Turku Food and Wine Festival - Perjantain tuskaisat tunnelmat

Lempeä merituuli hellii hiuksiani samalla, kun tulinen aurinko käristää vaaleaa ihoani. Ilma on kuuma kuin pirun paska ja otsastani valuu hikipisaroita. Vaikka tuuli puhaltaa, se ei tee tuskaista oloa yhtään helpommaksi.

Porukkaa on kuin pipoa ja lisää jengiä tulee porteista sisään jatkuvalla syötöllä. Kassoilla seisovat tytöt käyvät vartin välein täyttämässä vesipullonsa. Ei käy kateeksi heitä juuri nyt.

Minä taas hyörin ja pyörin pitkin Forum Marinumin pihaa viinilasi kädessäni, hiki persiissäni. Yritän etsiä kojua, missä tarjottaisiin jotain sellaista, mitä minä haluaisin juuri nyt maistaa. Tai muuten vain ostaa. Olen tullut ruoka- ja viinifestareille.

Festarialue on pieni, mutta värikäs. Ruokakojuissa palavat tulet iskevät tässä kuumuudessa vasten kasvoja sellaisella voimalla, että oloni on kuin Johanna Tukiaisella. Ruoka tuoksuu ja näyttää herkulliselta. Annokset vain ovat surkean pieniä. Parin suupalan kokoisia. Ja näistä suupaloista saa pulittaa sen kymmenen euroa per annos. Käyn syömässä alkupalan Kolatun juustovaunun tiskillä, mistä saa ilmaisia maistiaisia. Nämä maistiaiset ja pienenpieni mansikkasalaatti vatsassani saatan ehkä kyetä selviytymään tämän festarillaoloajan tarvitsematta enempää syötävää.

Viinikojuille on oma käytävänsä melkein sisätiloissa. Ei ihan sisällä, mutta melkein kuitenkin. Viileyttä viinikäytävä ei tarjoa, päinvastoin, mutta varjoa se tarjoaa ja istumapaikkoja. Ja runsaan valikoiman mitä ihanimpia viinejä ja samppanjoita. Samppanja maksaa myöskin sen kymmenen euroa lasilta, ja lasin saa hädin tuskin puoleen väliin. No, se ei ole tyhmä, joka pyytää.

Olutkojuilla emme käy. Emme juo mieheni kanssa kumpikaan olutta. Siiderikojuilta löytyy sitten enemmänkin jännittävää juotavaa: Virolaista laatusiideriä! Kaikkea pitää kerran elämässään kokeilla, myös virolaista siideriä, hintaan kuusi euroa lasi. Mieheni maistaa koivumahlaa ja minä taas pihlajanmarjasiideriä. Täytyy sanoa, että molemmat ovat omanlaisiaan makuelämyksiä. Toinen melkeinpä mauton ja toisessa taas makua niin, että nystyrät kielen päällä käpertyvät hetkeksi kasaan.

Istumme penkeillä, hiki valuen ja katselemme kaikessa rauhassa ympärillämme olevaa festarielämää. Kaiuttimista soi tylsänoloinen biisi, joka tuntuu kestävän ja kestävän. Se ei kuitenkaan häiritse ihan hirveästi, sillä oloni on rento ja fiilikset korkealla. Todennäköisesti tämä järjetön kuumuus tekee sen, että sekin vähäinen alkoholi, mitä nämä puolikkaat lasit sisältävät, nousee päähän kuin häkä.

Vesipisteitä on runsaasti ja käymme säännöllisin väliajoin sekä huuhtelemassa lasit että juomassa vettä. Tässä helteessä ei ehkä ole kovin fiksua vetää pelkkää alkoholia, mikä kuivattaa muutenkin kuivaa ruhoa entisestään. Kello käy ja jengin määrä vain lisääntyy. Istumapaikoista alkaa olla pula ja joka hemmetin kojussa saa seistä pidemmän aikaa saadakseen sen vaivaisen puolikkaan lasillisen viiniä helvetin kalliiseen hintaan. Fiilis alkaa laskea yhtä aikaa veren alkoholipitoisuuden kanssa. Päätämme ulostautua.

Kerrassaan herkulliset suupalat saimme ruokakojuista sekä saimme kokea mielenkiintoisia makuelämyksiä viinien ja siiderien kiehtovasta maailmasta. Jospa seuraavaksi kuitenkin menisimme kohti kotia ja päivän seuraavaa tapahtumaa, eli veristä kuuta.

