Näytetään tekstit, joissa on tunniste Scandic. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Scandic. Näytä kaikki tekstit

lauantai 15. syyskuuta 2018

Itsekkään ihmisen iki-ihana ilta

Helsingin yliopiston päärakennus
Olen itsekäs paska. Sietäisi hävetä, mutta koska olen tällainen itsekäs paska, niin en häpeä pätkääkään. Häpeämisen sijaan nautin. Ja voi yhden kerran, miten minä nautinkaan!

Tämä päivä on ollut yhtä hemmottelua! Aamulla sain hotelliaamiaisen Scandic Kaisaniemen aamiaispöydästä. Ei tarvinnut itse tehdä muuta kuin mätätä tavaraa lautaselle ja kauhoa ääntä kohden. Kätevää!

Tiedekulma
Sen jälkeen matka Helsingin yliopistolle. Toinen kirjallisuusterapian koulutuspäivä. Meillä oli hirveän mielenkiintoisia aiheita, teimme harjoituksia, ja saimme tämän yhden ainoan päivän aikana ihan valtavasti materiaalia omaan materiaalipankkiimme. Keskustelu olisi voinut jatkua ties kuinka monta tuntia. Kaikki ovat innoissaan tästä koulutuksesta.

Lounastauon päätin käyttää ihan johonkin muuhun kuin lounaaseen. Ravintolan sijaan minä suuntasin tien toiselle puolelle, Tiedekulmaan. Taas. Tällä kertaa en edes mennyt kahvilan puolelle, vaan suunnistin suoraan kirjakaupan puolelle. Minulla oli kokonainen tunti aikaa käydä läpi kirjakaupan anti ja katsoa, mitä kaikkea mielenkiintoista sieltä löytyy.


Ja juu, löytyihän sieltä kaikkea mielenkiintoista. Sen verran mielenkiintoista löytyikin, että Visa päästi vingahduksen sijaan oikein kunnon aariat. Mieheni varmaan tappaa minut, kun pääsen joskus kotiin. Mutta kun nämä kirjat olivat niin ihania, enkä minä vain voi elää ilman näitä kirjoja! Sitä paitsi, niistä voi olla vielä hyötyäkin. Siis oikeaa hyötyä. Muutakin kuin se, että ne tekevät minut valtavan onnelliseksi.

Kirjojen lisäksi löysin jotain todella hauskaa, nimittäin tarinakortteja! Etenkin kauhuaiheiset tarinakortit olivat aivan valtavan upea löytö, ja esittelin niitä innoissani opiskelukavereilleni. Tämä taas aiheutti sen, että koulutuspäivän jälkeen melkein kaikki ryntäsivät Tiedekulmaan ostamaan omat tarinakorttinsa. Hieman oli myyjällä ihmettelemistä, kun kirjakauppaan ryntää yhtäkkiä lauma kirkuvia naisia, jotka tappelevat korttipakoista.

Tarinakortit ja -nopat 
Mutta mieti nyt, miten paljon minä näitä tarinakortteja tarvitsen! Voin käyttää niitä töissä ja sen lisäksi kirjallisuusterapiassa. Sen jälkeen, kun aloitan itse ryhmien ohjaamisen. Näillä korteilla voi saada vaikka mitä aikaiseksi! En edes tajua, miten olen voinut elää 38 vuotta ilman näitä kortteja.

Ostin myös kauhutarinanoppasetin. Tarinanopat toimivat periaatteessa samalla tavalla kuin kortitkin, mutta kortit ovat paljon hauskempia kuin nopat.

Seurahuoneen portaat
Kun päivä Helsingin yliopistolla päättyi, suuntasin kyllä rautatientorille, mutta en kuitenkaan rautatieasemalle asti. Sen sijaan meninkin Scandic Seurahuoneelle. Päätin jäädä Helsinkiin vielä yhdeksi yöksi, ihan vain siksi, että voin. Ja koska tarvitsen lomaa arjesta! Kotini on ihana, mieheni on maailman paras mies, koirastani en luopuisi ikinä ja teini... On teini. Mutta vaikka rakastankin heitä yli kaiken ja elämäni olisi täysin tyhjää ilman heitä, niin voi hyvä luoja, miten sitä kaipaa välillä lomaa näistä maailman rakkaimmista olennoista! Ihan vain minä, mustikka-proteiinipirtelö ja joku saatanan outo ohjelma telkkarista.

Yritin minä sentään tänään olla aktiivinen ja tehdä jotain. Kävin Ateneumissa! Valitettavasti museo oli sulkeutumassa puolen tunnin päästä siitä hetkestä, kun minä sinne ehdin. Vaikken tällä kertaa ehtinytkään kiertää näyttelyitä, ehdin kuitenkin museokauppaan! Mikä oli virhe, sillä siellä oli kaikenlaista mielenkiintoista myytävää. Päätin kuitenkin olla järkevä (siinä määrin, missä minä osaan olla järkevä), ja ostin vain pari halpaa haikukirjaa ja taidekorttipakkoja, mitä voin myös käyttää opetuksessa ja kirjallisuusterapiassa. Näiden taidekorttien kanssa voin tehdä vaikka mitä! Ovat vielä niin kauniitakin. Eikä Visa tällä kertaa edes päästänyt kovin pahaa aariaa. Pienen hengähdyksen lähinnä.

Taidekortit ja haikukirjat
Kävellessäni takaisin hotellille mietin, miksi minulla on aina niin hirvittävän epämukava olo, kun olen Helsingissä. En ole ikinä ymmärtänyt sitä. En vain viihdy täällä, jostain kumman syystä. Jokin tässä kaupungissa mättää.

Mietin asiaa oikein tosissani, koska halusin vihdoin ja viimein ymmärtää. Mietin, mitä Turussa, Tampereella tai Amsterdamissa on sellaista, mitä Helsingissä ei ole. Keksin parikin asiaa!

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta
Ensimmäisenä, täältä puuttuu Aurajoki! Keskustan läpi ei virtaa minkäänlaista vettä. Onhan tuossa meren ranta suhteellisen lähellä, muttei se ole keskustassa. Keskusta on pelkkää karua kiveä. Tampereella on Tammerkoski ja Amsterdamissa muuta olekaan kuin niitä helvetin kanaaleja. Kaipaan sitä ripulinruskeaa Auraa!

Toiseksi, en ole ikinä onnistunut hahmottamaan tätä kaupunkia. En tiedä, miksi. Kyllä minä Tampereen hahmotan, samoin Pietarin ja sen kanaalisen, hampulta haisevan Amsterdamin. Mutta Helsinkiä en hahmota, en sitten millään. En opi näitä omituisia reittejä, vaikka miten monta kertaa menisin ne. Kyllä, olen lievästi hahmotushäiriöinen, mutta näyttävästi minulla on myös valikoiva hahmotushäiriö, kun yhden kaupungin hahmotan, mutta toista en sitten mitenkään! Ja käyn kuitenkin suhteellisen usein Helsingissä.

Hotellihuoneen sänky
Ja nyt tämä itsekäs paska makaa hotellihuoneensa sängyllä, alastomana, katselee tylsää ohjelmaa telkkarista eikä aivoissa ole huolen häivääkään. Lattialla on kassikaupalla uusia, ihania kirjoja, tarinakortteja, noppia ja taidekortteja. Ja minulla on vitosen kuponki, millä saan todennäköisesti maksettua yhden minibaarista otetun cokistölkin! Takana on mitä ihanin ja rentouttavin päivä, ja se jatkuu mitä ihanimmalla illalla, ihan yksin.

Kukaan ei häiritse, kukaan ei narise, kukaan ei vaadi eikä vingu. Voi luoja, miten minä nautinkaan! Juuri tästä hetkestä. Vielä, kun tämä tuskainen piereskely loppuisi, kaikki olisi täydellistä. Mutta ei anneta pienen vienon hajun häiritä, ja nautitaan tästä illasta. Minä, itsekäs paska, olen ansainnut tämän nautinnollisen hetken.

Uudet kirjat

perjantai 14. syyskuuta 2018

Koska kirjat nyt vain ovat parasta terapiaa!

Aamuseiskan juna. Jumalaton väsymys. Yritän saada nostettua matkalaukun ylähyllylle. Se ei oikein onnistu, koska on vain yksi täysin toimiva käsi. Junavaunuun tulee suomalainen pulsu. Hän menee ohitseni. Vittu, mikä mulkku! Siinä on saatana seksikäs, hieltä haiseva, vasta sängystä noussut nainen tukka pystyssä, silmäpussit polvissa, eikä tuo helvetin herrasmies vaivaudu auttamaan! Jumalauta, saatana.

Työmatkajuna Helsinkiin on taas myöhässä. En ole ikinä onnistunut olemaan tällä junalla Helsingissä aikataulun mukaisesti. Tällä kertaa myöhästymme vain seitsemän minuuttia. Se ei ole vielä paha. Minulle jää jopa aikaa! Aikaa neuvoa turisteja, jotka pysäyttävät minut koko ajan. Siis minä, jumalattomine kantamuksineni... Näytänkö minä stadilaiselta? Ja mistä helvetistä minä voisin tietää, mikä bussi menee Meilahteen! En ole - tietääkseni - ikinä Meilahdessa edes käynyt.


Raahaan valtavat kantamukseni Helsingin yliopiston päärakennukselle. Matka ei ole pitkä, mutta henkilölle, joka ei pysty kantamaan mitään vasemmalla kädellään, jokainen askel näiden matkatavaroiden kanssa on aivan liian pitkä. Pääsen kuitenkin perille, entistä enemmän hikisenä ja haisevana. Sori vain, kurssikamut!

