Näytetään tekstit, joissa on tunniste sade. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sade. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Työpäivä, haastattelupäivä ja uudet akryylivärit - Tervetuloa arki!


Pikimustat pilvet aukevat, kun pääsen Saloon. Pisarat hakkaavat pinkin autoni ikkunaa. En ole enää kaukana määränpäästäni, mutta silmiäni painaa. Työpäivän jälkeinen väsymys ja siihen vielä päälle automatka kera unettavan ropinan. Ihme, etten nukahda rattiin.

Pian tulee Muurlan ramppi. Nousen siitä ylös. Muutama kilometri ja olen määränpäässäni, Muurlan opistolla.


Juoksen pääovelle, sateensuojaan. Ovi on lukossa. Ovikelloon ei vastaa kukaan. En näe mitään liikettä missään. Tarkistan sähköpostista haastattelun päivämäärän. Kyllä, se on tämä päivä. Lopulta ovi tullaan avaamaan. Olen oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Hyvä. Haastattelu voi alkaa.

Olen hakenut valokuvaterapian koulutukseen. Koin voimauttavan valokuvan opinnoissa sen, miten voimakas taideterapeuttinen työkalu valokuva on. Uskon tähän menetelmään ja tiedän sen olevan erinomainen terapiamenetelmä. Sen avulla päästään syvemmille vesille kuin pelkän keskustelun avulla. Siksi olen hakeutunut tänne.


Haastattelut tehdään pienryhmissä. Meidän pienryhmässämme on kokonaiset kaksi hakijaa. Eipä ainakaan mene kauaa, jos kerran vain kaksi ihmistä on paikalla.

Haastattelu on tyypillinen: Kuka olet, mitä teet, miksi olet täällä, mitä odotat koulutukselta. Ei mitään sellaista, mihin en olisi voinut mitenkään varautua etukäteen. Kerron rehellisesti, miksi olen tullut tänne. Ei minulla ole mitään syytä liioitella tai kiertää totuutta.


Vain tunnin jälkeen olemme valmiita. Sade on lakannut ja pääsen ajamaan takaisin kotiin kauniissa auringonpaisteessa. Minulla on jotenkin virkistäytynyt olo. En osaa selittää, miksi. 

Päätän poiketa kotimatkalla Skanssissa, ostoskeskuksessa. Mukaani lähtee iso määrä uusia pensseleitä, akryylivärit, öljyvärit sekä uutta maalauspaperia. En ole edelleenkään hyvä maalaamaan, mutta kehityn koko ajan. Tuskin minä ikinä maalauksillani mitään tulen tienaamaan, kun eivät ammattilaisetkaan niillä tienaa, mutta omaksi iloksi voi aina tehdä.


Minulla on nälkä. Laiskottaa. Päätän ajaa Hesen drive-inin kautta kotiin. Soijatortilla, härkäpapuburger ja juustohamppari ilman suolakurkkua. Kaikille jotakin. Paitsi koiralle. Meidän pilalle lellitty Kaunokaisemme on saanut tänään jo tuoretta maksaa. 

Jälkkäri odottaa jo jääkaapissa: Leipomo Mannan vegaaninen brownie.

Loppuillan saan viettää sohvalla uusimman Canis-lehden parissa ja toivoa, että virkistyn loppuviikkoon mennessä. Tiedossa on kaksi päivää jäljestystä herra Villahousun kanssa, enkä haluaisi mennä sinne haukottelemaan.


torstai 28. kesäkuuta 2018

Tuska tuhansista tavaroista


Vihaan pakkaamista. Aina samaa järjetöntä tavaroiden etsimistä paikoista, mistä ei löydy mitään, mitä sieltä pitäisi löytyä. Aina sama pelko siitä, että jotain olennaista unohtuu. En voi kuitenkaan lähteä viettämään kesän kohokohtaa, Tuskaa, ilman kunnon varusteita.

Laturit. Onko kaikki tarvittavat laturit? Jokainen ladattava asia tarvitsee oman laturinsa. Tietenkin. Onhan kaikki akut ladattu valmiiksi, ettei heti perjantaina tule ongelmia jonkun olennaisen akun loppumisesta? Vihaan asioiden tarkistamista.


Vaatteet. Monelle päivälle vaatetta. Mustaa sellaista. Sukille ei löydy paria. Sukillani ei ole ollut paria varmaan kahteen vuoteen. Alushousut, rintaliivit, housut, hameet. Mitä edes haluan pitää päällä? Millainen ilma Helsingissä on? Riittääkö kaksi pitkähihaista paitaa? Suomen kesässä olen joskus ollut festareilla tumput käsissä ja silti hytisten. Mahdanko tarvita tällä kertaa tumppuja ja toppatakkia? Kertakäyttösadetakit ainakin otan. Jokaiselle päivälle omansa.

Mutta entä, jos ei sadakaan? Entä sitten, jos paistaa? Minä palan karrelle viidessä minuutissa. Aurinkorasva. Toinen aurinkorasva. Ehkä ne riittävät.


Laastarit mahdollisia rakkoja varten. Savetteja. Deodorantti. Lompakko. Liput. Niin, ne LIPUT! Niitä ei ehkä kannata unohtaa, tai voi päästä poru. 

Särkylääkkeet selkää varten. Kokoontaitettava festarituoli. Meikit. Hiustuotteet. Olenhan muistanut sheivata? Olen. Sheiveri mukaan. Hammasharja ja -tahna. Passia en sentään tarvitse, koska emme vaihda valtiota.

Kengät. Vaihtokengät. Varmistussoitto, että koiravahti tulee hakemaan koiran sovittuun aikaan. 


Perkele, liput Helsinkiin! Mahtaako VR toimia huomenna? Parempi olisi. Äkkiä junaliput netistä. Samalla varmistus siitä, että hotelli on todellakin varattu ja varaus voimassa. On se. Siitä on paperi. Eivät voi Scandicissa valittaa.

Olikohan siinä kaikki? Mitä puuttuu? En tiedä. Varmasti jotain puuttuu. Olen kuitenkin unohtanut jotain. En tiedä, mitä. Tiedän, että voin ostaa kaiken puuttuvan Helsingistä, mutta silti pelkään unohtaneeni puolet tärkeistä asioista.

Pakkaaminen on yhtä tuskaa. TUSKAAAAAAA!!!!!! JEEEEEEEEE!!!!!


lauantai 23. kesäkuuta 2018

Suomen juhannus, sade ja suklaa


Katson ulos ikkunasta ja päässäni alkaa soida Nalle Puhin pilvilaulu. "Sataa, sataa ropisee." Eihän Suomen juhannus olisi mitään ilman kunnon rankkasadetta ja märkiä grillimakkaroita. Suomalainen nauttii säästä kuin säästä, kun kerran kesä on. Silloin nautitaan vaikka väkisin.

Meidät on kutsuttu juhannusjuhlille, mutta emme pääse. Ex-mieheni vierailu Suomessa vaikuttaa omalta osaltaan minunkin aikatauluihini, joten en pysty lähtemään niin kauas kuin missä juhannuspirskeet ovat. Harmittaa niin vietävästi, mutta c'est la vie. Sen sijaan vietämme mieheni kanssa kotijuhannuksen. Sohva, harvinaisen typeriä elokuvia, Alpron soijakaakaojuomaa ja passionhedelmä-mansikka-pikkupalvovia. Kyllä meidän kelpaa! Tässä mitään sen suurempia bileitä tarvita.


Joka kerta, kun yritämme hieman halailla tai pusutella, saamme kolmannen pyörän mukaan touhuihimme. Koiramme, Kaunon. Meidän taloudessamme ei anneta ensimmäistäkään halia tai pusua ilman, että Kauno on toiminnassa mukana. Hän on tarkka mies, ja haluaa saada osansa kaikesta hellyydestä ja huomiosta. Tämä on erityisen mukavaa silloin, kun tekisi mieli vähän jotain syvällisempää toimintaa kuin pelkkä halaus. Koiran märät nuolaisut jalkapohjissa sekuntia ennen kriittistä hetkeä ovat kyllä takuuvarma ehkäisykeino!

Ilta saapuu, vaan ei pimene. Minä maistelen viiniä ja täyttelen viinipäiväkirjaani. Jokaisella kermaperseporvarilla pitää olla oma viininmaistelupäiväkirjansa. Muuten ei ole kunnon porvari. Mieheni kokoaa parvekkeelle ostamaani pöytää. Kaksi vuotta siinäkin meni, että sain ostettua parvekkeelle pöydän ja kaksi tuolia.