Kipuamme Vilkkilänmäelle, missä ovat kaikki muutkin Martin kaupunginosan asukkaat. Katselemme ylös taivaalle ja odotamme, milloin näemme tämän ihmeellisen verisen kuun. Kuun ja veren sijaan näemme Tonttumäen korkeat kerrostalot ja paksun pilvilautan, missä ei ole pienintäkään repeämää missään. Odotamme jonkin aikaa, mutta emme näe mitään. Kuka nyt olisi halunnutkaan nähdä, kun kuulla on kuukautiset?

Onneksi kotona on hyvää valkoviiniä jääkaapissa odottamassa. Ja pakastimessa on paketti pistaasijäätelöä. Eiköhän se ruoka- ja viinifestareilla hankittu hyvä fiilis tästä vielä takaisin tule, kunhan ensin kotiin pääsee.

Suomen juhannus, sade ja suklaa

Katson ulos ikkunasta ja päässäni alkaa soida Nalle Puhin pilvilaulu. "Sataa, sataa ropisee." Eihän Suomen juhannus olisi mitään ilman kunnon rankkasadetta ja märkiä grillimakkaroita. Suomalainen nauttii säästä kuin säästä, kun kerran kesä on. Silloin nautitaan vaikka väkisin.

Meidät on kutsuttu juhannusjuhlille, mutta emme pääse. Ex-mieheni vierailu Suomessa vaikuttaa omalta osaltaan minunkin aikatauluihini, joten en pysty lähtemään niin kauas kuin missä juhannuspirskeet ovat. Harmittaa niin vietävästi, mutta c'est la vie. Sen sijaan vietämme mieheni kanssa kotijuhannuksen. Sohva, harvinaisen typeriä elokuvia, Alpron soijakaakaojuomaa ja passionhedelmä-mansikka-pikkupalvovia. Kyllä meidän kelpaa! Tässä mitään sen suurempia bileitä tarvita.

Joka kerta, kun yritämme hieman halailla tai pusutella, saamme kolmannen pyörän mukaan touhuihimme. Koiramme, Kaunon. Meidän taloudessamme ei anneta ensimmäistäkään halia tai pusua ilman, että Kauno on toiminnassa mukana. Hän on tarkka mies, ja haluaa saada osansa kaikesta hellyydestä ja huomiosta. Tämä on erityisen mukavaa silloin, kun tekisi mieli vähän jotain syvällisempää toimintaa kuin pelkkä halaus. Koiran märät nuolaisut jalkapohjissa sekuntia ennen kriittistä hetkeä ovat kyllä takuuvarma ehkäisykeino!

Ilta saapuu, vaan ei pimene. Minä maistelen viiniä ja täyttelen viinipäiväkirjaani. Jokaisella kermaperseporvarilla pitää olla oma viininmaistelupäiväkirjansa. Muuten ei ole kunnon porvari. Mieheni kokoaa parvekkeelle ostamaani pöytää. Kaksi vuotta siinäkin meni, että sain ostettua parvekkeelle pöydän ja kaksi tuolia.

Olen syönyt niin monta pikku-Kismetiä, että kevään aikana laihduttamani kilot ovat tulleet tuplana takaisin. Ei haittaa! Onpahan taas jotain, mitä tavoitella. Ilman tavoitteita elämä on harvinaisen puuduttavaa ja yksitoikkoista. Olen käynyt ostamassa myös salaattiainekset, mutta kuka nyt salaattia haluaisi syödä, jos tarjolla on pavlovia ja suklaata. 

Minulla on scrap book, minkä olen käynyt ostamassa. Olen saanut lääkäriltä kotitehtäväksi jatkaa kesäloman aikana näitä taideterapeuttisia harjoitteitani. Sen lisäksi, että kirjoitan runoja, minun pitää myös piirtää ja koota kollaaseja, jotta saan purkaa ajatuksiani ja oloani - hyvää tai pahaa - paperille monissa eri muodoissa. Olen mennyt mukavuusalueeni ulkopuolelle jopa niin paljon, että olen ostanut vesivärit! Taisin koskea vesiväreihin viimeksi ala-asteella, 90-luvun alkuvuosina. Elämässä pitää kuitenkin kokeilla kaikkea, joten minä kokeilen nyt näitä perkeleen vesivärejä, vaikken osaakaan maalata niillä. Yrittänyttä ei laiteta (mihin helvettiin sitä ei laiteta, kertokaa nyt joku mulle).

