Suomen juhannus, sade ja suklaa

Katson ulos ikkunasta ja päässäni alkaa soida Nalle Puhin pilvilaulu. "Sataa, sataa ropisee." Eihän Suomen juhannus olisi mitään ilman kunnon rankkasadetta ja märkiä grillimakkaroita. Suomalainen nauttii säästä kuin säästä, kun kerran kesä on. Silloin nautitaan vaikka väkisin.

Meidät on kutsuttu juhannusjuhlille, mutta emme pääse. Ex-mieheni vierailu Suomessa vaikuttaa omalta osaltaan minunkin aikatauluihini, joten en pysty lähtemään niin kauas kuin missä juhannuspirskeet ovat. Harmittaa niin vietävästi, mutta c'est la vie. Sen sijaan vietämme mieheni kanssa kotijuhannuksen. Sohva, harvinaisen typeriä elokuvia, Alpron soijakaakaojuomaa ja passionhedelmä-mansikka-pikkupalvovia. Kyllä meidän kelpaa! Tässä mitään sen suurempia bileitä tarvita.

Joka kerta, kun yritämme hieman halailla tai pusutella, saamme kolmannen pyörän mukaan touhuihimme. Koiramme, Kaunon. Meidän taloudessamme ei anneta ensimmäistäkään halia tai pusua ilman, että Kauno on toiminnassa mukana. Hän on tarkka mies, ja haluaa saada osansa kaikesta hellyydestä ja huomiosta. Tämä on erityisen mukavaa silloin, kun tekisi mieli vähän jotain syvällisempää toimintaa kuin pelkkä halaus. Koiran märät nuolaisut jalkapohjissa sekuntia ennen kriittistä hetkeä ovat kyllä takuuvarma ehkäisykeino!

Ilta saapuu, vaan ei pimene. Minä maistelen viiniä ja täyttelen viinipäiväkirjaani. Jokaisella kermaperseporvarilla pitää olla oma viininmaistelupäiväkirjansa. Muuten ei ole kunnon porvari. Mieheni kokoaa parvekkeelle ostamaani pöytää. Kaksi vuotta siinäkin meni, että sain ostettua parvekkeelle pöydän ja kaksi tuolia.

Olen syönyt niin monta pikku-Kismetiä, että kevään aikana laihduttamani kilot ovat tulleet tuplana takaisin. Ei haittaa! Onpahan taas jotain, mitä tavoitella. Ilman tavoitteita elämä on harvinaisen puuduttavaa ja yksitoikkoista. Olen käynyt ostamassa myös salaattiainekset, mutta kuka nyt salaattia haluaisi syödä, jos tarjolla on pavlovia ja suklaata. 

Minulla on scrap book, minkä olen käynyt ostamassa. Olen saanut lääkäriltä kotitehtäväksi jatkaa kesäloman aikana näitä taideterapeuttisia harjoitteitani. Sen lisäksi, että kirjoitan runoja, minun pitää myös piirtää ja koota kollaaseja, jotta saan purkaa ajatuksiani ja oloani - hyvää tai pahaa - paperille monissa eri muodoissa. Olen mennyt mukavuusalueeni ulkopuolelle jopa niin paljon, että olen ostanut vesivärit! Taisin koskea vesiväreihin viimeksi ala-asteella, 90-luvun alkuvuosina. Elämässä pitää kuitenkin kokeilla kaikkea, joten minä kokeilen nyt näitä perkeleen vesivärejä, vaikken osaakaan maalata niillä. Yrittänyttä ei laiteta (mihin helvettiin sitä ei laiteta, kertokaa nyt joku mulle).

Courserassa ja edX:ssä sadan valmiin kurssin rajapyykki lähestyy. Ja ei, en todellakaan ole maksanut jokaisesta kurssista! Ainoastaan muutamasta, mistä koen olevan jotain todellista hyötyä. Minulla olisi muutama kurssi kesken, mutta en jaksa opiskella. Pidän opiskeluvapaata, kerrankin. Ja keskityn opettelemaan noiden vesivärien käyttöä. Kyllä minä nyt sutata osaan vesiväreillä, mutta kun olisi kiva saada aikaiseksi jotain muutakin kuin sitä SatuViisVee-suttua.

Tällainen juhannus meillä täällä Suomen Turussa. Yritäpäs pistää paremmaksi! Et varmana pysty, sillä märät grillimakkarasi kera Turun sinapin eivät taatusti maistu yhtä hyviltä kuin minun sokeria täynnä olevat pavlovani.

Kaunon kynästä

Minä tässä, Kauno. Päätin taas kirjoittaa tänne äidin blogiin, kun sain äidiltä luvan.

Äitin tsykolokian projekti on nyt valmis. Muutkin äidin sata projektia taitavat olla valmiita. Pariin päivään äiti ei ole istunut sohvalla, kirjakasan keskellä, ja näpyttänyt tekstiä tietokoneelle.

Se, ettei äidillä ole mitään opiskelujuttuja, tarkoittaa sitä, että mä saan nyt enemmän huomiota ja tehdään äidin kanssa kaikkea kivaa. Me tehdään pidempiä aamulenkkejä ihan kahdestaan, ja käydään moikkaamassa viereisen päiväkodin lapsia, kun ne leikkivät pihalla. Leikitään enemmän erilaisia leikkejä, kuten pallonheittoa ja köydenvetoa. Ja mä saan, tietenkin, paljon haleja ja rapsutuksia.

Mä toivoisin, ettei äiti alkais enää ikinä opiskella mitään! Silloin se vois käyttää kaiken ajan mun kanssa leikkimiseen ja peuhaamiseen. Vähän musta tuntuu, että taitaa olla turha toivo: Tuo äiti vaikuttaa siltä, että se olis sellainen ikuinen opiskelija.

Mutta nyt, kun äidin kaikki projektit ovat valmiita, ainakin hetkeksi, mä nautin siitä, että mä saan äidin jakamattoman huomion. Kohta se kuitenkin keksii taas jonkun uuden opiskeluprojektin, ja alkaa taas kirjoittaa.