee sinusta mitään ylijumalaa, pelkän jumalan palvelijan. Vaikka sinulla olisi kuinka helvetin monta hienoa titteliä, se ei tarkoita sitä, että sinun sanasi nyt painaisi enemmän kuin jonkun toisen. Pirkko Pohjanmaalta antaa tasan yhtä arvokkaan palautteen kuin sinä helvetin hienoine titteleinesi. Ja koska minulle eivät edelleenkään ne tittelit merkkaa mitään, niin PERUSTELE, PERKELE! Se, että sinulla on sata erilaista hienoa englanninkielistä titteliä ei tarkoita sitä, että sinun ei tarvitsisi antaa mitään perusteluja. Kyllä tarvitsee! Sinun vasta tarvitseekin, koska sinun sitä rakentavaa kritiikkiä pitäisi osata antaa, jos kerran niin helvetin hieno tyyppi olet.

6. En mä nyt tällaisesta mitään ymmärrä...

Voi herra armahda! Miten tyhmä voi ihminen olla, ellei osaa omaa mielipidettään sanoa? Kyllä jokainen nyt osaa kertoa, miellyttikö työ. Jos miellytti, millä tavalla se miellytti. Ellei, niin mikä meni pieleen? Ei se ole sen vaikempaa. Hyvä helvetti sentään!

Kaikkein paras palaute on siis rehellistä ja suoraa. Siinä annetaan ansaitut kehut, jos kehuja ansaitsee. Sen lisäksi siinä huomioidaan parannuskohteet kertomalla palautteen saajalle, missä kohti olisi voitu jotain tehdä paremmin. Hyvä palaute ei ole lannistavaa eikä suoraa haukkumista. Hyvä palaute on sellaista, mistä palautteen saaja saa oikeasti itselleen eväitä  työnsä tekemiseen ja mitä hän pystyy hyödyntämään.

Eli älä tule enää tämän jälkeen antamaan minulle paskaa palautetta, vaan tule antamaan rakentavaa palautetta! Onko selvä? TÄH? HÄH? NII! Perkele.

PS. Koska kuvasuoni ei taas tänään syki, kuvat tarjoaa Papunet. Kuvat ovat Elina Vannisen ja Sergio Palaon käsialaa.

Osaatko kouluttaa kultakalan?

Al Pacino Michael Corleonen roolissa

Kello kuusi herätyskello pärähtää soimaan. En herää siihen, taaskaan. Olen ollut jo kaksi tuntia sohvalla, koska en saanut unta. Ja koska Kummisetä-trilogian viime katselukerrasta on aikaa, päätin siinä neljän aikaan aamuyöstä, että juuri nyt Michael Corleonen mielenkiintoinen elämä voisi olla hyvää viihdykettä.

Herätyskello kuitenkin muistuttaa minua siitä, että Corleonet pitää nyt jättää ja minun pitää siirtyä sohvalta autoon ja autosta junaan. Minulla on, jälleen kerran, koulutuspäivä Tampereella.

Olin jättänyt junalipun oston viime tinkaan, kuten tapoihini kuuluu. Eihän sitä nyt mitään voi ikinä tehdä ajoissa. Syytän tästä ADHD:tä, mikä on kyllä oikeasti osasyyllinen viime tingassa elämiseen. Mutta omaa tyhmyyttä se loppujen lopuksi kuitenkin on, ettei saa ikinä mitään hoidettua ajoissa.

Ihan itseni näköinen kuva. Aina yhtä normaalina.

Juna on ihan täynnä ja ainoastaan perhehytissä on vapaita paikkoja. Itse asiassa, perhehytti on kokonaan tyhjä. Näen sieluni silmin, miten istun yksinäni valtavassa (?) perhehytissä, lelujen keskellä ja kertailen respondetteja ja operantteja ehdollistumisia. Tai mitä ne nyt olivatkaan. Olen mennyt näissä käyttäytymisanalyysin termeissä jo aika päiviä sitten sekaisin.

Suunnitelmani eivät kuitenkaan ihan sellaisenaan toteudu. Hyttiin tulee vanha mummo, joka sanoo, että täällä olivat ainoat vapaat paikat. Mummo on todella tyylikkäästi pukeutunut, ja hän osoittautuu eläkkeellä olevaksi yliopistonopettajaksi. Sen sijaan, että kertailisin mitään, jään juttelemaan mummelin kanssa. Puhumme koko matkan evoluutiopsykologiasta, puheen ja kielen evoluutiosta ja formalistisesta kirjallisuudentutkimuksesta. Ihanaa, että joku toinenkin on kiinnostunut täysin turhista asioista!

Tampereella on järkyttävän kylmä. Paljon kylmempi kuin Turussa. Pakkanen puree kasvojani, kun astun junasta ulos ja hyvästelen mummon. Muistan oikoreitin, minkä eräs tamperelainen opiskelukaverini näytti minulle viime kerralla. Menen sitä pitkin yliopistolle. Kadut ovat järkyttävän liukkaita, ja meinaan lentää kankuilleni monen monta kertaa. Anteeksi nyt vain, Tampere, mutta teillä on hiekoitus hoidettu täysin ala-arvoisesti! Meillä Turussa taas hiekoitus on kunnossa, ainakin Martin kermapersekaupunginosassa. 