Courserassa ja edX:ssä sadan valmiin kurssin rajapyykki lähestyy. Ja ei, en todellakaan ole maksanut jokaisesta kurssista! Ainoastaan muutamasta, mistä koen olevan jotain todellista hyötyä. Minulla olisi muutama kurssi kesken, mutta en jaksa opiskella. Pidän opiskeluvapaata, kerrankin. Ja keskityn opettelemaan noiden vesivärien käyttöä. Kyllä minä nyt sutata osaan vesiväreillä, mutta kun olisi kiva saada aikaiseksi jotain muutakin kuin sitä SatuViisVee-suttua.

Tällainen juhannus meillä täällä Suomen Turussa. Yritäpäs pistää paremmaksi! Et varmana pysty, sillä märät grillimakkarasi kera Turun sinapin eivät taatusti maistu yhtä hyviltä kuin minun sokeria täynnä olevat pavlovani.

Ympäristöasioita, salaattiongelmia ja hikeä

Suklaakeksiä naamariin, sensuellisti. Terveellisyys on vanhanaikaista.

X-asento, Happy Joe, Tears of the Sun ja melkein kilon pussi nannaa. Rasittuneen erityislapsen äidin perjantai-illan unelma. Olen ottanut mukaani vamuuden vuoksi muutaman esseekirjan, jos vaikka alkaisin kirjoittaa esseetä feministisestä tieteenkritiikistä. En jaksa. X-asento hotellisängyllä, alastomana, on paljon parempi vaihtoehto kuin joku essee. 

Elokuva loppuu. Kirjoitan muutaman runon ja odotan unta. Uni on takkuista ja heräilen pitkin yötä. En tiedä, miksi. Sänky on mukava, hotellihuoneeni rauhallinen. Ehkä söin liikaa nannaa.

Herätyskello pärähtää. Juuri, kun alkoi olla sellainen olo, että nyt voisi vaikka nukkua. Pakko nousta, jos haluaa ehtiä hotelliaamiaiselle. Ilmainen hotelliaamiainen on syötävä, vaikka olen vielä paisunut eilisistä nannoista. Yritän paikata tilannetta syömällä aamiaiselle todella superterveellisesti. Aamiaisen jälkeen pikaisesti huoneeseen hakemaan tavarat, avain respaan ja kohti Tampereen yliopistoa. Tänään jatkamme käyttäytymisanalyyttistä eläintenkouluttajien koulutusta. 

Päivän pääaiheena on ympäristö ja sen vaikutus koulutukseen. Pohdimme, miten me voimme ympäristöä muuttamalla saamaan erilaisen tuloksen. "Ylläri-pylläri", ympäristö tosiaan vaikuttaa koulutuksen lopputulokseen! Ihan meillä ihmisilläkin, ei pelkästään eläimillä. Koulutoimessa voitaisiin hetken aikaa miettiä tätä asiaa, kun kerran annetaan tulevaisuuden toivojemme opiskella homeisissa tiloissa.

Tampereen yliopiston päärakennuksen toisen kerroksen käytävä.

Saamme myös perusteellisen selvityksen siitä, miten ongelmakäyttäytymistä voidaan analysoida. Tai no, käyttäytymistä yleensäkin, ei sen välttämättä ongelmakäyttäytymistä tarvitse olla. Käymme läpi erilaisia analyysitapoja ja tutkimusasetelmia. Sivuamme myös hieman ammattietiikkaa. Hyvä! Ammattietiikka on eläinten kanssa työskennellessä aivan ehdoton asia! Siitä pitäisi antaa oikein kunnon kurssi kaikille sellaisille henkilöille, joilla on olemassa pienikin mahdollisuus siihen, että he ehkä joskus mahdollisesti tulisivat poimimaan jonkun kissan karvan työnsä puolesta vaatteistaan. Eläimet ansaitsevat eettisen kohtaamisen ja eettisen kohtelun. Ne ovat tuntevia olentoja, niillä on oma persoonallisuus. Ne rakastavat, ne pelkäävät, ne vihaavat. Ja kuten ihmisten, myös eläinten luottamuksen voittaminen vaatii työtä ja erityisesti luottamuksen ylläpitoa. Luottamus on helppo menettää, eikä sitä välttämättä saa enää ikinä takaisin. Eläimet muistavat. Ja pirun pitkään muistavatkin!