Olen syönyt niin monta pikku-Kismetiä, että kevään aikana laihduttamani kilot ovat tulleet tuplana takaisin. Ei haittaa! Onpahan taas jotain, mitä tavoitella. Ilman tavoitteita elämä on harvinaisen puuduttavaa ja yksitoikkoista. Olen käynyt ostamassa myös salaattiainekset, mutta kuka nyt salaattia haluaisi syödä, jos tarjolla on pavlovia ja suklaata. 

Minulla on scrap book, minkä olen käynyt ostamassa. Olen saanut lääkäriltä kotitehtäväksi jatkaa kesäloman aikana näitä taideterapeuttisia harjoitteitani. Sen lisäksi, että kirjoitan runoja, minun pitää myös piirtää ja koota kollaaseja, jotta saan purkaa ajatuksiani ja oloani - hyvää tai pahaa - paperille monissa eri muodoissa. Olen mennyt mukavuusalueeni ulkopuolelle jopa niin paljon, että olen ostanut vesivärit! Taisin koskea vesiväreihin viimeksi ala-asteella, 90-luvun alkuvuosina. Elämässä pitää kuitenkin kokeilla kaikkea, joten minä kokeilen nyt näitä perkeleen vesivärejä, vaikken osaakaan maalata niillä. Yrittänyttä ei laiteta (mihin helvettiin sitä ei laiteta, kertokaa nyt joku mulle).


Courserassa ja edX:ssä sadan valmiin kurssin rajapyykki lähestyy. Ja ei, en todellakaan ole maksanut jokaisesta kurssista! Ainoastaan muutamasta, mistä koen olevan jotain todellista hyötyä. Minulla olisi muutama kurssi kesken, mutta en jaksa opiskella. Pidän opiskeluvapaata, kerrankin. Ja keskityn opettelemaan noiden vesivärien käyttöä. Kyllä minä nyt sutata osaan vesiväreillä, mutta kun olisi kiva saada aikaiseksi jotain muutakin kuin sitä SatuViisVee-suttua.

Tällainen juhannus meillä täällä Suomen Turussa. Yritäpäs pistää paremmaksi! Et varmana pysty, sillä märät grillimakkarasi kera Turun sinapin eivät taatusti maistu yhtä hyviltä kuin minun sokeria täynnä olevat pavlovani.


sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Gaia, meidän äitimme


Nautitko sateen tuoksusta? Tuulen huminasta? Kukkakedon väriloistosta? Lintujen laulusta? Oletko koskaan ajatellut, miksi nämä kaikki ovat olemassa? Minä ajattelen useinkin. Mikä on kaiken tämän kauneuden alkulähde? Kaikki kauneus meidän ympärillämme on peräisin yhdestä ja ainoasta lähteestä: Äiti Maa. Tai Maaemo. Tai Gaia. Miksi ikinä häntä sitten haluat kutsuakin. Ilman Äiti Maata mitään, mitä sinä näet ympärilläsi, ei olisi olemassa.


En puhu Äiti Maasta minään jumalallisena hahmona. Äiti Maa ei ole mikään muinaiskreikkalaiseen pukuun sonnustautunut pitkähiuksinen, kaunis nainen. Mutta Äiti Maa on kuitenkin elävä olento. Hän on olemassa. Siksi puhun nimenomaan hänestä. Äiti Maa on ympärillämme, joka paikassa. Ilmassa, mitä hengitämme. Kukissa, mitä ihastelemme. Vedessä, missä uimme. Äiti Maa, tämä pallomme, mitä me asutamme, on elävä organismi. Elävä ja tunteva kokonaisuus. Sillä on oma tietoisuutensa tavalla, mitä rajoittunut ihmismieli ei pysty koskaan ymmärtämään, ja siksi pidämme Äiti Maata jonain ihme myyttinä. Emme näe Äiti Maan olemassaoloa ympärillämme, sillä ahneina olentoina näemme vain itsemme ja omat tarpeemme. Siitä syystä me ihmiset imemme Äiti Maan kuiviin kaikesta mahdollisesta. Me tapamme meidän oman äitimme.


