Pikimustat pilvet aukevat, kun pääsen Saloon. Pisarat hakkaavat pinkin autoni ikkunaa. En ole enää kaukana määränpäästäni, mutta silmiäni painaa. Työpäivän jälkeinen väsymys ja siihen vielä päälle automatka kera unettavan ropinan. Ihme, etten nukahda rattiin.
Pian tulee Muurlan ramppi. Nousen siitä ylös. Muutama kilometri ja olen määränpäässäni, Muurlan opistolla.
Juoksen pääovelle, sateensuojaan. Ovi on lukossa. Ovikelloon ei vastaa kukaan. En näe mitään liikettä missään. Tarkistan sähköpostista haastattelun päivämäärän. Kyllä, se on tämä päivä. Lopulta ovi tullaan avaamaan. Olen oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Hyvä. Haastattelu voi alkaa.
Olen hakenut valokuvaterapian koulutukseen. Koin voimauttavan valokuvan opinnoissa sen, miten voimakas taideterapeuttinen työkalu valokuva on. Uskon tähän menetelmään ja tiedän sen olevan erinomainen terapiamenetelmä. Sen avulla päästään syvemmille vesille kuin pelkän keskustelun avulla. Siksi olen hakeutunut tänne.
Haastattelut tehdään pienryhmissä. Meidän pienryhmässämme on kokonaiset kaksi hakijaa. Eipä ainakaan mene kauaa, jos kerran vain kaksi ihmistä on paikalla.
Haastattelu on tyypillinen: Kuka olet, mitä teet, miksi olet täällä, mitä odotat koulutukselta. Ei mitään sellaista, mihin en olisi voinut mitenkään varautua etukäteen. Kerron rehellisesti, miksi olen tullut tänne. Ei minulla ole mitään syytä liioitella tai kiertää totuutta.
Vain tunnin jälkeen olemme valmiita. Sade on lakannut ja pääsen ajamaan takaisin kotiin kauniissa auringonpaisteessa. Minulla on jotenkin virkistäytynyt olo. En osaa selittää, miksi.
Päätän poiketa kotimatkalla Skanssissa, ostoskeskuksessa. Mukaani lähtee iso määrä uusia pensseleitä, akryylivärit, öljyvärit sekä uutta maalauspaperia. En ole edelleenkään hyvä maalaamaan, mutta kehityn koko ajan. Tuskin minä ikinä maalauksillani mitään tulen tienaamaan, kun eivät ammattilaisetkaan niillä tienaa, mutta omaksi iloksi voi aina tehdä.
Minulla on nälkä. Laiskottaa. Päätän ajaa Hesen drive-inin kautta kotiin. Soijatortilla, härkäpapuburger ja juustohamppari ilman suolakurkkua. Kaikille jotakin. Paitsi koiralle. Meidän pilalle lellitty Kaunokaisemme on saanut tänään jo tuoretta maksaa.
Jälkkäri odottaa jo jääkaapissa: Leipomo Mannan vegaaninen brownie.
Loppuillan saan viettää sohvalla uusimman Canis-lehden parissa ja toivoa, että virkistyn loppuviikkoon mennessä. Tiedossa on kaksi päivää jäljestystä herra Villahousun kanssa, enkä haluaisi mennä sinne haukottelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti