Aamuseiskan juna. Jumalaton väsymys. Yritän saada nostettua matkalaukun ylähyllylle. Se ei oikein onnistu, koska on vain yksi täysin toimiva käsi. Junavaunuun tulee suomalainen pulsu. Hän menee ohitseni. Vittu, mikä mulkku! Siinä on saatana seksikäs, hieltä haiseva, vasta sängystä noussut nainen tukka pystyssä, silmäpussit polvissa, eikä tuo helvetin herrasmies vaivaudu auttamaan! Jumalauta, saatana.
Työmatkajuna Helsinkiin on taas myöhässä. En ole ikinä onnistunut olemaan tällä junalla Helsingissä aikataulun mukaisesti. Tällä kertaa myöhästymme vain seitsemän minuuttia. Se ei ole vielä paha. Minulle jää jopa aikaa! Aikaa neuvoa turisteja, jotka pysäyttävät minut koko ajan. Siis minä, jumalattomine kantamuksineni... Näytänkö minä stadilaiselta? Ja mistä helvetistä minä voisin tietää, mikä bussi menee Meilahteen! En ole - tietääkseni - ikinä Meilahdessa edes käynyt.
Raahaan valtavat kantamukseni Helsingin yliopiston päärakennukselle. Matka ei ole pitkä, mutta henkilölle, joka ei pysty kantamaan mitään vasemmalla kädellään, jokainen askel näiden matkatavaroiden kanssa on aivan liian pitkä. Pääsen kuitenkin perille, entistä enemmän hikisenä ja haisevana. Sori vain, kurssikamut!
Tänään on kirjallisuusterapiakoulutuksen ensimmäinen päivä. Tänään se alkaa! Se odotettu koulutus. Olen haaveillut tästä jo pitkään, ja nyt se on totta.
Sali on täynnä naisia. Sisään astelee tasaiseen tahtiin lisää naisia. Yllättäen, kouluttajatkin ovat naisia. Ja koska Tampereen koulutuksessakin opiskelijoiden keskuudessa on vain yksi mies, alan pohtia, kouluttautuvatko miehet Suomessa ollenkaan. Eivät ainakaan tunnu minun kanssa olevan samoissa koulutuksissa.
Aamupäivä menee siinä, kun puhumme yleisiä asioita kirjallisuusterapiasta ja koulutuksesta. Sen jälkeen lounas. Erehdyn menemään lounaalle tien toiselle puolelle, Tiedekulmaan. Jumalauta, kahvila, missä myydään kirjoja! Olen taivaassa. Jään tuijottamaan kaikkia niitä ihania kirjoja kuola valuen.
Miksi hemmetissä minä opiskelen näitä kaikkia turhia juttuja? Miksen hakisi töitä jostain kirjakaupasta? Vähemmän vastuuta kuin nykyisessä työssä, eikä osaamista tarvitsisi koko ajan päivittää. Ja saisi olla koko päivän kirjojen keskellä! Ehkä pitäisi vaihtaa alaa.
Lounastauon jälkeen seuraa ryhmäytyminen ja ryhmäytymistehtäviä! Voi nyt vittu! Siis oikeasti. Kuka helvetti jaksaa näitä iänikuisia leikkejä? En minä ainakaan. Eikö vain voitaisi istua perseillämme, omilla paikoillamme, ja jokainen saisi vuorollaan kertoa, kuka on ja miksi on täällä? Olisi paljon helpompaa ja mukavampaa.
Ryhmäytyminen... Voi jumalauta, mikä kirosana! Voisi kieltää lailla koko ryhmäytymisen. Ei siitä kukaan tykkää kuitenkaan. Ainakaan Suomessa.
No, loppupäivä menee sentään siedettävästi sen jälkeen, kun olemme ryhmäytyneet oikein kunnolla. Pääsemme itse asiaan, ja pääsemme jopa tekemään harjoituksia. Sitä varten me tänne olemme tulleet, emmekä leikkimään cocktail-kutsuja.
Olen aivan tuhannen väsynyt, kun päivän päätteeksi raahaudun kasseineni ja pusseineni Scandic Kaisaniemeen. Ei mikään loistohotelli - itse asiassa, nuhjuisin Scandic, missä minä olen vieraillut. Mutta yksi yö nyt menee vaikka puun oksalla. Sitä paitsi, minulle on jätetty käsinkirjoitettu tervehdys ja juomakin vielä! Ei kakkempaa.
Äkkiä Kaisaniemen metron K-kauppasta hakemaan Doris-keksejä, sipsejä ja siideriä, ja sen jälkeen äkkiä takaisin hotelliin. Vaatteet pois ja perse paljaana sängylle katsomaan telkkaria ja ahtamaan Doris-keksejä naamariin. Ei puhettakaan, että minä lähtisin mihinkään Helsingin yöhön perjantai-iltaa viettämään! Minä makaan nyt perseelläni, piereskelen ja katson typerää possupiirrettyä telkkarista. Sopivan aivotonta viihdettä aivottomalle ihmiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti