Työpäivä, haastattelupäivä ja uudet akryylivärit - Tervetuloa arki!

Pikimustat pilvet aukevat, kun pääsen Saloon. Pisarat hakkaavat pinkin autoni ikkunaa. En ole enää kaukana määränpäästäni, mutta silmiäni painaa. Työpäivän jälkeinen väsymys ja siihen vielä päälle automatka kera unettavan ropinan. Ihme, etten nukahda rattiin.

Pian tulee Muurlan ramppi. Nousen siitä ylös. Muutama kilometri ja olen määränpäässäni, Muurlan opistolla.

Juoksen pääovelle, sateensuojaan. Ovi on lukossa. Ovikelloon ei vastaa kukaan. En näe mitään liikettä missään. Tarkistan sähköpostista haastattelun päivämäärän. Kyllä, se on tämä päivä. Lopulta ovi tullaan avaamaan. Olen oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Hyvä. Haastattelu voi alkaa.

Olen hakenut valokuvaterapian koulutukseen. Koin voimauttavan valokuvan opinnoissa sen, miten voimakas taideterapeuttinen työkalu valokuva on. Uskon tähän menetelmään ja tiedän sen olevan erinomainen terapiamenetelmä. Sen avulla päästään syvemmille vesille kuin pelkän keskustelun avulla. Siksi olen hakeutunut tänne.

Haastattelut tehdään pienryhmissä. Meidän pienryhmässämme on kokonaiset kaksi hakijaa. Eipä ainakaan mene kauaa, jos kerran vain kaksi ihmistä on paikalla.

Haastattelu on tyypillinen: Kuka olet, mitä teet, miksi olet täällä, mitä odotat koulutukselta. Ei mitään sellaista, mihin en olisi voinut mitenkään varautua etukäteen. Kerron rehellisesti, miksi olen tullut tänne. Ei minulla ole mitään syytä liioitella tai kiertää totuutta.

Vain tunnin jälkeen olemme valmiita. Sade on lakannut ja pääsen ajamaan takaisin kotiin kauniissa auringonpaisteessa. Minulla on jotenkin virkistäytynyt olo. En osaa selittää, miksi. 

Päätän poiketa kotimatkalla Skanssissa, ostoskeskuksessa. Mukaani lähtee iso määrä uusia pensseleitä, akryylivärit, öljyvärit sekä uutta maalauspaperia. En ole edelleenkään hyvä maalaamaan, mutta kehityn koko ajan. Tuskin minä ikinä maalauksillani mitään tulen tienaamaan, kun eivät ammattilaisetkaan niillä tienaa, mutta omaksi iloksi voi aina tehdä.

Minulla on nälkä. Laiskottaa. Päätän ajaa Hesen drive-inin kautta kotiin. Soijatortilla, härkäpapuburger ja juustohamppari ilman suolakurkkua. Kaikille jotakin. Paitsi koiralle. Meidän pilalle lellitty Kaunokaisemme on saanut tänään jo tuoretta maksaa. 

Jälkkäri odottaa jo jääkaapissa: Leipomo Mannan vegaaninen brownie.

Loppuillan saan viettää sohvalla uusimman Canis-lehden parissa ja toivoa, että virkistyn loppuviikkoon mennessä. Tiedossa on kaksi päivää jäljestystä herra Villahousun kanssa, enkä haluaisi mennä sinne haukottelemaan.

VR = Venaa Rauhassa

Herätyskello pärähtää tasan kuudelta. Kuka sitä nyt lomalla haluaisi nukkua? Minulla on kiire Helsingin junaan, joten syön pikaisen aamiaisen ja heitän aamulääkkeet naamariin. Meikit heitän reppuun. Junassa ehtii meikata.

Turun rautatieaseman parkkipaikalla vuorokauden pysäköinti maksaa kuusi euroa. Mielestäni tämä on harvinaisen kelpo summa vuorokauden pysäköinnistä. Siksi en ota taksia sellaisilla reissuilla, mitkä kestävät sen alle vuorokauden. Ihan turhaa, koska omalla autolla ajaen pääsen paljon halvemmalla.

