Riisivanukkaan lisäksi tänään on Yhdysvaltojen varapresidentin päivä. Ja mehän kaikki todella toivomme, että varapresidentille tulee pian käyttöä, koska Yhdysvaltain presidentti on... No, hän on.
Kolmannen aiheen suureen juhlaan meille suo Tove Jansson, muumien äitihahmo. Vaan kuinka moni on tämän päivän aikana oikeasti muistanut syyn, miksi tätä päivää "juhlitaan"? Kaikki ovat parkuneet loppuunmyytyjen muumimukien perään, eikä kukaan muista sitä, minkä suuren työn Jansson teki. Hän toi valtavasti suomalaiseen kirjallisuuteen luomalla muumihahmot, ja taitaapa olla tasan ainoa suomalainen lastenkirjailija, joka on niittänyt näin suurta mainetta myös ulkomailla.
Mistä päästäänkin mukavasti aasinsiltaa pitkin päivän viimeiseen teemaan. Viimeinen, mutta kaikkein paras teemapäivä tänään on kirjojen rakastajien päivä! Koska siitä ei ole pitkäkään aika, kun paasasin lukemisen tärkeydestä, jätän sen tällä kertaa väliin ja tyydyn vain paistattelemaan kaikkien ihanien kirjojen hehkussa.
Rakastan kirjoja! Nimenomaan fyysisiä kirjoja. Rakastan sivujen rapinaa, kirjan tuoksua ja rakastan kirjan tuntua kädessäni. Kirja tyydyttää makua lukuun ottamatta kaikki mahdolliset aistit.
Rakastin kirjoja jo ihan pienenä lapsena. Äitini luki minulle paljon, ja osasin kaikki kirjat ulkoa, ja jos äitini oli nukahtanut kesken ties kuinka monennen kirjan, luin itse itselleni, ulkomuistista. Olin viisivuotias, kun opin oikeasti lukemaan.
Äidilläni on vielä tallessa lapsuuteni kirjoja. Vanhoja niin rikkinäisiä Pupu Tupuna-kirjoja, ettei niihin uskalla edes koskea. Kirjat on luettu niin moneen kertaan, että ne ovat kuluneet käytössä. Lempikirjani nimeä en muista. Siinä oli pieni peikkotyttö, jolla ei ollut vaatteita, ja metsän eläimet tekivät hänelle somat vaatteet. Kirja loppuu: "Punaiset posket ja naurava suu". Äitini varmaan muistaisi kirjan nimenkin.
Ala-asteen ensimmäisillä luokilla harrastin Neiti Etsiviä. Toki luin muitakin kirjoja, mutta Neiti Etsivät olivat se ykkönen. Meillä oli suurin piirtein kilpailua luokkakavereiden kanssa siitä, kuka on ehtinyt lukea minkäkin Neiti Etsivä-kirjan.
Olin vielä ala-asteella, kun siirryin lukemaan "aikuisten kirjoja". Stephen King oli suosikkini. Samoin luin todella paljon vanhoja klassikoita, kuten esim. Kolme muskettisoturia. Tämä sama linja jatkui kautta yläasteen, jolloin kirjallisuus oli eräs tapa paeta sitä karmeaa todellisuutta, missä elin. Kirjat veivät minut toisaalle, parempiin maailmoihin.
Lukiossa aloin sitten harrastaa TOSI kirjallisuutta, ja sain lukion äidinkielen opettajan hämmästymään, kun kysyin, saanko lukea erästä tehtävää varten Danten Jumalaisen näytelmän, vaikkei se ollutkaan kirjalistalla. Sain siitä kirjallisuustehtävästä arvosanaksi kympin.
Jyväskylän yliopistossa 2000-luvun alussa luin valtavasti venäläistä kirjallisuutta. Osaksi siksi, että minulla oli pääaineena venäjä, mutta myös siksi, että pidin venäläisestä kirjallisuudesta todella paljon. Suosikkini on aivan ehdottomasti Dostojevski. Hänen kirjansa ovat pitkiä ja raskaslukuisia, mutta se vaiva kannattaa nähdä!
Pitkät vuodet yliopistossa ovat myös karsineet lukuintoa siinä mielessä, että valtava tietokirjallisuuden lukumäärä vie aikaa kaunokirjallisuudelta, eikä vapaa-aikana välttämättä jaksa enää lukea niin paljoa. Etenkin nyt, kun teen toista maisterintutkintoani, olen lukenut kaunokirjallisuutta todella vähän. Tämän vuoden aikana olen ehtinyt lukea vain muutaman hassun kirjan. Toki luettavien kirjojen lista on kasvanut sitäkin pidemmäksi, odottamaan aikaa, jolloin saan katsella valmista gradua kansissa, eikä tarvitse lukea tiedelehtien artikkeleita vammaisuudesta kaunokirjallisuuden sijaan.
Omalle tyttärelleni luin paljon hänen ollessaan pieni. Hänen lempikirjansa olivat Possu Palleroita. Yritin myös hankkia hänelle kirjoja hänen toisella äidinkielellään, hollannilla, ja luin niitäkin huonolla kielitaidollani. Nykyään teinityttäreni ei - valitettavasti - ole yhtä innoissaan kirjoista kuin mitä minä olin samanikäisenä. Hän roikkuu somessa kavereidensa kanssa sen sijaan, että lukisi Kingiä.
