Koska kirjat nyt vain ovat parasta terapiaa!

Aamuseiskan juna. Jumalaton väsymys. Yritän saada nostettua matkalaukun ylähyllylle. Se ei oikein onnistu, koska on vain yksi täysin toimiva käsi. Junavaunuun tulee suomalainen pulsu. Hän menee ohitseni. Vittu, mikä mulkku! Siinä on saatana seksikäs, hieltä haiseva, vasta sängystä noussut nainen tukka pystyssä, silmäpussit polvissa, eikä tuo helvetin herrasmies vaivaudu auttamaan! Jumalauta, saatana.

Työmatkajuna Helsinkiin on taas myöhässä. En ole ikinä onnistunut olemaan tällä junalla Helsingissä aikataulun mukaisesti. Tällä kertaa myöhästymme vain seitsemän minuuttia. Se ei ole vielä paha. Minulle jää jopa aikaa! Aikaa neuvoa turisteja, jotka pysäyttävät minut koko ajan. Siis minä, jumalattomine kantamuksineni... Näytänkö minä stadilaiselta? Ja mistä helvetistä minä voisin tietää, mikä bussi menee Meilahteen! En ole - tietääkseni - ikinä Meilahdessa edes käynyt.

Raahaan valtavat kantamukseni Helsingin yliopiston päärakennukselle. Matka ei ole pitkä, mutta henkilölle, joka ei pysty kantamaan mitään vasemmalla kädellään, jokainen askel näiden matkatavaroiden kanssa on aivan liian pitkä. Pääsen kuitenkin perille, entistä enemmän hikisenä ja haisevana. Sori vain, kurssikamut!

Tänään on kirjallisuusterapiakoulutuksen ensimmäinen päivä. Tänään se alkaa! Se odotettu koulutus. Olen haaveillut tästä jo pitkään, ja nyt se on totta. 

Sali on täynnä naisia. Sisään astelee tasaiseen tahtiin lisää naisia. Yllättäen, kouluttajatkin ovat naisia. Ja koska Tampereen koulutuksessakin opiskelijoiden keskuudessa on vain yksi mies, alan pohtia, kouluttautuvatko miehet Suomessa ollenkaan. Eivät ainakaan tunnu minun kanssa olevan samoissa koulutuksissa. 

Aamupäivä menee siinä, kun puhumme yleisiä asioita kirjallisuusterapiasta ja koulutuksesta. Sen jälkeen lounas. Erehdyn menemään lounaalle tien toiselle puolelle, Tiedekulmaan. Jumalauta, kahvila, missä myydään kirjoja! Olen taivaassa. Jään tuijottamaan kaikkia niitä ihania kirjoja kuola valuen.

Miksi hemmetissä minä opiskelen näitä kaikkia turhia juttuja? Miksen hakisi töitä jostain kirjakaupasta? Vähemmän vastuuta kuin nykyisessä työssä, eikä osaamista tarvitsisi koko ajan päivittää. Ja saisi olla koko päivän kirjojen keskellä! Ehkä pitäisi vaihtaa alaa.

Lounastauon jälkeen seuraa ryhmäytyminen ja ryhmäytymistehtäviä! Voi nyt vittu! Siis oikeasti. Kuka helvetti jaksaa näitä iänikuisia leikkejä? En minä ainakaan. Eikö vain voitaisi istua perseillämme, omilla paikoillamme, ja jokainen saisi vuorollaan kertoa, kuka on ja miksi on täällä? Olisi paljon helpompaa ja mukavampaa.

Ryhmäytyminen... Voi jumalauta, mikä kirosana! Voisi kieltää lailla koko ryhmäytymisen. Ei siitä kukaan tykkää kuitenkaan. Ainakaan Suomessa.

No, loppupäivä menee sentään siedettävästi sen jälkeen, kun olemme ryhmäytyneet oikein kunnolla. Pääsemme itse asiaan, ja pääsemme jopa tekemään harjoituksia. Sitä varten me tänne olemme tulleet, emmekä leikkimään cocktail-kutsuja.

Olen aivan tuhannen väsynyt, kun päivän päätteeksi raahaudun kasseineni ja pusseineni Scandic Kaisaniemeen. Ei mikään loistohotelli - itse asiassa, nuhjuisin Scandic, missä minä olen vieraillut. Mutta yksi yö nyt menee vaikka puun oksalla. Sitä paitsi, minulle on jätetty käsinkirjoitettu tervehdys ja juomakin vielä! Ei kakkempaa.

Äkkiä Kaisaniemen metron K-kauppasta hakemaan Doris-keksejä, sipsejä ja siideriä, ja sen jälkeen äkkiä takaisin hotelliin. Vaatteet pois ja perse paljaana sängylle katsomaan telkkaria ja ahtamaan Doris-keksejä naamariin. Ei puhettakaan, että minä lähtisin mihinkään Helsingin yöhön perjantai-iltaa viettämään! Minä makaan nyt perseelläni, piereskelen ja katson typerää possupiirrettyä telkkarista. Sopivan aivotonta viihdettä aivottomalle ihmiselle.

Unien ihmeellinen maailma, osa 41

Olin nykyisessä työpaikassani, erityisammattiopistossa erityisopettajana. Ja meillä oli tapana tehdä työmatkoja Slovakiaan, monta kertaa vuodessa. Menimme aina samaan paikkaan.

Yhtenä kertana kyllästyin näkemään aina samat rakennukset ja päätin, että on aika tehdä jotain muuta. Otin selvää, löytyisikö läheltä linnaa, missä voisimme vierailla. Slovakiassa oli paljonkin erilaisia linnoja. Löysin lähimmän linnan puhelinnumeron ja soitin sinne kysyäkseni vierailuajoista. Hälytysääni oli outo ja rahiseva. Sieltä vastasi nuori poika: “Hello?” Aloin selittää pojalle asiaani englanniksi, mutta poika vain toisti: “Hello?”

Ajattelin mennä katsomaan linnaa joka tapauksessa. Pari työkaveriani lähti mukaan. Linna oli valtava, kivinen, sellainen kauhuleffojen linna. Päivä, jolloin linnaan menimme, oli kuitenkin aurinkoinen, eikä linnan kolkko olemus pelottanut meitä ollenkaan.

Linnan pihaan päästyäni huomasin, että puhelimessani on jotain outoa. Puhelin oli ihan se työpuhelin, mikä minulla on muutenkin, mutta näytössä vilkkuivat perinteiset digitaaliset numerot mennen jopa miinuksen puolelle välillä. Kellonaikaa se ei näyttänyt, kuten normaalisti. Aloin ajatella, ettei linnaan tulo ollutkaan niin hyvä idea.

Juuri, kun ajattelin, että eiköhän tämä reissu ollut tässä, aloimme nähdä vilauksia ihmisistä, yritimme huutaa heille, mutta he menivät aina nopeasti piiloon, tajusimme, että linna on noiduttu, ja meidän olisi pakko päästä pois sieltä. Tajusin hyvin pian, että myös työpuhelimeni oli noiduttu, koska olin soittanut omasta työpuhelimestani linnan numeroon, enkä hotellimme puhelimesta.

Lähdimme linnasta niin nopeasti kuin pystyimme. Puhelimeni sekoili kuitenkin koko reissun ajan, enkä uskaltanut vastata siihen. Se rauhoittui vasta, kun pääsimme lähtemään Slovakiasta kokonaan pois.

Pian teimme taas uuden reissun Slovakiaan. Jostain kumman syystä, minun oli pakko päästä käymään linnassa. Puhelin alkoi taas sekoilla, ja taas näin kummituksia, mitkä menivät nopeasti piiloon. Ne halusivat minulta jotakin, mutten tiedä, mitä.

Unen aikana kävin Slovakiassa monta kertaa. Joka kerta linnassa oli pakko käydä, vaikka minua ahdisti ja pelotti. Viimeisellä kerralla, kun menin sinne, oli kaunis ja aurinkoinen kesäpäivä. Päivänvalo väritti jopa kauhuleffojen linnan valollaan. Tällä kertaa näin linnan “pääkummituksen”, sen, josta kaikki oli saanut alkunsa. Jostain syystä, päätin sylkäistä kummitusta silmiin ja sanoa sille, että nyt  se on saanut kuppatartunnan, minun syljestäni. Kummituksen silmät alkoivat polttaa ja niistä nousi sauhu. Lopulta kummitus alkoi kadota pois.

Tunsin helppoa tunnetta siitä, että olin saanut näin helposti purettua linnan sekä oman kiroukseni, minkä olin itse aiheuttanut itselleni soittamalla linnan numeroon. Juuri, kun olimme lähdössä, näimme, miten linnan pihaan, mäkeä alas käveli pieni perhe. Kaljamahainen isä, pieni ja harmaa äiti sekä heidän pieni lapsensa. Varoitin menemästä linnaan sisälle. Isä kuitenkin marssi päättäväisenä sisään ja kertoi, miten he käyvät linnassa aina vähän väliä etsimässä toista lastaan. He olivat käymässä linnassa muutama vuosi takaperin, ja heidän toinen lapsensa katosi linnassa kuin tuhka tuuleen. Sanoin linnan olevan noiduttu, joten kummitus on ehkä vienyt heidän lapsensa. Perhe käveli linnan käytävän poikki aurinkoiselle sisäpihalle, mistä he löysivät kadonneen lapsensa leikkimästä.

Kuvassa Edinburgin linna Skotlannissa, ei Slovakiassa.