Tänään on kirjallisuusterapiakoulutuksen ensimmäinen päivä. Tänään se alkaa! Se odotettu koulutus. Olen haaveillut tästä jo pitkään, ja nyt se on totta. 


Sali on täynnä naisia. Sisään astelee tasaiseen tahtiin lisää naisia. Yllättäen, kouluttajatkin ovat naisia. Ja koska Tampereen koulutuksessakin opiskelijoiden keskuudessa on vain yksi mies, alan pohtia, kouluttautuvatko miehet Suomessa ollenkaan. Eivät ainakaan tunnu minun kanssa olevan samoissa koulutuksissa. 

Aamupäivä menee siinä, kun puhumme yleisiä asioita kirjallisuusterapiasta ja koulutuksesta. Sen jälkeen lounas. Erehdyn menemään lounaalle tien toiselle puolelle, Tiedekulmaan. Jumalauta, kahvila, missä myydään kirjoja! Olen taivaassa. Jään tuijottamaan kaikkia niitä ihania kirjoja kuola valuen.


Miksi hemmetissä minä opiskelen näitä kaikkia turhia juttuja? Miksen hakisi töitä jostain kirjakaupasta? Vähemmän vastuuta kuin nykyisessä työssä, eikä osaamista tarvitsisi koko ajan päivittää. Ja saisi olla koko päivän kirjojen keskellä! Ehkä pitäisi vaihtaa alaa.

Lounastauon jälkeen seuraa ryhmäytyminen ja ryhmäytymistehtäviä! Voi nyt vittu! Siis oikeasti. Kuka helvetti jaksaa näitä iänikuisia leikkejä? En minä ainakaan. Eikö vain voitaisi istua perseillämme, omilla paikoillamme, ja jokainen saisi vuorollaan kertoa, kuka on ja miksi on täällä? Olisi paljon helpompaa ja mukavampaa.


Ryhmäytyminen... Voi jumalauta, mikä kirosana! Voisi kieltää lailla koko ryhmäytymisen. Ei siitä kukaan tykkää kuitenkaan. Ainakaan Suomessa.

No, loppupäivä menee sentään siedettävästi sen jälkeen, kun olemme ryhmäytyneet oikein kunnolla. Pääsemme itse asiaan, ja pääsemme jopa tekemään harjoituksia. Sitä varten me tänne olemme tulleet, emmekä leikkimään cocktail-kutsuja.


Olen aivan tuhannen väsynyt, kun päivän päätteeksi raahaudun kasseineni ja pusseineni Scandic Kaisaniemeen. Ei mikään loistohotelli - itse asiassa, nuhjuisin Scandic, missä minä olen vieraillut. Mutta yksi yö nyt menee vaikka puun oksalla. Sitä paitsi, minulle on jätetty käsinkirjoitettu tervehdys ja juomakin vielä! Ei kakkempaa.

Äkkiä Kaisaniemen metron K-kauppasta hakemaan Doris-keksejä, sipsejä ja siideriä, ja sen jälkeen äkkiä takaisin hotelliin. Vaatteet pois ja perse paljaana sängylle katsomaan telkkaria ja ahtamaan Doris-keksejä naamariin. Ei puhettakaan, että minä lähtisin mihinkään Helsingin yöhön perjantai-iltaa viettämään! Minä makaan nyt perseelläni, piereskelen ja katson typerää possupiirrettyä telkkarista. Sopivan aivotonta viihdettä aivottomalle ihmiselle.

lauantai 25. elokuuta 2018

Kermaperseiden kuningatar navettahommissa

Nauta numero 98, alias Pinja
Katson itseäni Tampereen yliopiston vessan peilistä, ja säikähdän niin perkeleesti. Näin komeita ja tummanliloja silmäpusseja en ole nähnyt edes Tim Burtonin leffoissa! Nämä ovat jo niin komeat, että näillä voittaisi jonkun palkinnon.

Voisikohan Nelonen rahoittaa maailmoja järisyttävän kisaohjelman "Suomen suurimmat pussit"? Minä olisin kyllä palkintopalleilla näiden omien pussieni kanssa.

Voi Ristus, miten pervolta tuokin kuulostaa: PalkintoPALLEILLA PUSSIENI kanssa... 


Onneksi täällä ei ole muita läsnä juuri nyt, niin saan itse höröttää omille, helvetin paskoille vitseilleni. Kuka muukaan minun vitseilleni nauraisi, ellen minä itse?

Kaiken lisäksi, minä haisen. Taas. Täällä Mansesterissa ei ole edes lämmin, mutta minä hikoilen kuin suurempikin sika. Lieneekö minulla ennenaikaiset vaihdevuodet vai onko minulla vain raskaansarjan hikigeenit? Ken tietää. Joten kysytään Keniltä!