Mieheni usein pyörittelee silmiään, kun raahaan jostain alennusmyyntikorista kassikaupalla kirjoja kotiin. Miksi pitää, kun niitä kirjoja on jo valmiiksi monta sataa? No siksi pitää! Kyllähän minä ruokaakin raahaan kaupasta kassikaupalla. Kirjat ovat sama juttu. Ne eivät ehkä sovellu ruumiin ravinnoksi, mutta ne ovat hengen ravintoa. Ilman niitä minun henkeni kuihtuu ja minä kuolen sisältä.
Kirjojen rakastajat, tänään on meidän päivämme! Tehdään tästä päivästä SATUMAINEN!
Rakastan kirjoja! Nimenomaan fyysisiä kirjoja. Rakastan sivujen rapinaa, kirjan tuoksua ja rakastan kirjan tuntua kädessäni. Kirja tyydyttää makua lukuun ottamatta kaikki mahdolliset aistit.
Rakastin kirjoja jo ihan pienenä lapsena. Äitini luki minulle paljon, ja osasin kaikki kirjat ulkoa, ja jos äitini oli nukahtanut kesken ties kuinka monennen kirjan, luin itse itselleni, ulkomuistista. Olin viisivuotias, kun opin oikeasti lukemaan.
Äidilläni on vielä tallessa lapsuuteni kirjoja. Vanhoja niin rikkinäisiä Pupu Tupuna-kirjoja, ettei niihin uskalla edes koskea. Kirjat on luettu niin moneen kertaan, että ne ovat kuluneet käytössä. Lempikirjani nimeä en muista. Siinä oli pieni peikkotyttö, jolla ei ollut vaatteita, ja metsän eläimet tekivät hänelle somat vaatteet. Kirja loppuu: "Punaiset posket ja naurava suu". Äitini varmaan muistaisi kirjan nimenkin.
Ala-asteen ensimmäisillä luokilla harrastin Neiti Etsiviä. Toki luin muitakin kirjoja, mutta Neiti Etsivät olivat se ykkönen. Meillä oli suurin piirtein kilpailua luokkakavereiden kanssa siitä, kuka on ehtinyt lukea minkäkin Neiti Etsivä-kirjan.
Olin vielä ala-asteella, kun siirryin lukemaan "aikuisten kirjoja". Stephen King oli suosikkini. Samoin luin todella paljon vanhoja klassikoita, kuten esim. Kolme muskettisoturia. Tämä sama linja jatkui kautta yläasteen, jolloin kirjallisuus oli eräs tapa paeta sitä karmeaa todellisuutta, missä elin. Kirjat veivät minut toisaalle, parempiin maailmoihin.
Lukiossa aloin sitten harrastaa TOSI kirjallisuutta, ja sain lukion äidinkielen opettajan hämmästymään, kun kysyin, saanko lukea erästä tehtävää varten Danten Jumalaisen näytelmän, vaikkei se ollutkaan kirjalistalla. Sain siitä kirjallisuustehtävästä arvosanaksi kympin.
Jyväskylän yliopistossa 2000-luvun alussa luin valtavasti venäläistä kirjallisuutta. Osaksi siksi, että minulla oli pääaineena venäjä, mutta myös siksi, että pidin venäläisestä kirjallisuudesta todella paljon. Suosikkini on aivan ehdottomasti Dostojevski. Hänen kirjansa ovat pitkiä ja raskaslukuisia, mutta se vaiva kannattaa nähdä!
Pitkät vuodet yliopistossa ovat myös karsineet lukuintoa siinä mielessä, että valtava tietokirjallisuuden lukumäärä vie aikaa kaunokirjallisuudelta, eikä vapaa-aikana välttämättä jaksa enää lukea niin paljoa. Etenkin nyt, kun teen toista maisterintutkintoani, olen lukenut kaunokirjallisuutta todella vähän. Tämän vuoden aikana olen ehtinyt lukea vain muutaman hassun kirjan. Toki luettavien kirjojen lista on kasvanut sitäkin pidemmäksi, odottamaan aikaa, jolloin saan katsella valmista gradua kansissa, eikä tarvitse lukea tiedelehtien artikkeleita vammaisuudesta kaunokirjallisuuden sijaan.
Omalle tyttärelleni luin paljon hänen ollessaan pieni. Hänen lempikirjansa olivat Possu Palleroita. Yritin myös hankkia hänelle kirjoja hänen toisella äidinkielellään, hollannilla, ja luin niitäkin huonolla kielitaidollani. Nykyään teinityttäreni ei - valitettavasti - ole yhtä innoissaan kirjoista kuin mitä minä olin samanikäisenä. Hän roikkuu somessa kavereidensa kanssa sen sijaan, että lukisi Kingiä.
Mieheni usein pyörittelee silmiään, kun raahaan jostain alennusmyyntikorista kassikaupalla kirjoja kotiin. Miksi pitää, kun niitä kirjoja on jo valmiiksi monta sataa? No siksi pitää! Kyllähän minä ruokaakin raahaan kaupasta kassikaupalla. Kirjat ovat sama juttu. Ne eivät ehkä sovellu ruumiin ravinnoksi, mutta ne ovat hengen ravintoa. Ilman niitä minun henkeni kuihtuu ja minä kuolen sisältä.
Kirjojen rakastajat, tänään on meidän päivämme! Tehdään tästä päivästä SATUMAINEN!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti