Itsekkään ihmisen iki-ihana ilta

Helsingin yliopiston päärakennus

Olen itsekäs paska. Sietäisi hävetä, mutta koska olen tällainen itsekäs paska, niin en häpeä pätkääkään. Häpeämisen sijaan nautin. Ja voi yhden kerran, miten minä nautinkaan!

Tämä päivä on ollut yhtä hemmottelua! Aamulla sain hotelliaamiaisen Scandic Kaisaniemen aamiaispöydästä. Ei tarvinnut itse tehdä muuta kuin mätätä tavaraa lautaselle ja kauhoa ääntä kohden. Kätevää!

Tiedekulma

Sen jälkeen matka Helsingin yliopistolle. Toinen kirjallisuusterapian koulutuspäivä. Meillä oli hirveän mielenkiintoisia aiheita, teimme harjoituksia, ja saimme tämän yhden ainoan päivän aikana ihan valtavasti materiaalia omaan materiaalipankkiimme. Keskustelu olisi voinut jatkua ties kuinka monta tuntia. Kaikki ovat innoissaan tästä koulutuksesta.

Lounastauon päätin käyttää ihan johonkin muuhun kuin lounaaseen. Ravintolan sijaan minä suuntasin tien toiselle puolelle, Tiedekulmaan. Taas. Tällä kertaa en edes mennyt kahvilan puolelle, vaan suunnistin suoraan kirjakaupan puolelle. Minulla oli kokonainen tunti aikaa käydä läpi kirjakaupan anti ja katsoa, mitä kaikkea mielenkiintoista sieltä löytyy.

Ja juu, löytyihän sieltä kaikkea mielenkiintoista. Sen verran mielenkiintoista löytyikin, että Visa päästi vingahduksen sijaan oikein kunnon aariat. Mieheni varmaan tappaa minut, kun pääsen joskus kotiin. Mutta kun nämä kirjat olivat niin ihania, enkä minä vain voi elää ilman näitä kirjoja! Sitä paitsi, niistä voi olla vielä hyötyäkin. Siis oikeaa hyötyä. Muutakin kuin se, että ne tekevät minut valtavan onnelliseksi.

Kirjojen lisäksi löysin jotain todella hauskaa, nimittäin tarinakortteja! Etenkin kauhuaiheiset tarinakortit olivat aivan valtavan upea löytö, ja esittelin niitä innoissani opiskelukavereilleni. Tämä taas aiheutti sen, että koulutuspäivän jälkeen melkein kaikki ryntäsivät Tiedekulmaan ostamaan omat tarinakorttinsa. Hieman oli myyjällä ihmettelemistä, kun kirjakauppaan ryntää yhtäkkiä lauma kirkuvia naisia, jotka tappelevat korttipakoista.

Tarinakortit ja -nopat 

Mutta mieti nyt, miten paljon minä näitä tarinakortteja tarvitsen! Voin käyttää niitä töissä ja sen lisäksi kirjallisuusterapiassa. Sen jälkeen, kun aloitan itse ryhmien ohjaamisen. Näillä korteilla voi saada vaikka mitä aikaiseksi! En edes tajua, miten olen voinut elää 38 vuotta ilman näitä kortteja.

Ostin myös kauhutarinanoppasetin. Tarinanopat toimivat periaatteessa samalla tavalla kuin kortitkin, mutta kortit ovat paljon hauskempia kuin nopat.

Seurahuoneen portaat

Kun päivä Helsingin yliopistolla päättyi, suuntasin kyllä rautatientorille, mutta en kuitenkaan rautatieasemalle asti. Sen sijaan meninkin Scandic Seurahuoneelle. Päätin jäädä Helsinkiin vielä yhdeksi yöksi, ihan vain siksi, että voin. Ja koska tarvitsen lomaa arjesta! Kotini on ihana, mieheni on maailman paras mies, koirastani en luopuisi ikinä ja teini... On teini. Mutta vaikka rakastankin heitä yli kaiken ja elämäni olisi täysin tyhjää ilman heitä, niin voi hyvä luoja, miten sitä kaipaa välillä lomaa näistä maailman rakkaimmista olennoista! Ihan vain minä, mustikka-proteiinipirtelö ja joku saatanan outo ohjelma telkkarista.