Pidän Tampereesta todella paljon, vaikka turkulainen olenkin. Se on kaunis ja vireä kaupunki, missä on paljon mielenkiintoisia tapahtumia. Lisäksi tamperelaiset ovat hirvittävän mukavia. Ja tämän sanon täydestä sydämestäni, en saadakseni pointseja tamperelaisilta. Mutta hiekoittaa Tampereella ei osata. Onneksi en kuitenkaan oikeasti kaadu, vaikka se onkin monta kertaa todella lähellä.

Tänään meillä on ohjelmassa ryhmätyöskentelyä. Meille annetaan kaksi tutkimusartikkelia , mistä meidän pitää esitellä metodit, sekä yksi video, mikä meidän pitää analysoida. En ole tämän lukuvuoden aikana muuta tehnytkään, kun lukenut tutkimusartikkeleita, arvioinut niitä, kommentoinut metodeita ja niiden järkevyyttä. Tämä homma ei eroa erityispedagogiikan opiskelusta, ei sitten mitenkään.

Jokainen ryhmä menee omaan huoneeseensa työskentelemään. Loppupäivästä esittelemme löydöksemme muille. Meidän ensimmäinen artikkelimme kertoo kissojen koulutuksesta. Artikkeli on tiivis. Siinä ei pahemmin turhia jorista. Asiat on kerrottu selkeästi ja pystyisin ihan hyvin tämän artikkelin pohjalta toistamaan tutkimuksen.

Toinen artikkeli kertoo reesusapinoiden kouluttamisesta. Artikkeli on pitkä kuin nälkävuosi! Siinä on kerrottu tutkimuksen jokainen pienikin yksityiskohta alkaen tutkijoiden kalsareiden väristä. Toinen kouluttajistamme tulee katsomaan, miten työmme edistyy. Huokaisen ja kysyn, onko meidän pakko esitellä jokainen yksityiskohta, koska muuten me joudumme puhumaan vähintään tunnin. Yksityiskohtia on niin järkyttävän paljon. Ei kuulemma tarvitse. Kunhan kerron pääkohdat.

Lounastauolla minulla ei ole nälkä. Syön pienen sämpylän Café Kampuksessa ja haen alakerran kahvilasta kaakaon. Kuppi on iso, eikä se tule edes puoleen väliin. Olen törkeä, ja painan automaatin kaakao-painiketta toisen kerran, jotta saan pahvimukin täyteen kaakaota. Sen jälkeen laitan kannen päälle, ja kerron kassalle ottaneeni yhden kaakaon. Ei kahvila tämän takia konkurssiin joudu.

Viimeisenä katsomme videon ja analysoimme siinä käytettävää koulutusmenetelmää. Meidän videomme kertoo kultakala-agilitysta. Kyllä, luit oikein! Kultakalojen kanssa voi harrastaa agilitya. Ellet usko minua, katso itse kyseinen video: https://www.youtube.com/watch?v=TyJtuIS1O3k&feature=youtu.be

Kultakalan koulutusprosessia on mielenkiintoista miettiä. En ole ikinä edes harkinnut, että voisin kouluttaa kultakalan. Eikä ole varmaan moni muukaan ajatellut samaa. Koska koulutus on loppujen lopuksi todella yksinkertaista ja vaatii vain vähän vaivaa ja toistoja, niin olen täysin varma, että pystyisin tämän koulutuksen jälkeen kouluttamaan kultakalan ja tekemään siitä agility-mestarin.

Loppupäivän esittelemme löytöjämme muulle porukalle. Koulutusvideot ovat todella mielenkiintoisia. Olen tämän koulutuksen aikana käsittänyt, että minkä tahansa eläimen voi kouluttaa, ja olen käsittänyt senkin, ettei se kouluttaminen ole edes erityisen vaikeaa. Videoilla koulutetaan kirahveja ja alligaattoreita sen meidän kultakalamme lisäksi. Kirahvin kouluttaminen voisi olla hauskaa, mutta alligaattorista en ehkä aloittaisi ihan ensimmäiseksi. Arvostan sen verran käsiäni, etten halua niiden joutuvan alligaattorin ruuaksi.

Koulutuspäivä päättyy. Tällä kertaa en menekään hotelliin, vaan kävelen takaisin rautatieasemalle liukastellen ja kiroillen. Toki meillä olisi täällä huomenna toinen koulutuspäivä, mutta koska kaiken pitää aina tapahtua samaan aikaan, minulla sattuu olemaan myös Turussa koulutus! Autismisäätiön järjestämä mielenterveyden ensiapu-koulutus. Haluan saada koulutuksesta todistuksen, enkä saa sitä, ellen ole jokaisella kerralla paikalla. Siksi piti valita, joko Tampere tai Turku. Valitsen tällä kertaa Turun.