Hahhahhahhahhahha. Olenpas hulvaton.


Tämä vitsieni poikkeuksellisen paska taso selittyy hyvin pitkälti eilisen päivän ohjelmalla. Toisaalta eilinen oli aivan uskomattoman upea päivä! Pääsin navettahommiin. Kyllä, luit oikein. Kaupungin keskustassa asuva kermaperseiden kuningatar hikisine kainaloineen oli eilen haalarit päällä, saappaat jalassa navetassa. Ja voi jestas, että siellä oli hauskaa!

Toisaalta taas kaiken hauskuuden ja söpöjen vasikoiden vastapainona olen tällä hetkellä niin jumalattoman väsynyt, että voisin myydä sieluni Saatanalle, jos saisin ottaa edes tunnin mittaiset päiväunet. Ja tämän väsymyksen syyhän on tietenkin se, että lähdin torstai-iltana Turusta Tampereelle tajuten vasta Toijalan kohdalla, että koko perkeleen armas lääkesatsini on minun helvetin kalliilla sisustetussa kodissani.


Perjantai-ilta meni rentoutuessa Scandic Stationin aulabaarissa, jumalattoman kallista paikallista lonkeroa lipittäen. Se vähensi vitutusta jonkin verran. Yö meni täysin päin sitä itseään, koska nukkunappulani olivat tietenkin 150 km etelän suuntaan. Ja näillä minun iki-ihanilla uniongelmilla ei todellakaan nukuta edes hotellin king size-vuoteella, x-asennossa ja alasti, ellei niitä nukkunappeja ole huuhdeltu kurkusta alas.

Aamulla lähdin suoraan hotellin aamiaiselta rautatieasemalla. Meidän oli tarkoitus ottaa kimppataksi kohteeseemme, eli Ahlmanin opistolle. Kesken taksimatkan työterveyslääkäri soitti. "Jostain kumman syystä" hän ei edes yllättynyt, kun kerroin, että minä olen Mansessa ja lääkkeeni ovat Åbossa. Pikemminkin kuulin hänen pidättävän nauruaan parhaan kykynsä mukaan. Ajatteli varmaan, että luojan kiitos tuo Mäkisen akka on juuri hänen potilaansa, niin tulee aina välillä jotain hupia hänenkin tylsään työpäiväänsä, kun hän saa selvitellä minun häröilyjäni.


Ahlmanilla me laitoimme ensin haalarit päälle, sitten kumpparit jalkaan ja kumihanskat käteen. Sen jälkeen astelimme läpi kärpästen valloittaman navetan pikkuvasikoiden puolelle. Siellä he odottelivat meitä. Ihan pikkuiset vauvalehmät. Ja voi hellanduudelis, että he olivat ihania!

Meidän ryhmämme vasikka oli nauta numero 98, nimeltään Pinja. Pikkuiselle nöpönenulle piti opettaa, että riimu on ihan kiva asia, ja riimu naaman koristeena voi jopa kulkeakin! Pinja oli todella nopea oppimaan, ja ahne kuin pieni possu. Namipalat kelpasivat, ja eipä siinä kauaa mennyt, kun Pinjalle oli laitettu riimu. Eipä Pinja siitä riimusta perustanut kovinkaan paljoa, mutta kyllä hän sen kanssa suostui lyhyen pätkän kävelemään. Söpö pikkuinen Pinja. Kyllä jäi kova ikävä tuota nöpönenää!


Emme olleet saaneet ihan kokonaan koulutuspäivää vielä kondikseen, kun minulle alkoi tulla sellainen olo, että nyt lähtee! Lähtee taju, järki ja vielä jalatkin alta. Hikeä ainakin pukkasi sen saamarin seksikkään haalarin kanssa. Kävin kysymässä eräältä kouluttajalta, jahka hän voisi viedä minut autolla lähimpään apteekkiin, jotta voisin hakea ne surullisen kuuluisat lääkkeeni. Sain kyydin, sain lääkkeet ja sain jopa otettua ne kera inkiväärijuoman.

Eipä siinä muuta, mutta kun otan piristävät lääkkeet klo 15, niin se tarkoittaa sitä, että minä en illalla nukahda, en sitten millään! Onneksi telkkarissa oli monta kanavaa, ja sieltä tuli ihan mukiinmenevää ohjelmaakin. Eipä tullut tylsää, kun pyöriskeli puolen yötä siinä king size-vuoteella erilaisissa asennoissa.


Olin minä jossain kohti yötä nukahtanut lopulta, sillä heräsin herätyskelloon. Aamutoimet tein kuin olisin uinut toffeeliejussa. Jaksoin hädin tuskin vaatteet laittaa päälle ja raahautua aamupalalle. Sen jälkeen check out, ja respalle pyyntö kaunis, jospa hän viitsisi soittaa taksin. En jaksanut kävellä tuota valtavan pitkää seitsemän minuutin matkaa kaikkine kantamuksineni.

Tänään meillä on aiheena eläinavusteisuus. Yksi minun lempiaiheistani! Mutta myisin siltikin sieluni saatanalle, jos pääsisin ottamaan ne pienen pienet päiväunet.

PS. Tässä linkissä haastattelu meidän koulutukseen liittyen: https://areena.yle.fi/1-4487877.
Tässä toisessa linkissä lyhyt kirjoitus tuohon nautakoulutukseen liittyen: https://yle.fi/uutiset/3-10368417. 

torstai 23. elokuuta 2018

Hevarittaren lumppublogi: Povipommien kirous

"Onks sul kuin kova kiire?", kysyy taksikuski. "No kyl mul oikeestaan olis aika kiire. Juna lähtee 10 minsan pääst." "Okei, no sit mä meen vähän eri kautta, ku tä Koulukatu on ihan tukos tämmöseen aikaan kummiski."

Ihan ystävällistä taksikuskilta ottaa tällainen pieni asia kuin jumalaton neljän ruuhka huomioon! Asiakaspalvelua aidoimmillaan.


"Sul on muuten tosi pähee rotsi", sanoo taksikuski ojentaessaan tavaroitani takakontista. Se On päheä. Ihan helvetin päheä muuten onkin. Eipä ihan joka tytöllä ole näin päheää rotsia.

Juoksen patonkipuodin kautta junaan. Työskentelyhytti haisee ihan helvetin pahalle. Kestää hetken tajuta, että se hajun lähde olen itse asiassa minä itse, ja minua alkaa nolottaa ihan helvetisti. Etenkin, kun seuraani liittyy oikein hienosti pukeutunut, vanhempi herrasmies. Toivottavasti tuo ukkeli ei tukehdu hien hajuun tässä matkan aikana.

Matkatoverini Kettu
Sori vain, papparainen! Minä haisen nyt.

Mutustelen pahanmakuista patonkiani ja mietin sitä ihan pirun päheää rotsiani. Se on kyllä niin julmetun hieno, että minun on ihan pakko päästä leveilemään, miten pirun upea se on. Eli on varmaankin taas aika tehdä hevarittaren lumppupostaus!

Olen hiestä märkä ja haisen kuin auringossa muhinut kaninraato, mutta eihän se haju näin netin kautta välity. Eipä minulla montaa sellaista kolttua ole mukana, mitä en olisi jo esitellyt kahdessa aikaisemmassa postauksessa, mutta lieneekö tuolla sen suurempaa seksuaalista merkitystä. Kunhan pääsen esittelemään tätä ihanaa rotsiani. Se on pääasia.

Ihanan rotsin selkäpuoli
Junamatka Tampereelle ei pahemmin virkistä eikä ainakaan vähennä hien eritystä. Päinvastoin, se lisää tuskahikeä, kun tajuan jättäneeni kaikki lääkkeeni Turkuun. Koko saatanan satsin! Huomenna pitäisi olla koko päivä kouluttamassa nautoja ilman A) unta, koska unilääkkeet ovat Turussa ja B) ADHD-lääkkeitä, koska Concertat ovat Turussa ja C) helvetinmoisen närästyksen kanssa, koska reseptinärästyslääkkeet ovat myöskin siellä Turussa, eikä mikään käsikauppalääke auta minun refluksitautiini. Miten meni niin kuin omasta mielestä tämä homma? Nautaparkoja, kun saavat lääkitsemättömän oravan kouluttajakseen. Voi luoja, tätä perkeleen pääkoppaa! Vitutuskäyrä nousee kuin Finnairin kone. Onpa taas ihanaa olla minä.

Juoksen vittuuntuneena hotellille, ostan itselleni ketun kaveriksi ja juoksen huoneeseeni. Vittu, että vituttaa! Hikikin haisee niin helvetisti. Mutta koska tässä piti niitä rättejä esitellä, niin itse asiaan...

Alchemy Englandin Nevermore
Tässä ihan eka vaate, minkä haluan esitellä teille. Alchemy Englandin mekko Nevermore. Oli ihan pakko ostaa tämä mekko sen nimen takia. Rakastan Edgar Allan Poen runoutta, ja etenkin Korppia! Eipä tässä mekossa korppeja juuri näin, päinvastoin. Tässä on KUKKIA! 

Olen aina sanonut, etten kukkamekkoa päälleni laita, mutta tässähän se on. Kukkamekko. No, ei tämä ole mikään perinteinen kukkamekko, mutta koska ruusuja on kuitenkin, saa luvan mennä siitä kukkamekosta, mitä minun ei ikinä pitänyt laittaa päälleni.