Yritin minä sentään tänään olla aktiivinen ja tehdä jotain. Kävin Ateneumissa! Valitettavasti museo oli sulkeutumassa puolen tunnin päästä siitä hetkestä, kun minä sinne ehdin. Vaikken tällä kertaa ehtinytkään kiertää näyttelyitä, ehdin kuitenkin museokauppaan! Mikä oli virhe, sillä siellä oli kaikenlaista mielenkiintoista myytävää. Päätin kuitenkin olla järkevä (siinä määrin, missä minä osaan olla järkevä), ja ostin vain pari halpaa haikukirjaa ja taidekorttipakkoja, mitä voin myös käyttää opetuksessa ja kirjallisuusterapiassa. Näiden taidekorttien kanssa voin tehdä vaikka mitä! Ovat vielä niin kauniitakin. Eikä Visa tällä kertaa edes päästänyt kovin pahaa aariaa. Pienen hengähdyksen lähinnä.

Taidekortit ja haikukirjat

Kävellessäni takaisin hotellille mietin, miksi minulla on aina niin hirvittävän epämukava olo, kun olen Helsingissä. En ole ikinä ymmärtänyt sitä. En vain viihdy täällä, jostain kumman syystä. Jokin tässä kaupungissa mättää.

Mietin asiaa oikein tosissani, koska halusin vihdoin ja viimein ymmärtää. Mietin, mitä Turussa, Tampereella tai Amsterdamissa on sellaista, mitä Helsingissä ei ole. Keksin parikin asiaa!

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta

Ensimmäisenä, täältä puuttuu Aurajoki! Keskustan läpi ei virtaa minkäänlaista vettä. Onhan tuossa meren ranta suhteellisen lähellä, muttei se ole keskustassa. Keskusta on pelkkää karua kiveä. Tampereella on Tammerkoski ja Amsterdamissa muuta olekaan kuin niitä helvetin kanaaleja. Kaipaan sitä ripulinruskeaa Auraa!

Toiseksi, en ole ikinä onnistunut hahmottamaan tätä kaupunkia. En tiedä, miksi. Kyllä minä Tampereen hahmotan, samoin Pietarin ja sen kanaalisen, hampulta haisevan Amsterdamin. Mutta Helsinkiä en hahmota, en sitten millään. En opi näitä omituisia reittejä, vaikka miten monta kertaa menisin ne. Kyllä, olen lievästi hahmotushäiriöinen, mutta näyttävästi minulla on myös valikoiva hahmotushäiriö, kun yhden kaupungin hahmotan, mutta toista en sitten mitenkään! Ja käyn kuitenkin suhteellisen usein Helsingissä.

Hotellihuoneen sänky

Ja nyt tämä itsekäs paska makaa hotellihuoneensa sängyllä, alastomana, katselee tylsää ohjelmaa telkkarista eikä aivoissa ole huolen häivääkään. Lattialla on kassikaupalla uusia, ihania kirjoja, tarinakortteja, noppia ja taidekortteja. Ja minulla on vitosen kuponki, millä saan todennäköisesti maksettua yhden minibaarista otetun cokistölkin! Takana on mitä ihanin ja rentouttavin päivä, ja se jatkuu mitä ihanimmalla illalla, ihan yksin.

Kukaan ei häiritse, kukaan ei narise, kukaan ei vaadi eikä vingu. Voi luoja, miten minä nautinkaan! Juuri tästä hetkestä. Vielä, kun tämä tuskainen piereskely loppuisi, kaikki olisi täydellistä. Mutta ei anneta pienen vienon hajun häiritä, ja nautitaan tästä illasta. Minä, itsekäs paska, olen ansainnut tämän nautinnollisen hetken.

Uudet kirjat

Koska kirjat nyt vain ovat parasta terapiaa!

Aamuseiskan juna. Jumalaton väsymys. Yritän saada nostettua matkalaukun ylähyllylle. Se ei oikein onnistu, koska on vain yksi täysin toimiva käsi. Junavaunuun tulee suomalainen pulsu. Hän menee ohitseni. Vittu, mikä mulkku! Siinä on saatana seksikäs, hieltä haiseva, vasta sängystä noussut nainen tukka pystyssä, silmäpussit polvissa, eikä tuo helvetin herrasmies vaivaudu auttamaan! Jumalauta, saatana.

Työmatkajuna Helsinkiin on taas myöhässä. En ole ikinä onnistunut olemaan tällä junalla Helsingissä aikataulun mukaisesti. Tällä kertaa myöhästymme vain seitsemän minuuttia. Se ei ole vielä paha. Minulle jää jopa aikaa! Aikaa neuvoa turisteja, jotka pysäyttävät minut koko ajan. Siis minä, jumalattomine kantamuksineni... Näytänkö minä stadilaiselta? Ja mistä helvetistä minä voisin tietää, mikä bussi menee Meilahteen! En ole - tietääkseni - ikinä Meilahdessa edes käynyt.