Kello 6.50 juna lähtee. Ihan ajoissa. Tämä on suora yhteys, eikä juna pysähdy Kupittaan jälkeen ennen kuin vasta Pasilassa. Tai näin VR ainakin mainostaa. Totuus onkin sitten jotain ihan muuta.

Ensin pysähdymme odottamaan vastaantulevaa junaa. Siinä mielessä tietenkin mukavaa, ettemme törmää. Juna lähtee kulkemaan niin hitaasti eteenpäin, että mummo menisi potkukelkan kanssa hyvin äkkiä junan ohitse. Olemme taatusti myöhässä, mutten tiedä, kuinka monta minuuttia. Olen ihan sekaisin aikatauluista ja paikkakunnista, koska muita pysähdyspaikkoja ei ole.

Pysähtelemme vähän väliä keskelle metsiköitä. Syitä pysähtelyihin lienee miljoona. Joskus menee toinen juna ohitse, aina ei. Tulee kuulutus: "Hyvät matkustajat, pysähdymme TAAS kerran odottamaan vastaantulevaa junaa, joka on aikataulusta myöhässä." Niinpä niin.

En edes tiedä, kuinka kauan odotamme. Alan meikata, ja saan naamavärkkini valmiiksi kauan ennen kuin juna lähtee. Vieressäni istuvat kaksi työmatkalaista naureskelevat, että tässä nyt ei ole mitään ihmeellistä. Pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Nainen hieman kauempana soittaa puhelun: "Aloittakaa vain se kokous ilman minua. Tulen täältä sitten, kun ehdin".

Juna kiihdyttää jossain vaiheessa ja saa hieman aikataulusta kiinni. Saavumme Helsinkiin 20 minuuttia aikataulusta myöhässä. Kiitän itseäni siitä, että otin aikaisemman junan. Minulla on juuri ja juuri tarpeeksi aikaa kävellä Helsingin yliopistolle. Onneksi sinne ei ole pitkä matka. Jos juna olisi ollut aikataulussaan, olisin ehtinyt vielä käydä aamukaakaolla Robert's Coffeessa. Nyt siihen ei ole mahdollisuutta, vaan minun pitää kiirehtiä. Ehdin juuri ja juuri haastatteluun.

Haastattelija näyttää tylsistyneeltä. Hän on kahden päivän aikana kysynyt nämä samat kysymykset sataan kertaan eri ihmisiltä. "Mikä sai sinut hakemaan tähän koulutukseen?" "Onko sinulla mahdollisuutta osallistua lähipäiville?" Yritän saada hänet piristymään kyselemällä kaikenlaisia kysymyksiä, mitä en usko muiden kysyneen. Tai mistäs minä tiedän, mitä muut ovat kyselleet. Mutta luulen, etteivät nämä kysymykset ole olleet ihan ensimmäisinä toisten ihmisten mielessä.

"Otamme huomenna tai viimeistään ylihuomenna yhteyttä sähköpostitse." Selvä, kiitos. Haastattelussa meni 20 minuuttia. Lähden kävelemään takaisin rautatieasemalle. En jaksa jäädä hengaamaan Helsinkiin.

Juna lähtee klo 10.37. Ihan aikataulussaan. Jännittää, ehdinkö kotiin ennen huomisaamua klo 6.33. Silloin minulta loppuu parkkiaika.

Piukat paikat - Some like it slow

Klo 7 reikä reikä soi herätyskello. Näin aikaiset herätykset eivät ole minun hipiälleni sopivia. Torkutan. Mieheni potkii minua nousemaan. Nalkutan vaimomaisella äänellä, että haluan herätä rauhassa. Kello on armoton. Ja minulla on kiire.

Klo 8 reikä reikä istun pinkin Yariksen ratin taakse. Kyllä, minulla on pinkki Yaris ja olen ylpeä siitä. Se on hyvä auto. Ajelen umpiväsyneenä läpi aamuruuhkaisen Turun, kohti Tampereentietä. Viime viikolla en huonovointisuuden takia päässyt laisinkaan lähtemään käyttäytymisperusteisen eläinkouluttajakoulutuksen soveltuvuuskokeisiin, mutta minulle annettiin uusi mahdollisuus, vaikka se onkin ennen kukon pieraisua, ja kahden tunnin ajomatkan päässä. Olen kuitenkin aidosti kiinnostunut koulutuksesta, ja nukkua nyt ehtii haudassakin.

Kyrön risteys. Tietyömaa. Oikein tikkarisedät ja kaikki paikalla. Ja minut tietenkin pysäytetään. Totta kai! Minullahan on aikaa odottaa. Perkele.

Kun pääsen Kyrön ohi, eteeni tulee sunnuntaiajelija toisen jälkeen. Mikä pahinta, vastaan tulee koko ajan autoja, ja kestää kauan, ennen kuin pääsen ohi. Loimaalla eräs mummeli ajaa 70 km/h kasikympin alueella. Joudun ajamaan hänen takanaan pitkään pääsemättä ohitse. Sarvi otsassa alkaa nousta. Kello käy.

Sen lisäksi, että näitä helvetin sunnuntaiajelijoita on joka paikassa, niitä tietyömaita on myös. En ollut varautunut tällaiseen hidasteluun. Eikä Turku-Tampere-välillä ole kuin yksi ohituskaista. Alan olla epätoivoinen.

Olisin tietenkin voinut lähteä aikaisemmin ja jättää kunnon odotusajan. Yleensä olen kuitenkin ajanut Tampereelle hyvin alta kahden tunnin. Nyt, näiden runsaiden tietöiden ja helvetin hitaiden autoletkojen takia en tiedä, pääsenkö edes kahdessa tunnissa.

Kello on 9.15, kun ylitän vihdoin Pirkanmaan maakuntarajan. 45 minuuttia aikaa. Ja kuin tilauksesta eteeni tulee valtavan pitkä jono! Monta rekkaa, vauhti pitkälti alle 80 km/h. Etummaisena on tietysti taas joku mummo. Autot eivät ohita rekkoja ja olen kilometrin pituisen jonon viimeisenä. Ei helvetti, en pääse ikinä ajoissa paikalle! En yleensä polta autossa, mutta nyt on pakko. Hermot menevät muuten. Enkä ehdi pysähtyä mihinkään tupakkatauollekaan.

Vihdoinkin ohituskaista! Hanat kaakkoon ja menoksi niin kovaa kuin Yariksesta lähtee. Moottori huutaa kuin Vantaan kamarikuoro. Saan sentään jonkun matkaa ajettua kunnon vauhtia. Nyt takaisin mummovauhtiin.

Syön kynsiäni, vedän toisen röökin ja odotan, milloin tulee Valkeakoski. Siellä alkaa motari, ja pääsen painamaan kunnolla kaasua. Kello on jo reilusti yli puoli kymmenen. Mietin, mitä sanon tekosyyksi myöhästymiselleni.

Vihdoinkin Valkeakoski ja motari! Aluksi motaria on vain lyhyen matkaa, sillä se muuttuu rampiksi. Eteeni tulee Saksan kilvissä oleva sunnuntaiajelija. Huudan autossa, että on se nyt perkele kumma, ettei saksalainen kuski osaa kaasua painaa. Kun pääsen taas kaksikaistaiselle tielle, vedän tuon sakemannin ohitse niin, että jälkeeni jää vain paha haju. Saksalaisilla on ehkä autobahnit, mutta minulla on ADHD ja helvetinmoinen kiire.

Painelen kaasupoljin pohjassa pitkin motaria. Jos poliisi pysäyttäisi, niin kortti lähtisi taatusti! Google mapsin mukaan kohteeseeni on 19 minuutin ajomatka. Kellon mukaan minulla on vartti aikaa.

Ikea. Aikaa on 10 minuuttia. Painan kaasua kovempaa. Moottori ulvoo ja parkuu. Sori, Yaris, mutta nyt on pakko! Tädillä on kiire.