Lounaaksi olen ostanut valmissalaatin. Ihan vain siksi, että sitä nannaa tuli vedettyä oikein urakalla illalla. Valmissalaatin mukana ei olekaan pientä muovihaarukkaa, minkä siellä pitäisi olla mukana. Kahvila on kiinni, lounaspaikka on kiinni. Mistä hemmetistä minä saan haarukan? Pitääkö tässä syödä sormin? Pieni ekskursio yliopiston päärakennuksen kahvilaan auttaa tilanteessa. Siellä on eiliseltä jääneitä likaisia astioita pöydissä, ja siellä on yksi pikkulusikka. Käyn pesemässä lusikan hyvin vessan altaassa. Toimii! Salaatin syöminen onnistuu oikein hyvin pikkulusikalla. En tiedä, minkä hyppykupan minä siitä lusikasta sain, mutta toivottavasti nykyaikainen lääketiede on kehittänyt siihen tautiin jonkun parannuskeinon edes.

Loppupäivästä suunnittelemme ensi kerran eläinkoulutussessiota. Menemme Särkänniemen kotieläinpuistoon kouluttamaan eläimiä. Meidän kolmen hengen ryhmämme saa koulutettavakseen minipossun. Suunnittelemme alustavasti, millaisin keinoin yritämme saada possun tekemään halutun asian. Yritämme myös miettiä kaikkia ympäristöön liittyviä asioita, mitä meidän tulee ottaa koulutuspäivänä huomioon.

Päivä päättyy. Ulkona on niin kuuma, etten voi pitää rotsia päälläni, kun kävelen rautatieasemalle. Kun pääse Taco Houseen, tuttuun odotuspaikkaani, haisen niin muhkeasti hielle, että paikka tyhjenee tehokkaasti, kun minä saavun paikalle. Tilaan saman kasvisburrito-annoksen, minkä tilaan aina. Miksi sitä luopua hyvistä, vanhoista tavoista?

Junan lähtöön on vielä reilu tunti, ja minä nuokun väsymyksestä jo ennen kuin saan annoksen eteeni. Ja Taco Housessa on nopea palvelu! Ruokaa ei tosiaan tarvitse kauaa odottaa. Yritän pysyä väkisin hereillä junan lähtöön asti. Saan nukkua sitten junassa. Ja herätä Turun satamassa...

Amazonian autuudesta tunnollisuuden kostoon

“Onpas sulla hyvännäköinen toi salaatti”, huikkaan koulutussuunnittelijalle, joka on menossa hissiin tarjottimen kanssa.

“Joo, on. Kannatti jonottaa, että sai tämän annoksen!”

“Ehtisikin syödä. Mun piti lähteä verkostotyön luennolta aikaisemmin, että mä ehdin Sirkkalaan, kun siellä alkaa tasan klo 12 Asklepios-opintokokonaisuuden ensimmäinen luento. Mulla tämä kurssimäärä vain tuntuu kasvavan”, huokaisen samalla, kun kuolaan värikästä salaattiannosta.

“Niin, että päätit sitten jättää syömiset kokonaan väliin ja ottaa lisää kursseja ruokailun sijaan?”

“Näin tais tapahtua.”

Keskustelu on huumorissävytteinen ja ulospäin nauran, mutta sisälläni ei ihan hirveästi naurata. Olen painanut monta päivää putkeen kellon ympäri. Välillä käynyt kotona nukkumassa ja vaihtamassa vaatteet. Sen jälkeen olen taas lähtenyt tien päälle. Kirjalliset harjoitustyöt ovat kaikki tekemättä, sillä en ole ollut sen vertaa kotona, tai paikoillani noin muutenkaan, että olisin ehtinyt edes ajatella niitä.

Juoksen Educariumin pihan läpi autolleni, ja painun Sirkkalaan. Rakennus ei ole edes Yliopistonmäellä, enkä ehdi sinne enää kävellen. Poltan tupakan juostessani, sillä aikaa kunnon tupakkatauolle ei ole.

Asklepios-kokonaisuuden ensimmäisellä luennolla tutustumme ensimmäisen kurssin aiheeseen. Kurssi on tarkoitus suorittaa itsenäisesti, mutta jokaiseen kurssiin on johdantoluento sekä palauteseminaari. Janus-sali Sirkkalassa on täyteen tungettu, ja eräs naisopiskelija tekee sen kaikkein suurimman virheen, mitä vain voi tehdä: Hän istuu viereeni! Minua alkaa ahdistaa. Vieras ihminen ei missään olosuhteissa saa istua minun viereeni! Väliin täytyy jättää vähintään yksi penkki.

Kurssin teemana on terveys ja eriarvoisuus. Toinen luennoitsijoista kertoo tutkimuksestaan Amazoniassa, missä hän vietti pitkän tovin tutkien erästä paikallista heimoa ja heidän tapaansa ymmärtää maailma. Luento on hyvin mielenkiintoinen, mutta luentoa kuunnellessani minun naamani alkaa vihertää. Miksi tuo nainen on saanut tehdä näin äärettömän mielenkiintoista tutkimusta Amazoniassa, ja minä en? No, ehkä siksi, että minä en ole uskontotieteilijä, joka pääsisi tekemään mielenkiintoista, etnografista kultturintutkimusta, vaan olen kuiva erityispedagogi, joka naputtelee kyselytutkimuksen tuloksia SPSS:ään. Minun ei tarvitse lähteä Amazoniaan voidakseni tehdä tutkimusta. Harmi, sillä lähtisin tältä istumalta sinne, jos vain saisin tilaisuuden. Sellaista tuskin tulee.

Kello käy. Akateemista varttia ei tunneta tällä luennolla. Minulla alkaa seuraava luento Educariumilla. Taas kerran juosten autoon, juoksun aikana tupakka, autolla Educariumin parkkipaikalle, sieltä juosten luennolle ja melkein ehdin käydä vessassakin. Luennon aluksi kaivan laukustani lyttääntyneen suklaapatukan. En ole ehtinyt syödä muuta tänään. Pakko saada edes jostain energiaa.

Päivän viimeisen luennon aihe on evoluutio ja kognitio. Olen niin väsynyt, että pysyn hädin tuskin hereillä. Puhumme aisteista evolutiivisesta näkökulmasta, ja siirrymme sen jälkeen muistiin. Luennoitsija sanoo jotain, mikä saa minut heräämään: Meillä ei ole muistia siksi, että muistaisimme menneitä tapahtumia, vaan meillä on muisti siksi, että osaisimme ennustaa tulevaa. Muistin tehtävänä on auttaa meitä oppimaan asioita. Jos näet käärmeen ja se puraisee sinua, kun kosketat sitä, seuraavan kerran nähdessäsi käärmeen muistat, että se voi purra ja purema voi olla kivulias. Muisti auttaa sinua ennustamaan, mitä kaikkea voikaan sattua, jos menet koskemaan käärmettä. Ja koska muistat kivuliaan pureman, et kosketa käärmettä ja vältyt puremalta. Olet oppinut.

Mitä minä olen oppinut? Minulla on ollut kaksi burnoutia. Kun katson kalenteriani, olen hyvää vauhtia menossa samaan suuntaan. En ole ollut pois luennoilta, paitsi niissä tapauksissa, että ne ovat menneet jonkun toisen luennon kanssa päällekkäin. Olen tunnollisesti istunut joka hemmetin päivä yliopistolla, kuunnellut joka hemmetin luennon alusta loppuun saakka, ja siihen päälle vielä kaikki muu sälä, kuten hääjärjestelyt, palaverit teinin asioissa ja omat lääkäriasiat. Nyt tämä tunnollisuus alkaa kostautua: Olen niin loppuunpalanut, että saan hädin tuskin pidettyä silmiäni enää auki.

Minä olen siis varsin huono oppija ja minulla on todella huono muisti, sillä en ole oppinut näistä kahdesta edellisestä burnoutista mitään. Edelleenkin minulla on kalenteri täynnä kaiken maailman sälää, ja niin täyteen tungettu, etten todellakaan ehdi edes vessaan ja syömään näiden luentojen välissä. Enkö muka ole jo tajunnut, mihin tällainen aikataulu voi johtaa?

Tunnen piston sydämessäni. Pakkaan tavarani ja lähden luennolta aikaisemmin pois, ihan kuin pahainen kapinallinen. Huomenna en mene genetiikan luennolle. Luentodiat tulevat Moodleen. Saan ne kyllä sieltä. Minun ei tarvitse olla näin helvetin tunnollinen joka päivä! Jos jatkan tätä tunnollisena olemista, en tule kestämään edes lokakuuta loppuun.

Lupaan itselleni, että lakkaan olemasta näin helvetin tunnollinen. Alan ajatella enemmän omaa jaksamistani, enkä mene enää jokaiselle luennolle. Ehkä minulle jää tämän lupauksen jälkeen jopa aikaa niiden kirjallisten töiden tekemiseen.