Nevermore
Kangas on todella miellyttävää ja kauluksen leikkaus on aivan ihana. Asukokonaisuuden kruunaa selkää pitkin juokseva hiki, mikä liimaa mekon ihoani vasten. Ja tällä hetkellä tämä kolttu dunkkaa niin hirveältä, etten yksinkertaisesti pysty olemaan sen kanssa samassa huoneessa enää. Pökerryn tähän löyhkään. Suihkuun niin helvetin äkkiä, ja sen jälkeen seuraava lumppu niskaan.

Jos nyt edes löydän mitään tuon helvetin siististi pakatun (eli mytätyn) matkalaukun uumenista...

Pääkallohuivi
Tämä uusi, aivan liian upea ihanuus ei todellakaan haise! Katsokaa nyt, miten ihana tämä huivi on! Hellyttävän pinkki ja aivan ihanan pehmeä. Tekisi mieli vain rutistaa ja halia tätä huivia koko päivän. Se vain on niin... SYDÄN!

Kaiken huipuksi, tämä huivi on laadukasta, suomalaista käsityötä. Sen on tehnyt hyvän ystäväni kämppis, Kirsi Saari. Kirsi on aivan uskomaton taikuri virkkuukoukun kanssa, ja hänen vilttinsä ja huivinsa ovat niin hemmetin suloisia, että niitä vain haluaa rutistella ja halia, eikä niistä halua päästää irti.


Tässä on linkki ystäväni Rockin ja Kirsin sivuilla. Näiden sivujen kautta voit ostaa heidän käsitöitään: https://www.etsy.com/shop/RocKiFinland?ref=l2-shopheader-name. Tässä on linkki RocKi Finlandin Facesivuille: https://www.facebook.com/RocKiFinland/. Sitä kautta saat tiedon uusimmista ihanista käsitöistä. Käyhän tykkäämässä!

Ja tadaa! Tässä se on. Heartlessin Asulym Biker-takki. Juu, takki on keinonahkaa, sillä tuohon hintaan ei aitoa nahkatakkia saa. Ja keinonahalta se tuntuukin! Uutena on aika kova, mutta käytön myötä pehmenee. Ihan sairaan siisti takki ja niin upeita yksityiskohtia, ettei mitään rajaa! 

Heartlessin Asulym Biker
Käytän normaalisti kokoa L, mutta nämä rotsit ovat järjestäen niin pientä kokoa, että ostin saman tien koon 2XL. Eikä ollut yhtään liian iso! Hihat juuri passelit.

Tasan ainoa ongelma näiden takkien kanssa on tämä: Näitä ei ole suunniteltu isotissisille naisille. Saan takin kyllä kiinni, alhaalta. Mutta kun vetskari tulee tissien kohdalle, se sanoo saman tien stop, eikä suostu menemään ylöspäin. Isotissisten naisten kirous. Mikään saatanan takki ei mene kiinni tissien kohdalta! Perkele.


Jos minä joskus menen kauneusleikkaukseen, niin se leikkaus on rintojen pienennys. Olen todella kyllästynyt siihen, että joudun aina ostamaan ihan helvetin kalliit tissiliivit, koska tarvitsen tukea näiden muhkupalleroiden kannattelemiseen. 

Jumalauta, en meinaa saada rotsia pois, koska A) keinonahkainen takki ja B) saatanan nihkeä iho. Helvetti, mitä säätämistä taas tämäkin päivä. Vituttaa niin, ettei veri kierrä.

Minulla on kaksi Scandicin viiden euron kuponkia. Eikä kellokaan ole vielä kovin paljoa. Taidan mennä alakerran baariin hukuttamaan tämän vitutuksen alkoholiin. Laitan tuon sikasöpön pinkin pääkallohuivin harteilleni. Uskon sen auttavan ja laskevan tätä vitutuskäyrää. Ei noin suloinen huivi harteillaan vain voi olla vittuuntunut.


maanantai 2. heinäkuuta 2018

Tuska takana, tuskainen festariolo päällä


Kesän 2018 Tuska on taakse jäänyttä elämää. Seuraavana ohjelmistossa on festariolosta paraneminen, mihin saattaakin sitten mennä muutama päivä. Surullinen fakta on se, että en ole enää mikään 20-vuotias, ja kolmen päivän riekkuminen festareilla vaatii veronsa.

Tässä meidän festarikuulumiset sekä (helvetin huonoina) kännykkäkameran kuvina (minähän en järkkäriä ota tuollaisiin tapahtumiin mukaan; menee vielä rikki tai varastetaan) että lyhyinä tunnelmina.


Perjantai 29.6.2018

Juna Helsinkiin on tupaten täynnä. Lieneekö Helsingissä enemmänkin tapahtumia tänä viikonloppuna kuin Tuska ja Pride? 