Ensimmäinen valoristeys. Tampere on edessäni harmaana ja sateisena. Minulla on neljä minuuttia aikaa. Tietenkin joudun pysähtymään! Hakkaan rattia ja melkein itken. Navigaattori kuitenkin lohduttaa. Olen ottanut niin paljon kiinni, että minun pitäisi ehtiä juuri ja juuri.

Paitsi ettei navigaattori ole ottanut huomioon muuttuvia liikennejärjestelyjä! Alan melkein itkeä, mutta nytpähän tiedän, mitä sanon tekosyyksi myöhästymiselleni. Olen ihan sekaisin, en edes tiedä, minne olen menossa, ja jostain syystä lähden seuraamaan erästä autoa. Ja kappas, kuin tilauksesta tien oikealla puolella on Tampereen yliopiston päärakennus. Kello on 10.02.

Parkkipaikka on vieressä. “Vain yliopiston pysäköintiluvalla. Valvottu pysäköintialue”. Haistakaapa vaikka turkulainen pyllyhikeni! Täällä on 1) tilaa, 2) merkitsemättömät paikat ja 3) kuski, jolla on kiire ja täydellinen välinpitämättömyys sen suhteen, saako hän parkkisakon vai ei. Auto parkkiin ja juoksujalkaa päärakennukseen.

Juoksen huohottaen ovesta sisään, ja näen naisen, kenellä on nimikyltissä sama nimi kuin sillä, jonka kanssa olen vaihtanut sähköpostia. Esittelen itseni huohottaen ja yritän saada happea. Syytän muuttuneita liikennejärjestelyjä myöhästymiseni syyksi. Eipä haittaa. Heillä on aikaa.

Haastattelu alkaa. Concertasta huolimatta puhun kuin papupata. Haastattelija erehtyy kysymään minulta, miten mielestäni eettisyys kuuluu osaksi eläinten kanssa työskentelyä. Annan hänelle aiheesta kunnon luennon. Hän katsoo minua suu auki ja sanoo, että olen tasan ensimmäinen haastateltava, joka on vastannut hänelle tähän kysymykseen näin. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu.

Haastattelu kestää puoli tuntia. Olen ajanut puolen tunnin takia Turusta Tampereelle. Minulla on Tampereella paljon hyviä ystäviä, mutta tänään, juuri tänään, on erään turkulaisen ystäväni syntymäpäivä. En ehdi jäädä sateiseen Mansesteriin moikkaamaan ketään, ja hyppään taas pinkkiin autooni. Tällä kertaa minulla ei ole niin hirveä kiire, ja ehdin jopa ajaa ihan nopeusrajoitusten mukaan. Ainakin niillä kohdin, missä on valtion kustantaman selfie-kamerat.

Koti-Turku häämöttää! Soitan synttärisankarille ja ehdotan, että vien hänen synttärilahjaksi taidemuseoon. Siellä on Noora Schoderuksen Koiranäyttely. Sen jälkeen voisimme mennä vaikka kahville. Hän innostuu ideasta.

Tapaamme taidemuseolla. Koiranäyttely on jännittävä ja mielenkiintoinen. Taidemuseossa on myös Tyko Sallisen näyttely. Ne taulut eivät sytytä minua. En tiedä, miksi. Kierrämme muutkin huoneet, ja vastaani tulevat Akseli Gallen-Kallelan maalauksia. Ne ovat rumia. Siis ihan helvetin rumia! Mutta kuitenkin, niissä on sitä jotain. Tuijotamme niitä pitkään ja puhumme niistä. Miten noin ruma kuva voikin saada sisimmässämme aikaan niin paljon erilaisia tuntemuksia! Toisaalta, se on taiteen tehtävä.

Taidemuseon jälkeen menemme Fazerin kahvilaan synttärikakulle. Höpötämme. Olemme molemmat väsyneitä. Tämä syksy on ollut molemmille raskas ja voimia verottava. Sovimme, että nyt otamme molemmat iisisti loppusyksyn. Löysät ranteet ja tyhjä kalenteri. Ei paniikkia. Olemme molemmat sen tarpeessa.