Raahaan valtavat kantamukseni Helsingin yliopiston päärakennukselle. Matka ei ole pitkä, mutta henkilölle, joka ei pysty kantamaan mitään vasemmalla kädellään, jokainen askel näiden matkatavaroiden kanssa on aivan liian pitkä. Pääsen kuitenkin perille, entistä enemmän hikisenä ja haisevana. Sori vain, kurssikamut!

Tänään on kirjallisuusterapiakoulutuksen ensimmäinen päivä. Tänään se alkaa! Se odotettu koulutus. Olen haaveillut tästä jo pitkään, ja nyt se on totta. 

Sali on täynnä naisia. Sisään astelee tasaiseen tahtiin lisää naisia. Yllättäen, kouluttajatkin ovat naisia. Ja koska Tampereen koulutuksessakin opiskelijoiden keskuudessa on vain yksi mies, alan pohtia, kouluttautuvatko miehet Suomessa ollenkaan. Eivät ainakaan tunnu minun kanssa olevan samoissa koulutuksissa. 

Aamupäivä menee siinä, kun puhumme yleisiä asioita kirjallisuusterapiasta ja koulutuksesta. Sen jälkeen lounas. Erehdyn menemään lounaalle tien toiselle puolelle, Tiedekulmaan. Jumalauta, kahvila, missä myydään kirjoja! Olen taivaassa. Jään tuijottamaan kaikkia niitä ihania kirjoja kuola valuen.

Miksi hemmetissä minä opiskelen näitä kaikkia turhia juttuja? Miksen hakisi töitä jostain kirjakaupasta? Vähemmän vastuuta kuin nykyisessä työssä, eikä osaamista tarvitsisi koko ajan päivittää. Ja saisi olla koko päivän kirjojen keskellä! Ehkä pitäisi vaihtaa alaa.

Lounastauon jälkeen seuraa ryhmäytyminen ja ryhmäytymistehtäviä! Voi nyt vittu! Siis oikeasti. Kuka helvetti jaksaa näitä iänikuisia leikkejä? En minä ainakaan. Eikö vain voitaisi istua perseillämme, omilla paikoillamme, ja jokainen saisi vuorollaan kertoa, kuka on ja miksi on täällä? Olisi paljon helpompaa ja mukavampaa.

Ryhmäytyminen... Voi jumalauta, mikä kirosana! Voisi kieltää lailla koko ryhmäytymisen. Ei siitä kukaan tykkää kuitenkaan. Ainakaan Suomessa.

No, loppupäivä menee sentään siedettävästi sen jälkeen, kun olemme ryhmäytyneet oikein kunnolla. Pääsemme itse asiaan, ja pääsemme jopa tekemään harjoituksia. Sitä varten me tänne olemme tulleet, emmekä leikkimään cocktail-kutsuja.

Olen aivan tuhannen väsynyt, kun päivän päätteeksi raahaudun kasseineni ja pusseineni Scandic Kaisaniemeen. Ei mikään loistohotelli - itse asiassa, nuhjuisin Scandic, missä minä olen vieraillut. Mutta yksi yö nyt menee vaikka puun oksalla. Sitä paitsi, minulle on jätetty käsinkirjoitettu tervehdys ja juomakin vielä! Ei kakkempaa.

Äkkiä Kaisaniemen metron K-kauppasta hakemaan Doris-keksejä, sipsejä ja siideriä, ja sen jälkeen äkkiä takaisin hotelliin. Vaatteet pois ja perse paljaana sängylle katsomaan telkkaria ja ahtamaan Doris-keksejä naamariin. Ei puhettakaan, että minä lähtisin mihinkään Helsingin yöhön perjantai-iltaa viettämään! Minä makaan nyt perseelläni, piereskelen ja katson typerää possupiirrettyä telkkarista. Sopivan aivotonta viihdettä aivottomalle ihmiselle.

Opiskelijan to do-lista: Kaikki vielä tekemättä

Elokuu. Melkein puoliväli. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että koulut alkavat ja minun opintoni jatkuvat. Mitä kaikkea pitäisi vielä saada tehdyksi, jotta olisin valmistautunut uuteen lukukauteen? No vaikka mitä! Oikeastaan, melkein kaikki on vielä tekemättä.

Turun yliopiston ylioppilaskuntamaksun sain sentään maksettua viimeisenä päivänä. Se onkin sitten ainoa asia, mikä on tehtynä. Kaikki muut asiat ovat "siellä jossain" odottamassa tekijäänsä. Tekijä vain on "siellä jossain" hukassa.