Rautatieasemalta on vain parin vaivaisen minuutin kävelymatka Simonkentälle ja hotelliin. Olen varannut Scandic Simonkentästä meille saunallisen hotellihuoneen king size-vuoteella. Respan setä kysyy, haluammeko parvekkeellisen huoneen samaan hintaan. Tyhmä kysymys. Tietenkin haluamme! 






Seitsemännen kerroksen näkymät yli kesäisen Helsingin ovat uljaat. Ehdin hetken aikaa olla todella iloinen upeasta hotellihuoneestamme, kunnes näen alapuolellani Grillimaisteri-tapahtuman kojuja ja jumalattoman suuren lavan. Siellähän on esim. Ellinoora esiintymässä suoraan meidän parvekkeemme alapuolella. Miten "mukavaa"! Juuri tätä minä halusinkin! Herätä joka aamu karmeassa krapulassa jonkun kiekukaulan kajahduksiin. Ei yhtään hyvä.



Otan pikaisen suihkun, vaihdan vaatteet, meikkaan ja sen jälkeen lähdemme kohti Tuskaa. Kampin metroasema on täynnä tummanpuhuvia ihmisiä. Heillä on sama matka kuin meillä. Tunnen oloni nyt jo kotoisaksi.





Saavumme alueelle Turmiön Kätilöiden soittaessa. Kierrämme alueen, tutustumme kojuihin ja alueen tarjontaan noin yleensäkin ja nautimme rennosta tunnelmasta. Tapaamme tuttuja, vaihdamme kuulumisia, otamme kuplajuomaa ja minä täyttelen viinipäiväkirjaani. Mieheni pyörittelee silmiään ja ystäväni katsoo minua haavi auki: "Onko sulla siis OIKEESTI joku viinipäiväkirja?" Juu, onhan minulla. En vain olisi ihan heti uskonut, että minä pääsisin sitä täällä Tuskassa täyttelemään, mutta täytyyhän se täyttää, jos kerran uusia viinituotteita maistelee.





Perjantain musiikkikattaus on vaisuhko. Käyn minä muutaman keikan tsekkaamassa, mutta musiikillisesti odotan enemmän lauantailta ja sunnuntailta.

Arch Enemy

Hotellille palaamme K-market Sörkan kautta. Iltamässyt maistuvat laskuhumalassa. Istumme hotellin parvekkeella, syömme suklaajäätelöä suoraan purkista ja katsomme tulipunaista auringonlaskua. Juuri nyt kaikki on hyvin.




Lauantai 30.6.2018

Saan silmäni juuri ja juuri raotettua. Kysyn mieheltäni karhealla äänellä, mitä kello on. Se on yksi iltapäivällä. Perkele! Meidän piti osallistua Pride-kulkueeseen. Missasimme koko tapahtuman. 

Sätin miestäni ja kysyn, miksei hän herättänyt. Ei hän viitsinyt, kun nukuin niin sikeästi. No, ensi vuonna sitten!



Pikainen suihku, vaatteet, meikit ja hiukset hyvin. Reppu olalle ja taas kohti Suvilahtea. Ilma on jäätävä, joten minun on pakko ottaa mukaani huppari. Toivon, että se riittää.

Runsaasta moshauksesta huolimatta jäädyn. Mitä pidemmälle päivä menee, sitä kalseammaksi ilma käy. Käyn Varustelekan kojussa ostamassa itselleni hanskat ja huivin. Suomen kesä. Perkele.


Festarialueen ainoan kahvikojun edessä on kilometrin pituinen jono ihmisiä. Viereinen koju myy mainoksensa mukaan terveellisistä shittiä. Ostan goottilatte-juotavan, missä ei ole kahvia eikä maitoa. Sen sijaan siinä on aktiivihiiltä, mikä puhdistaa kehon kaikista myrkyistä. Sehän sopii kaiken viinin ja siiderin jälkeen. Goottilatte on lämmin ja se maistuu oudolle. Juon sen mahdollisimman hitaasti, jotta saisin sormiani lämmitettyä kuumaa mukia vasten mahdollisimman pitkään.




Mieheni ottaa corpse paintin. Hän näyttää ihan pandalta. 

Saamme seurata suhteellisen tarkasti festariohjelmaa, sillä tänään on tiukka setti hyviä bändejä luvassa. Vanhoja setiä, mutta taattua laatua. Esimerkkinä Kreator, joka on tehnyt heviä jo silloin, kun minun vanhempani puristelivat finnejä naamastaan. 


Foreseen

Mokoma

Kreator
At The Gates

Gojira

Kun lähdemme alueelta pois, tapaamme Prideen osallistuneita tuttuja. Jatkamme matkaa heidän kanssaan, kunnes minulle iskee sellainen nälkä, että meidän on pakko etsiä joku ruokapaikka. Yögrilli palvelee, ja minä saan mässyä naamariin.



Jatkamme kahdestaan Kamppiin. Jäämme Memphisiin juomaan skumppaa ja siitä vasta hotellille. Olemme molemmat niin kännissä, että saamme raahautua Mempihisistä Scandiciin. Onhan siitä ihan kymmenen metrin matkakin.





Sunnuntai 1.7.2018

Olen karmeassa krapulassa, kun herätyskello soittaa hotelliaamiaiselle. Vedän napani täyteen munakokkelia ja painun huoneeseen takaisin nukkumaan.

Herään jonkun Grillimaisteri-kiekukaulan jodlaukseen. Kuka lie tällä kertaa. Meillä ei ole kiire alueelle, sillä ensimmäinen kumpaakaan kiinnostava esiintyjä aloittaa vasta myöhemmin. Olimme sopineet, että riittää, jos olemme neljän aikoihin Suvilahdessa.


Laitan hotellihuoneemme saunan päälle. Se pitää kokea, kun kerran siitä on maksettu. Istun pitkään saunassa ja käyn aina välillä parvekkeella vilvoittelemassa. Ja joudun samalla kuuntelemaan Grillimaistereiden paskaa musiikkitarjontaa. Hyi. Soittaisivat edes Paranoidin.

Sauna virkistää vanhan ja väsyneen mielen. Uudet festarikuteet, uudet meikit, uusi ilme. Tällä kertaa saa jopa ottaa aurinkorasvan mukaan. Ensimmäistä kertaa näyttää siltä, että saamme aurinkoa sateen sijaan.



Minä pääsen taas täyttelemään viinipäiväkirjaani. Päätän myös ostaa tuliaiset. Tarjolla on yllättävän vähän lady fit-toppeja, joten tyydyn vain yhteen tuliaispaitaan. Sen lisäksi minun on pakko ostaa kirja. Tuskaan kannattaa tulla nimenomaan kirjaostoksille! Ja maistelemaan viinejä.



Käyn palauttamassa pantilliset viinilasit panttikojuun, ja siellä seisova mies tyrkyttää minulle Samu Sirkan chilipähkinöitä. Niissä on siis heinäsirkkoja mukana. Minä otan pussillisen, ihan vain mielenkiinnosta, vaikken itse aio syödä niitä. En ole vegaani, mutta kasvissyöjä kyllä olen, ja käsittääkseni heinäsirkka on elävä eläin. Mieheni vetää koko pussin tyhjäksi. Sanon, etten aio pussata häntä loppupäivänä. Unohdan kuitenkin lupaukseni, kun vereni alkoholipitoisuus nousee.




Voisin ehkä muuten ryhtyäkin vegaaniksi, mutta olen liian koukussa maitotuotteisiin. En voisi elää ilman juustoja ja suklaata. Samoin käytän kananmunia ja hunajaa. Käyn kuitenkin sunnuntain festariruuan ostamassa vegaanikojusta. Ruoka on yllättävän hyvää festariruuaksi. Siinä on oikeasti jotain makua.

Ihsahn

Europe

Europe esiintyy. Final Countdownin jälkeen melkein puolet festariväestä poistuu. Tylsää. Edessä on vielä kaksi esiintyjää. Sunnuntain pääesiintyjä on Parkway Drive. Aussisedät vetävät todella hyvän keikan. Europen jälkeen pois lähteneet missasivat upean keikkaelämyksen! 

Parkway Drive

Parkway Drive

Haemme iltamässyä K-market Sörkasta ja menemme hotellille. Käymme respan kautta, koska haluan saada myöhäisen check-outin. Se onnistuu, ja sovimme kolme tuntia myöhäisemmän check-outin. Ihanaa, saamme nukkua pidempään!

Maanantai 2.7.2018

Hotelliaamiainen menee alas juuri ja juuri. Nuokun aamiaispöydässä. Sen jälkeen äkkiä ylös meidän hienoon huoneeseemme, unimaski naamalle ja unta kuuppaan. Herään puolen tunnin välein, ja näen ihan omituisia unia. Klo 14 päätän, että nyt saa riittää. En halua nähdä enää yhtään outoa unta. Alan pakata tavaroita. Kohta meidän pitää lähteä kuitenkin.



Raahaudun respaan silmäpusseineni. Näytän ihan hirveältä. Ihan kuin olisin riekkunut kolme päivää jossain hevifestareilla. Maksan kolmesta lisätunnista ja lähdemme kohti rautatieasemaa.

Pikaiset kaakaot Robert's Coffeessa ja sen jälkeen junavaunun rauha. Tuska oli hauska, kuten aina, mutta en olisi jaksanut enää yhtään enempää tuskailua. Vanhuus ei tule yksin. Armas koti odottaa, ja rakkaistakin rakkain karvakuonomme Kauno. Äidillä on ollut ikävä omaa hauvaa.

Nyt vuoden mittainen palautuminen, niin ensi vuonna jaksaa taas!