Kotona rojahdan sohvalle. Tänään on ollut pitkä päivä. Ja huomenna on vielä pidempi, sillä huomenna alkaa vuosittainen Oravat laineilla-risteily! Alan olla liian vanha tällaiseen ravaamiseen, ja tarvitsen päiväunet. Ainakin viikon kestävät sellaiset.

Panen vaikka väkisin

Märkä kieli koskettaa nopeasti nenänpäätäni. Ei, se ei ole sulhaseni. Kaunolla on pissahätä, ja hän haluaa ulos. Niskani ovat aivan jumissa. Olen taas nukkunut yöni sohvalla, sillä en osaa nukkua sängyssä silloin, kun sulhaseni on pois. Nousen vaivalloisesti ylös, heitän huiviin Burana kasisatasen ja vedän verskat jalkaan. Ehkä herään aamulenkin aikana.

Aamulenkiltä tultuani tapaan eteisessä teinin. Peikkotyttö on herännyt ja kiukkuinen, koska taas on uusi ja täysin typerä koulupäivä edessä. Patistan häntä pukeutumaan samalla, kun itse laitan itseäni kuntoon. Hampaiden harjaus, pikainen aamupala, verskojen vaihto vähän jonkin muuhun, oleelliset tavarat mukaan ja sitten autoon. Tänään suuntana ei ole työpaikkani, vaan Keltainen tupa, missä suurin osa koulutuspäivistämme pidetään. Luvassa on koko päivä nepsy-valmennusta.

Tänään meillä on kaksi aihetta. Aamupäivän puhumme peloista, ahdistuksesta ja siitä, mitä valmentaja voi tehdä auttaakseen ahdistunutta ihmistä. Asia on minulle tuttua, sillä olen käynyt nämä asiat hyvin pitkälti läpi lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden yhteydessä. Kertaus ei haittaa, sillä asia on kiinnostavaa. Teemme myös muutamia käytännön harjoituksia pienessä ryhmässä. Minua hieman harmittaa se, että eräs ryhmämme jäsen heittää koko harjoituksen ihan läskiksi. Ehkä hän ei ota tätä koulutusta tosissaan, mutta minä otan, enkä saa tästä harjoituksesta mitään irti, jos homma vedetään tällä tavalla leikiksi. Noh, tuskin koulutukseni ja pätevyyteni vaaraantuu sen takia, että yksi harjoitus epäonnistuu. Käännän asian positiiviseksi ja totean, että kuvitteellinen asiakas oli sen verran vaikea tapaus, että katsoin olevani kykenemätön auttamaan häntä, ja ohjasin hänet eteenpäin taholle, jolla on paremmat resurssit auttaa. Sekin on ammattitaitoa, että myöntää sen, etteivät omat resurssi riitä jonkin tietyn ongelman ratkaisemiseen.

Lounastauolla keskustelemme opiskelutovereiden kanssa erilaisista jatko-opiskelumahdollisuuksista. Olen opiskellut niin monessa suomalaisessa korkeakoulussa eri opintoja, että minulla on hyvä käsitys siitä, mistä saa parasta ohjausta ja missä ovat joustavimmat opettajat. Suosittelen oman kokemukseni perusteella Jyväskylän yliopistoa juuri niihin opintoihin, mihin opiskelutoverini tähtää. Mielestäni juuri Jyväskylässä on paras tämän kyseisen alan opetus.

Vaikka olenkin syksyn aikana lihonnut varmaan kymmenen kiloa (en tiedä, olenko, mutta siltä minusta tuntuu), otan lounaan päälle karamelli-marenki-leivoksen. Tunnen, miten leivoksessa käytetty runsas sokerimäärä tunkeutuu hampaideni kiilteen läpi. Tunnen myös sen, miten kaikki rasva jämähtää hanurini ympärille. Aloitan dieetin huomenna, heti sen jälkeen, kun pyhä ensin on. Paitsi etten pysty! Jos kiellän itseltäni jotain, haluan sitä sen jälkeen kymmenen kertaa enemmän, enkä saa ajatusta mielestäni. Se jää kummittelemaan. Jos sallin itselleni kaiken - suklaan, karkit, kermakakut ja limpparit - laihdun todennäköisesti paljon nopeammin. Ei minun tee mieli sitä, mikä on sallittua. Parempi siis kieltää itseltäni omenat, salaatit ja porkkanat.

Iltapäivällä meillä on toiminnallisia harjoituksia, mitä nepsy-valmentaja voi tehdä asiakkaiden kanssa. Kokeilemme harjoituksia käytännössä, sillä emme muuten tiedä, miltä asiakkaasta tuntuu harjoituksen tekeminen. Aina pitää itse kokeilla ensin. Harjoituksia on monia, ja osa niistä on todella käyttökelpoisia, mitkä otan taatusti itsekin käyttöön! Eräästä haastattelulomakkeesta annan palautetta, sillä se on monimutkainen, siinä on liian paljon yksityiskohtia ja lievästi hahmotushäiriöinen minä en pysty hahmottamaan lomaketta selkeästi. Lomakkeen ulkoasu häiritsee. Itse kysymykset lomakkeessa ovat hyviä, enkä menisi missään tapauksessa muuttamaan lomakkeen sisältöä. Ainoastaan ulkoasusta tekisin selkeämmän.

Viimeiseksi teemme harjoituksen, minkä merkitystä nepsy-valmennuksessa en ymmärrä. Se sopii kyllä työnohjaukseen erinomaisesti, mutta mielestäni ei kuitenkaan nepsy-valmennukseen. Harjoitus itsessään on ihan hauska, mutta olisin mieluummin tehnyt nimenomaan sellaisia harjoituksia, mitä voin käyttää valmennustyössäni. Tätä en voi käyttää.

Koulupäivä on ohitse. Olen väsynyt, ja iltakin alkaa pimentyä. Autossa, matkalla kotiin, muistan taloyhtiön kokouksen. Olen saanut yhtiökokouskutsun “joskus” ja laittanut kokouskutsun “johonkin”. Todennäköisesti se kokouskutsu on Varmassa Tallessa; paikassa, mistä en enää ikinä löydä sitä. Moitin itseäni, koska en ole muistanut kirjoittaa kokouspäivää kalenteriini ylös. Tiedostan vallan hyvin sen, että unohdan tällaiset asiat oitis, ellen kirjaa niitä heti ylös. Miksi sitten ne kirjannut näin tärkeää kokousta kalenteriin? En tiedä. Oli varmaankin huono hetki enkä ehtinyt. Kokous on varmaankin mennyt jo. En muista laisinkaan, milloin sen piti edes olla.

Päätän, että yritän viimeistään joululoman aikana aloittaa sen Bullet Journalin käytön. En ole saanut vielä aikaiseksi aloittaa sitä. On ollut niin paljon kaikkea muuta, etten ole ehtinyt paneutua asiaan. Joululomalla paneudun. Panen asiat liikkeelle. Panen vaikka väkisin.

Öh, tuo kuulosti hivenen… Joltain sellaiselta, mistä sulhaseni saattaisi pitää.

Avaan rappukäytävän oven. Kauno alkaa heti haukkua. Se tunnistaa, kuka tulee. Kauno hyppii ovea vasten. Käsken sen istua. Paskat, se mitään istu, vaan ryntää heti käytävään, häntä vispaten, hyppii minua vasten, vinkuu ja tervehtii. Sillä on ollut ikävä. Ja minulla on ollut Kaunoa ikävä. Käyn antamassa pojalle ruokaa. Jälkiruuaksi herkullinen kanatikku. Loppuillan voinkin istua sohvalla Kaunon kanssa ja rentoutua silittäen Kaunon paksua ja pehmeää turkkia. Hän on minun terapeuttini. Maailman paras sellainen.