Turun yliopiston kurssien aikataulut ovat tsekkaamatta. Itse asiassa, en edes ole sen vertaa viitsinyt katsoa, onko siellä mitään sellaisia kursseja, mitä minä haluaisin opiskella. En edes ole kirjoittanut ylös graduryhmän seuraavaa kokoontumisajankohtaa. On se minulla jossain sähköpostissa ylhäällä, siellä Varmassa Tallessa, minne olen onnistunut hukkaamaan kaikki muutkin asiat aina.

Entäs se gradu? Niin, gradu. Onhan se tuossa. Nättinä ja siistinä Word-tiedostona minun tietokoneellani. On siinä tiedostossa jopa tekstiäkin! Se teksti vain pitäisi saada kirjoitettua valmiiksi, jotta voisin valmistua tämän lukuvuoden aikana.

Tampereen yliopiston aikataulut minulla on kalenterissa. Kirjoitin ne ylös jo viime keväänä. Mutta olenko esim. varannut hotellihuoneita etukäteen? En tietenkään! En edes sitä koulutusviikonloppua varten, mikä on kahden viikon päästä. Lopputyön aihe pitäisi päättää. Olenhan minä sitä aihetta ajatellut. Enkä ole keksinyt tasan mitään! Lähdekirjallisuutta olen sentään saanut hankittua mukavasti, huolimatta siitä, ettei minulla ole vielä edes aihetta. Mutta minulla on muutenkin nämä prioriteetit aina järkevässä järjestyksessä.

Helsingin yliopiston aikatauluista minulla ei ole mitään käryä. Olen saanut jossain vaiheessa kesää jonkun sähköpostin, missä oli jotain liitteitä. Ehkä joku niistä liitteistä kannattaisi avata ja lukea, jospa siellä vaikka olisi ne syksyn aikataulut! Ja sen jälkeen, kun saan ne aikataulut, voisin vaikkapa varata Helsingistä päin hotellihuoneita myöskin, kun niille kerran on tarvetta sielläkin suunnalla. Luojan kiitos, minun ei tarvitse alkaa miettiä mitään aiheita mihinkään töihin vielä toistaiseksi, koska kirjallisuusterapiakoulutus on vasta alkamassa. Odotan sitä kuitenkin jo innoissani, vaikkei tämä siltä ehkä kuulostakaan.

Olenko kirjoittanut ylös kaikki muut mahdolliset menoni syksylle, jotta osaan varautua ja suunnitella myös opintoaikatauluani sen mukaisesti? No en tietenkään! Miksi ihmeessä olisin, kun en kerran ole saanut mitään muutakaan aikaiseksi? Toisaalta, kaikki asiat ovat kyllä aina hoituneet, vaikken olisikaan saanut tehtyä niitä ajoissa.

Eli näillä eväillä kohti uutta lukuvuotta! Ehkä minä jossain vaiheessa saan jotain tehtyä, vaikka alku onkin vähän kankea. Ehkä minä vielä tämän vuoden puolella valmistun käyttäytymisanalyysiperusteiseksi eläinkouluttajaksi, aikataulun mukaisesti, ja ehkä minä vielä saan sen gradunkin kirjoitettua. Aikaa on kuin rosvopäälliköllä, kuten entinen lukion matematiikan opettajani olisi sanonut.

When you wish upon a star...

Kännykkä sanoo bling. Sähköpostia. Mitäs jännää tällä kertaa? Joku seuraa minua Reseach Gatessa? Uusi kurssi alkaa edX:ssä? Eduopo tiedottaa jotain?

Ei. Sähköposti on Helsingin yliopistosta. Eilinen käyntini Helsingissä on tuottanut hedelmää.

Rosé-samppanjaa opiskelupaikan kunniaksi!

"Onneksi olkoon, sinulle on myönnetty opiskelupaikka" ja blaablaablaa. Sitä normaalia settiä, mitä näissä sähköposteissa aina on. Minun pitää muistaa vastaanottaa opiskelupaikka vielä tämän kuun puolella, ja ensi syksystä lähtien olen sitten kirjoilla kolmessa eri yliopistossa: Turussa, Tampereella ja Helsingissä.

Mitäs minä nyt sitten olen päässyt tällä kertaa opiskelemaan? Kirjallisuusterapian opintoja. Tämä on pitkäaikainen haaveeni ja nyt siitä on tullut totta. Uskon taideterapian voimaan, ja koska olen itse suhteellisen sanaisa ihminen, uskon kirjallisuusterapian olevan se laji, minkä avulla pystyn auttamaan ihmisiä parhaiten. Valokuvaterapian avulla pystyn myös, mutta se kirjallisuus on minulle ehdoton ykkönen.