Siksi vietämme tänään Maan päivää. Ihmiskunta joutuu muistuttamaan itseään siitä, että ilman Äiti Maata meitä ei olisi olemassa. Ja ilman Äiti Maata ja hänen huolenpitoaan me myös kuolisimme hyvin nopeasti. Äiti Maa pitää huolen siitä, että saamme ravintoa ja vettä. Äiti Maa huolehtii, ettei auringon haitallinen säteily korvenna meitä. Hän antaa meille aivan kaiken, mutta meille ei kuitenkaan riitä mikään. Otamme, ja ajattelemme, että kaikki tämä on meidän omaa ansiotamme. Pidämme itseämme fiksumpana kuin oma äitimme.


Jos katsomme historiaan ja mietimme, mitä olemme tehneet, niin saamme tällaisen listan:

- Tapoimme veljemme neanderthalit 
- Olemme tappaneet sukupuuttoon lukemattoman määrän eläimiä
- Olemme tuhonneet sukupuuttoon lukemattoman määrän kasveja
- Olemme tappaneet ja kiduttaneet toisiamme
- Olemme tappaneet ja kiduttaneet eläimiä
- Olemme tuhonneet meren ja ilman
- Olemme melkein tuhonneet sademetsät
- Jatkamme tuhoamista edelleen, kaikesta huolimatta


Emme ole erityisen hyviä lapsia äidillemme, vai mitä sanotte? Olemme loppujen lopuksi aika tuhmia lapsia. On aika pyytää anteeksi äidiltämme kaikkea tätä kärsimystä, mitä hän on joutunut kestämään meidän takiamme. On aika kääntää suunta.


Yksi ihminen voi omilla teoillaan vaikuttaa. Esim. mieheni on alkanut kerätä ympäristöstämme roskia. Hetken kuluttua saimme huomata, että muutama muukin on alkanut meidän alueellamme roskien keruuseen. Saimme kaupungilta jopa uusia roskiksia tähän meidän kaupunginosaamme! Pieni teko, mutta kuitenkin niin suuri sellainen.


Mitä sinä voit tehdä, muuta kuin kerätä roskia? Vähennä muovin kulutusta. Lajittele jätteet. Kierrätä. Tee ekologisia ja eettisiä ostopäätöksiä. Pelkästään jo se, että alat käyttää kauppareissuilla kangaskasseja ja kankaisia, monikäyttöisiä hedelmäpusseja vähentää pidemmällä aikavälillä muovin kulutustasi aivan hirvittävän paljon!


Hyvää Maan päivää ihan jokaiselle maapallon asukkaalle! Yhdessä saamme luotua paremman tulevaisuuden sekä omille lapsillemme että Äiti Maalle.


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Vege-nynnerö kirjataivaassa


Taas sadepäivä. Kylmä syystuuli raiskaa märkiä kasvojani. Juoksen parkkipaikalta messukeskuksen ovelle, sateensuojaan. Pakko vetää rööki ennen kuin avaan oven. En halua, että järjetön tupakanhimo tulee keskeyttämään tätä tärkeää päivää.

Turun kirja- ja ruokamessut. Ilman niitä ei ole lokakuuta. Jokavuotinen perinteeni alkaen aina vuodesta aasinnahka ja alasin. Tämä ei ole se vuosi, kun rikon tämän tärkeän perinteen. Vaikka tililläni ei ole juurikaan rahaa johtuen tästä uljaasta päätöksestäni siirtyä kokopäiväisestä palkkatyöstä kokopäiväiseksi opiskelijaksi, messuille on päästävä. En ehkä pysty ostamaan sitä määrää kirjoja ja herkkuja, mitä olen tottunut ostamaan, ja joudun katsomaan tarkasti jokaisen ostoksen. Mutta messuille menen. Sitä ei voi kukaan estää. Etenkin, kun kädessäni on kaksi ilmaislippua.


Aloitan A:sta, eli A-hallista. Kustantajat ja kirjakaupat ovat siisteissä riveissä valtavien kirjapinojen keskellä. Paikka tuntuu paratiisilta. Jos kuolemanjälkeinen taivas on olemassa, siellä on taatusti näin paljon kirjoja!

Ensimmäiset löytöni teen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hyllyiltä. Vain yksi kappale Valokuvan taide-kirjaa. Eikä hintakaan ole kova! Kirjassa on suomalaisen valokuvan historia yksissä, noin 10 kiloa painavissa kansissa. Tuo kirja kutsuu minua. En voi vastustaa tuo seireenimäisen kirjan kutsuhuutoa. Ähkäisen, kun nostan tuon järkyttävän kokoisen teosjärkäleen alahyllyltä. Selässäni tuntuu vihlaisu. Ensimmäinen ostokseni, ja todennäköisesti kaikkein painavin. Joudun kantamaan tätä koko päivän. Hoen itselleni, että olen reipas ja vahva tyttö. En usko itseäni, mutta koska haluan tämän kirjan, kestän kirjan kantamisesta tulevan vaivan.

En ehdi kassalle asti, kun teen toisen löytöni: Juha Valsteen Ihmislajin synty, ja todella halpa sellainen. Evoluutiopsykologian sivuaineopiskelija ei voi ohittaa tällaista kirjaa! Raahaan ostokseni kassalle. Myyjä katsoo valtavaa valokuvakirjaani, eikä edes kysy, tarvitsenko muovikassin. Toinen myyjä ojentaa sen minulle sivukautta, koska ei jaksa nostaa kassia pöydän ylitse. Ja minä joudun vielä raahaamaan satsia läpi ihmisvilinän ja täysien messuhallien!


Kierrän A-hallissa ja jätän monta mielenkiintoista kirjaa ostamatta. Harmittaa, ettei ole tämän enempää rahaa. Vajaan kuukauden päästä tulossa olevat häät, aikuisopintotuki ja kirjamessut eivät ole lompakolle kovinkaan suotuisa yhdistelmä. Vastapainon kojulla jätän ostamatta erään mielenkiintoisen korkeakouluopetusta käsittelevän teoksen, sillä se on liian kallis. Mutta erästä toista teosta en voi jättää ostamatta: Darwinin Lajien synty. Evoluutiopsykologia on saanut minusta selvästi otteen.

Rosebudin pöydillä olisi taas vaikka mitä. Haluaisin ostaa ainakin viisikymmentäsataa kirjaa! Visa vinkuu kassissani, että nyt on käytettävä järkeä näiden ostosten kanssa. Tekisi mieli sanoa Visalle, että pitää turpansa kiinni ja antaa minun tehdä ostokseni rauhassa. Yritän kuitenkin pitää järjen kädessä.

Törmään Kainulaisen ja Sepänmaan toimittamaan kirjaan Ihmisten eläinkirja - Muuttuva eäinkulttuuri. Kannessa on surullinen hevonen, joka itkee. Tuijotan hevosen kuvaa. Hintakin on vain viisi euroa. Koska olen, kaiken muun hyvän lisäksi, eläinavusteinen valmentaja ja eläinavusteisuuden tutkimus tulee aivan taatusti olemaan yksi asia, mitä tulen tekemään isona tyttönä, haluan sijoittaa viisi euroa tähän surulliseen kirjaan. Kirjassa puhutaan paljon etiikasta, ja etiikka on olennainen ja erottamaton osa eläinavusteista työskentelyä.


En pääse taaskaan kassalle asti, kun törmään toisen viiden euron kirjaan: Raevaaran Koiraksi ihmiselle. Historia siitä, miten koirasta tuli ihmisen paras ystävä. Minulla on kotona paras ystävä, joka on myös työparini aina silloin, kun teen eläinavusteista työtä. Ja rakastan parasta ystävääni enemmän kuin mitään muuta! Tämä kirja ei ehkä ole olennainen ajatellen eläinavusteista työtä, mutta se on taatusti mielenkiintoinen. Ja vain viisi euroa! Visa päästää pienen vingahduksen, muttei valita sen enempää. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nämä olivat hyviä ostoksia. Minua olisi jäänyt harmittamaan, ellen olisi ostanut näitä kirjoja.

Siirrymme aakkosissa eteenpäin, ja jätämme A-hallin taaksemme. B-hallista löytyvät antikvariaatit saavat mieheni innostumaan. Hän koluaa hyllyn, pöydän ja laatikon toisensa jälkeen, ja tekee enemmän kirjalöytöjä kuin mitä minä teen! Teen minäkin löytöjä: Ostan kirjan oppimisvaikeuksista, suomalaisten valokuvaajien haastatteluista sekä tositarinoita homoudesta ja lesboudesta 2000-luvun Suomessa. Mieheni tyhjentää kuitenkin useamman laatikon kirjoista.


Ensimmäistä kertaa kirjamessujen historiassa joku toinen ostaa enemmän kirjoja kuin minä! Hämmästyttävää.

Jätämme kirjamessut taaksemme, ja siirrymme aakkosissa eteenpäin C-halliin ja ruokamessujen puolelle. Tuoksut, värit ja äänet saavat aistimaailmani myllertämään. Ihania, käsintehtyjä suklaakoristeita. Tuoksuvia leivonnaisia. Hurmaavia kakkuja. En ole kaukana pyörtymispisteestä kaiken tämän ihanuuden keskellä. Hyönteisiä pääsisi maistamaan, mutta olen vege-nynnerö, enkä uskalla. Ehkä joskus toiste.

Visa muistuttaa minua jälleen kerran siitä, että tilini saldo on tällä hetkellä rajallinen. Häistä on tulossa vielä isoja laskuja, ja koska kaikki täällä C-hallissa on enemmän tai vähemmän lihottavaa, niin täältä on parempi lähteä karkuun nyt, tai en hetken kuluttua enää mahdu suurella vaivalla ommeltuun hääpukuuni.


Katson haikeana ihanien kakkujen ja suklaalevyjen perään. Tekisi mieli tyhjentää nämäkin kojut kaikesta herkullisesta. Tänä vuonna en kuitenkaan pysty siihen, koska häät, aikuisopintotuki ja raha.

Käteni huutavat hoosiannaa. Kirjat ovat minulla tärkeitä ja rakkaita, mutta miksi niiden pitää painaa näin perkulan paljon? Toisaalta, ennemmin minä kantaisin sata oikeaa kirjaa kuin tuhatta digitaalista kirjaa. Kirjan pitää olla kirja, eikä mikään teksti tietokoneruudulla.

Lähden lämpimästä messukeskuksesta hyytävään syyssateeseen painavien ostoksieni kanssa. Olen onnellinen. Kirjallisuus voi tehdä ihmisen onnelliseksi! Samoin hyvä ruoka. Tosin juuri tänä päivänä sain nauttia enemmän hyvästä kirjallisuudesta kuin hyvästä ruuasta. Ensi vuonna, toivotaan, saan nauttia kummastakin.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Hevosenpaskan taikaa

Koko aamun jatkunut tihkusade on tehnyt maasta tummanruskeaa mutavelliä. Lieju purskahtelee lenkkareiden alta pakoon. Kiroilen, ettei minulla ole kumisaappaita. Ne olisivat tässä kelissä aika kova juttu.

Olen Hepojoen Vuonohevosten tallilla, Piikkiössä. En ole edelleenkään ryhtynyt hevostytöksi sen kummemmin, mutta tänään näillä talleilla on tärkeä päivä. Yhdistyksemme, Aisti ry, on järjestänyt täällä eläinavusteisen tieto- ja toimintapäivän.


Pihalla on jo vilskettä ja vilinää. Yhdistyksemme jäseniä perheineen on tullut viettämään tänne aktiivista ja mukavaa päivää sekä saamaan tietoa eläinavusteisesta kuntoutustoiminnasta. Lapset juoksevat edestakaisin. Kaikkia eläimiä pitää saada silittää ja rapsuttaa. Villapossujen aitauksen vieressä on iso saavi omenoita. Niitä saa antaa possuille. Päivän päätteeksi koko saavi on taatusti täysin tyhjä. Sen verran innokkaasti lapset syöttävät possuja.

Myös kanat kiinnostavat, ja lapset syöttävät myös niitä. Koirat saavat paljon huomiota, ja tietenkin myös tallin vuonohevoset. Tarjolla on ratsastusta, hevosten hoitoa sekä kärryajelua. Mikä hassuinta, lapset suorastaan tappelevat siitä, kenen vuoro on seuraavaksi hakea kottikärryt ja siivota hevosenkakka tallin lattialta. Paskanlappaamisessa on jotain maagista.


Vaikka sade yltyy, lapset eivät huomaa mitään. He ovat niin innoissaan ympärillä olevista eläimistä. Juuri tätä oikeastaan odotinkin: Lasten iloa ja intoa. Juuri siksi ehdotinkin yhdistyksellemme, että tällaisen eläinavusteisuudesta kertovan toimintapäivän voisi järjestää. Tietoa vanhemmille ja toimintaa lapsille. Ehdotukseni otettiin innokkaasti vastaan, sillä mitään tällaista yhdistyksemme ei ole aikaisemmin edes järjestänyt.

Uskallan itsekin käydä hevosen selässä. Olen ratsastanut viimeksi 20 vuotta sitten. Minulla ei ole ohjaimia, vaan hevosta talutetaan samalla, kun istun kyydissä. Käynti on hidasta. Tunnen hevosen hengityksen omassa ruumiissani. Tunnen hevosen liikkeet ja rytmin. Alan rentoutua istuttuani hetken hevosen selässä, enkä jännitä enää niin paljon. Ratsastaminen tuntuu hyvältä!


Luennoitsijamme saapuvat paikalle. On aika kutsua vanhemmat sisälle ja jättää lapset ajelemaan hevoskärryillä viileään syyssateeseen. Lapsia ei haittaa. He eivät haluaisi edes osallistua mihinkään kuivaan keskusteluun. He ovat tulleet tänne paijaamaan eläimiä ja paistamaan makkaraa nuotiolla. Ei heitä mitään tietoisku kiinnosta.

Vanhempia kyllä kiinnostaa. Kuuma tee ja kahvi tekevät myös kauppansa, kun he ovat ensin värjötelleet viileässä syyssäässä ja yrittäneet olla kastumatta. Esittelen luennoitsijat, ja sen jälkeen alkaa keskustelu. Vanhemmilla on paljon kysyttävää. Heitä kiinnostaa eläinavusteinen terapia. He haluavat saada sitä lapsilleen, kuka mistäkin syystä.


Keskustelu käy kuumana. Aika loppuu. Lapset odottavat vanhempiaan ulkona. Heille oli järjestetty lastenvahdit keskustelun ajaksi. Vaikka kysyttävää olisi vielä paljon ja asiaa vaikka kuinka, meidän on pakko lopettaa. Aika on rajallista.

Oma teinini tulee innosta vinkuen vastaan: “Otetaan Kukkanen mukaan!” En ymmärrä, mikä on Kukkanen, ja sanon, että otetaan vain. Vasta myöhemmin tajuan, että olen lupautunut ostamaan tyttärelleni varsan nimeltä Kukkanen.

On lähdön hetki. Lapset rimpuilevat ja tappelevat vastaan. He eivät halua mennä autoon. He haluavat jäädä vielä ratsastamaan ja syöttämään possuja. Vanhemmat kantavat jälkikasvunsa niska-perse-otteella autoon ja köyttävät kiinni. Sen jälkeen äkkiä itse rattiin ja hanaa, jottei jälkikasvu ehdi irrottaa itseään vöistä ja karata autosta. Käyn itse saman taistelun 13-vuotiaan kanssa, joka ei halua lähteä Kukkasen luota. Hän on varma siitä, että Kukkanen mahtuisi meidän parvekkeelle.


Vaikka saankin perustella teinilleni pitkään ja hartaasti, miksei heppavauva lähde mukaamme, olen samalla sisimmässäni iloinen. Tämä päivä oli, jälleen kerran, osoitus eläinten valtavasta voimasta. Siitä, miten paljon hyvää eläinten läsnäolo tuottaa ihmisille. Oli eläin mikä tahansa, sen positiivinen vaikutus on sanoinkuvaamaton.

Autistit, jotka eivät normaalisti juurikaan puhu, juttelivat eläimille vuolaasti. Lapset, jotka eivät juuri välitä olla kontaktissa, ottivat kontaktia näihin tilan eläimiin oma-aloitteisesti. Kosketusta vieroksuvat antoivat hevosen turvan koskettaa kättään.

Eläimissä on jokin uskomaton taika, kun paskanlappaamisestakin saadaan tehtyä hauska ja miellyttävä tapahtuma!