Taco House, mistä on tullut vakiopaikkani kuluttaa aikaa junan lähtöä odotellessa, on tyhjä. Saanpahan olla rauhassa. Juna Turkuun taas on viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. Eilen, kun varasin liput, tilaa oli vielä suhteellisen paljon tässä junassa. Nyt sitä ei ole yhtään. Vihaan sitä, että joudun istumaan tiiviisti, vieraiden ihmisten vieressä. Mutta ei voi mitään. Tähän junaan ei mahtuisi Pyhä Henkikään.

Kaksi tuntia tiivistä menoa ja ahdasta istumista. Onneksi sen kahden tunnin ahtauden jälkeen pääsen kotiin rakkaan Kaunoni luokse. Ai niin, minulla on se mieskin... Korjaan siis äskeistä virkettäni: "Pääsen kotiin rakkaiden miesteni luokse". Ja pääsen jatkamaan Kummisetä-trilogiaa.

Kameli lammaslaumassa

Historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä. Kiinnostaa kuin kasa kissanpaskaa. Yhtä kiinnostavia nämä kaikki metodikurssit ovat. Ja niitä on syventävissä opinnoissa paljon! Niin tylsiä ja kuivia kuin ne ovatkin, ne ovat myös hyödyllisiä, jos haluaa ymmärtää, miten tutkimusta tehdään. Ja ne ovat, tietenkin, myös pakollisia kursseja, joten ne on pakko käydä, vaikkei tutkimuksen teko noin muuten kiinnostaisikaan.

Seminaarihuoneen ovi ei ole lukossa. Tungen sisään ja laitan valot päälle. Otan nurkkapaikan, missä voin keskittyä kaikkein parhaiten. Istumapaikalla on suuri merkitys ADHD-oireisen ihmisen keskittymiskyvyn kannalta. Ja koska olen ensimmäinen, saan valita vapaasti, mihin istun.

Väkeä alkaa pikkuhiljaa virrata sisään. He tervehtivät, ja menevät istumaan omille paikoilleen. Keskustelua ei synny. Kaikki ovat vieraita toisilleen, eikä suomalainen juttele vieraiden ihmisten kanssa ilman hyvää syytä. Sisään tulee myös lauma minun kanssani samaan ryhmään kuuluvia. He tervehtivät myös, mutta menevät kimpassa vapaaseen pöytään, ja jäävät juttelemaan keskenään. He ovat ehtineet jo ryhmäytyä. Ne muut. Minä en ole vielä ryhmäytynyt enkä kuulu mihinkään ryhmään.

Tunnen itseni hieman yksinäiseksi. Osittain syy on täysin omani, sillä en ole aktiivisesti koittanut lähestyä ketään. Ne ihmiset, jotka kuuluvat samaan maisteriohjelmaan kuin minä, ovat hyvin erilaisia. Minulla ei ole heidän kanssaan mitään yhteistä. Voin kyllä käydä turhanpäiväisen, puoli minuuttia kestävän small talk-keskustelun, mutta siihen se sitten jääkin. Olemme niin erilaisia, ettei meillä ole yhteistä kieltä, vaikka olemmekin kaikki suomalaisia.

Minulla on tuttuja Turun yliopistolla. Kaksi tuttua jopa samassa pääaineessa! He vain kuuluvat eri vuosikurssiin, eikä minulla ole paljoakaan yhteisiä kursseja heidän kanssaan. Jos haluan saada lounasseuraa, saan sitä kyllä niistä ihmisistä, jotka tunnen muuta kautta kuin opiskelu. Oman ryhmäni ihmisistä tuskin saisin lounasseuraa, vaikka pyytäisin. Ehkä he voisivat istua samassa pöydässä, mutta keskustelu tuskin olisi kovin hedelmällistä.

Toisaalta, olen jo tottunut tähän. Tällaista se on: Olla erilainen ihminen. Ylivilkas ADHD tavallisten perusnenttien maailmassa. Meillä ei ole paikkaa siellä, koska meitä ja meidän toimintatapojamme ei ymmärretä. Ja sitä meidän maisteriohjelman ryhmämme on: Perusnenttejä neuronormaaleine aivoineen ja yhteiskunnan suosimine ajattelutapoineen. Vain minä erotun selkeästi joukosta, ja olen kuin kameli lammaslauman keskellä.

Onneksi en ole ainoa kameli maailmassa. Näen kyllä muita kameleita seminaarihuoneiden ulkopuolella. Vaikka ehkä tuossa seminaarihuoneessa tunsinkin ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, elämäni ei ole sitä noin muuten. Minä kuulun. Minulla on heimo. Minulla on heimoveljiä ja -sisaria. He ymmärtävät. He hyväksyvät. He vain eivät opiskele samassa maisteriohjelmassa kuin minä.

Kuva on otettu Väskissä vuonna 2012. Pääsin
syöttämään karitsoja.