Eli ensi syksystä alkaen minä väännän Helsingissä kirjallisuusterapiaa, Tampereella käyttäytymisanalyysiä ja eläinten kouluttamista sekä Turussa erityispedagogiikkaa, psykologiaa ja sukupuolentutkimusta. Evoluutiopsykologia ja Asklepios ovat valmiita eikä niissä ole enää mitään opiskeltavaa.

Mikä minusta tulee isona tyttönä? En minä vain tiedä. Kai minä jotain keksin sitten siinä vaiheessa, kun minusta tulee se iso tyttö.

VR = Venaa Rauhassa

Herätyskello pärähtää tasan kuudelta. Kuka sitä nyt lomalla haluaisi nukkua? Minulla on kiire Helsingin junaan, joten syön pikaisen aamiaisen ja heitän aamulääkkeet naamariin. Meikit heitän reppuun. Junassa ehtii meikata.

Turun rautatieaseman parkkipaikalla vuorokauden pysäköinti maksaa kuusi euroa. Mielestäni tämä on harvinaisen kelpo summa vuorokauden pysäköinnistä. Siksi en ota taksia sellaisilla reissuilla, mitkä kestävät sen alle vuorokauden. Ihan turhaa, koska omalla autolla ajaen pääsen paljon halvemmalla.

Kello 6.50 juna lähtee. Ihan ajoissa. Tämä on suora yhteys, eikä juna pysähdy Kupittaan jälkeen ennen kuin vasta Pasilassa. Tai näin VR ainakin mainostaa. Totuus onkin sitten jotain ihan muuta.

Ensin pysähdymme odottamaan vastaantulevaa junaa. Siinä mielessä tietenkin mukavaa, ettemme törmää. Juna lähtee kulkemaan niin hitaasti eteenpäin, että mummo menisi potkukelkan kanssa hyvin äkkiä junan ohitse. Olemme taatusti myöhässä, mutten tiedä, kuinka monta minuuttia. Olen ihan sekaisin aikatauluista ja paikkakunnista, koska muita pysähdyspaikkoja ei ole.

Pysähtelemme vähän väliä keskelle metsiköitä. Syitä pysähtelyihin lienee miljoona. Joskus menee toinen juna ohitse, aina ei. Tulee kuulutus: "Hyvät matkustajat, pysähdymme TAAS kerran odottamaan vastaantulevaa junaa, joka on aikataulusta myöhässä." Niinpä niin.

En edes tiedä, kuinka kauan odotamme. Alan meikata, ja saan naamavärkkini valmiiksi kauan ennen kuin juna lähtee. Vieressäni istuvat kaksi työmatkalaista naureskelevat, että tässä nyt ei ole mitään ihmeellistä. Pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Nainen hieman kauempana soittaa puhelun: "Aloittakaa vain se kokous ilman minua. Tulen täältä sitten, kun ehdin".

Juna kiihdyttää jossain vaiheessa ja saa hieman aikataulusta kiinni. Saavumme Helsinkiin 20 minuuttia aikataulusta myöhässä. Kiitän itseäni siitä, että otin aikaisemman junan. Minulla on juuri ja juuri tarpeeksi aikaa kävellä Helsingin yliopistolle. Onneksi sinne ei ole pitkä matka. Jos juna olisi ollut aikataulussaan, olisin ehtinyt vielä käydä aamukaakaolla Robert's Coffeessa. Nyt siihen ei ole mahdollisuutta, vaan minun pitää kiirehtiä. Ehdin juuri ja juuri haastatteluun.

Haastattelija näyttää tylsistyneeltä. Hän on kahden päivän aikana kysynyt nämä samat kysymykset sataan kertaan eri ihmisiltä. "Mikä sai sinut hakemaan tähän koulutukseen?" "Onko sinulla mahdollisuutta osallistua lähipäiville?" Yritän saada hänet piristymään kyselemällä kaikenlaisia kysymyksiä, mitä en usko muiden kysyneen. Tai mistäs minä tiedän, mitä muut ovat kyselleet. Mutta luulen, etteivät nämä kysymykset ole olleet ihan ensimmäisinä toisten ihmisten mielessä.

"Otamme huomenna tai viimeistään ylihuomenna yhteyttä sähköpostitse." Selvä, kiitos. Haastattelussa meni 20 minuuttia. Lähden kävelemään takaisin rautatieasemalle. En jaksa jäädä hengaamaan Helsinkiin.

Juna lähtee klo 10.37. Ihan aikataulussaan. Jännittää, ehdinkö kotiin ennen huomisaamua klo 6.33. Silloin minulta loppuu parkkiaika.