Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomalainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomalainen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 3. syyskuuta 2018

Yhdestoista käsky: Pyhitä vitutuspäiväsi


Löydä onni! Elä itsesi näköistä elämää! Älä kuuntele muita. Rakastu minimalismiin. Tyydy vähempään. Vähemmällä olet onnellisempi.

Jätä kaupunki, muuta luontoon. Syö terveellisesti. Kasvata itse ruokasi. Älä syötä lapsillesi valmisruokaa. Vältä pikaruokaa. Muista, että prosessoitu sokeri tappaa. Alkoholi on myrkkyä. Ruumiisi on temppelisi, joten pidä siitä huolta.

Juokse, ulkoile, käy kuntosalilla. Tee joka aamu vatsalihaliikkeitä. Alavyötärörasva on vaarallista. Näytä hyvältä, voit paremmin.


Nauti kulttuurista. Kulttuuri piristää. Käy teatterissa. Teatteri on parempaa viihdettä kuin elokuva. Muista Aristoteles! Muista katarsis! Komediasta et saa katarsista.

Matkustele! Näe maailmaa. Kotimaanmatkailu parantaa työllisyyttä. Suosi suomalaista. Koe nyt, kun se on vielä mahdollista. Kuolema on kohta ovella.

Maksa verosi. Älä sairasta. Muista se onni! Muuta maalle. Et tarvitse sähköä tai juoksevaa vettä. Ennenkin ollaan eletty ilman.


Hymyile! Ole positiivinen. Älä murjota. Älä sure. Älä ole vittuuntunut. Vitutus tuo ryppyjä. Rypyt tuovat kuoleman ovellesi nopeammin. Hymyile aina. Kaikessa on jotain hyvää.

Ole ystävä kaikille. Älä vihaa. Älä ole katkera. Muista se hymy! Muista rakkaus. Rakasta kaikkia, niin sinuakin rakastetaan. Voit hyvin, olet onnellisempi.

VITUT!


Tänään murjotan. Olen vittuuntunut. Haistatan kaikille paskan. Huudan ja raivoan. Tämä päivä on perseestä. 

Murjotan. Aivan taatusti murjotan! Tungen positiivisuuden perseeseen. Shoppaan netistä uusia kenkiä ja käsilaukkuja. Vitutus vähenee prosentin verran.

Syön suklaata. Rasva ja sokeri rapisevat hampaissa. Suklaa saa suun hymyyn. Perse leviää. Vitun väliä!


En varmasti liiku tänään. Istun sohvalla ja katson paskoja leffoja. Juon punaviiniä ja syön lisää suklaata. Hyvä viini, parempi mieli.

Jim Carrey, Adam Sandler. Hörönaurut. Vitun paska leffa. Siis ihan helvetin huono! En edes tiedä, miksi nauran. Näytän Aristoteleelle persettä. Känni on katarsis.

Juuri nyt, juuri tänään, haluan olla rauhassa. Haluan vittuuntua rauhassa. Aivan saatanan sama, onko suklaassa sokeria. Minä mässään nyt.

Pyhitä vitutuspäiväsi. Minun yhdestoista käskyni.


torstai 23. elokuuta 2018

Hevarittaren lumppublogi: Povipommien kirous

"Onks sul kuin kova kiire?", kysyy taksikuski. "No kyl mul oikeestaan olis aika kiire. Juna lähtee 10 minsan pääst." "Okei, no sit mä meen vähän eri kautta, ku tä Koulukatu on ihan tukos tämmöseen aikaan kummiski."

Ihan ystävällistä taksikuskilta ottaa tällainen pieni asia kuin jumalaton neljän ruuhka huomioon! Asiakaspalvelua aidoimmillaan.


"Sul on muuten tosi pähee rotsi", sanoo taksikuski ojentaessaan tavaroitani takakontista. Se On päheä. Ihan helvetin päheä muuten onkin. Eipä ihan joka tytöllä ole näin päheää rotsia.

Juoksen patonkipuodin kautta junaan. Työskentelyhytti haisee ihan helvetin pahalle. Kestää hetken tajuta, että se hajun lähde olen itse asiassa minä itse, ja minua alkaa nolottaa ihan helvetisti. Etenkin, kun seuraani liittyy oikein hienosti pukeutunut, vanhempi herrasmies. Toivottavasti tuo ukkeli ei tukehdu hien hajuun tässä matkan aikana.

Matkatoverini Kettu
Sori vain, papparainen! Minä haisen nyt.

Mutustelen pahanmakuista patonkiani ja mietin sitä ihan pirun päheää rotsiani. Se on kyllä niin julmetun hieno, että minun on ihan pakko päästä leveilemään, miten pirun upea se on. Eli on varmaankin taas aika tehdä hevarittaren lumppupostaus!

Olen hiestä märkä ja haisen kuin auringossa muhinut kaninraato, mutta eihän se haju näin netin kautta välity. Eipä minulla montaa sellaista kolttua ole mukana, mitä en olisi jo esitellyt kahdessa aikaisemmassa postauksessa, mutta lieneekö tuolla sen suurempaa seksuaalista merkitystä. Kunhan pääsen esittelemään tätä ihanaa rotsiani. Se on pääasia.

Ihanan rotsin selkäpuoli
Junamatka Tampereelle ei pahemmin virkistä eikä ainakaan vähennä hien eritystä. Päinvastoin, se lisää tuskahikeä, kun tajuan jättäneeni kaikki lääkkeeni Turkuun. Koko saatanan satsin! Huomenna pitäisi olla koko päivä kouluttamassa nautoja ilman A) unta, koska unilääkkeet ovat Turussa ja B) ADHD-lääkkeitä, koska Concertat ovat Turussa ja C) helvetinmoisen närästyksen kanssa, koska reseptinärästyslääkkeet ovat myöskin siellä Turussa, eikä mikään käsikauppalääke auta minun refluksitautiini. Miten meni niin kuin omasta mielestä tämä homma? Nautaparkoja, kun saavat lääkitsemättömän oravan kouluttajakseen. Voi luoja, tätä perkeleen pääkoppaa! Vitutuskäyrä nousee kuin Finnairin kone. Onpa taas ihanaa olla minä.

Juoksen vittuuntuneena hotellille, ostan itselleni ketun kaveriksi ja juoksen huoneeseeni. Vittu, että vituttaa! Hikikin haisee niin helvetisti. Mutta koska tässä piti niitä rättejä esitellä, niin itse asiaan...

Alchemy Englandin Nevermore
Tässä ihan eka vaate, minkä haluan esitellä teille. Alchemy Englandin mekko Nevermore. Oli ihan pakko ostaa tämä mekko sen nimen takia. Rakastan Edgar Allan Poen runoutta, ja etenkin Korppia! Eipä tässä mekossa korppeja juuri näin, päinvastoin. Tässä on KUKKIA! 

Olen aina sanonut, etten kukkamekkoa päälleni laita, mutta tässähän se on. Kukkamekko. No, ei tämä ole mikään perinteinen kukkamekko, mutta koska ruusuja on kuitenkin, saa luvan mennä siitä kukkamekosta, mitä minun ei ikinä pitänyt laittaa päälleni.

Nevermore
Kangas on todella miellyttävää ja kauluksen leikkaus on aivan ihana. Asukokonaisuuden kruunaa selkää pitkin juokseva hiki, mikä liimaa mekon ihoani vasten. Ja tällä hetkellä tämä kolttu dunkkaa niin hirveältä, etten yksinkertaisesti pysty olemaan sen kanssa samassa huoneessa enää. Pökerryn tähän löyhkään. Suihkuun niin helvetin äkkiä, ja sen jälkeen seuraava lumppu niskaan.

Jos nyt edes löydän mitään tuon helvetin siististi pakatun (eli mytätyn) matkalaukun uumenista...

Pääkallohuivi
Tämä uusi, aivan liian upea ihanuus ei todellakaan haise! Katsokaa nyt, miten ihana tämä huivi on! Hellyttävän pinkki ja aivan ihanan pehmeä. Tekisi mieli vain rutistaa ja halia tätä huivia koko päivän. Se vain on niin... SYDÄN!

Kaiken huipuksi, tämä huivi on laadukasta, suomalaista käsityötä. Sen on tehnyt hyvän ystäväni kämppis, Kirsi Saari. Kirsi on aivan uskomaton taikuri virkkuukoukun kanssa, ja hänen vilttinsä ja huivinsa ovat niin hemmetin suloisia, että niitä vain haluaa rutistella ja halia, eikä niistä halua päästää irti.


Tässä on linkki ystäväni Rockin ja Kirsin sivuilla. Näiden sivujen kautta voit ostaa heidän käsitöitään: https://www.etsy.com/shop/RocKiFinland?ref=l2-shopheader-name. Tässä on linkki RocKi Finlandin Facesivuille: https://www.facebook.com/RocKiFinland/. Sitä kautta saat tiedon uusimmista ihanista käsitöistä. Käyhän tykkäämässä!

Ja tadaa! Tässä se on. Heartlessin Asulym Biker-takki. Juu, takki on keinonahkaa, sillä tuohon hintaan ei aitoa nahkatakkia saa. Ja keinonahalta se tuntuukin! Uutena on aika kova, mutta käytön myötä pehmenee. Ihan sairaan siisti takki ja niin upeita yksityiskohtia, ettei mitään rajaa! 

Heartlessin Asulym Biker
Käytän normaalisti kokoa L, mutta nämä rotsit ovat järjestäen niin pientä kokoa, että ostin saman tien koon 2XL. Eikä ollut yhtään liian iso! Hihat juuri passelit.

Tasan ainoa ongelma näiden takkien kanssa on tämä: Näitä ei ole suunniteltu isotissisille naisille. Saan takin kyllä kiinni, alhaalta. Mutta kun vetskari tulee tissien kohdalle, se sanoo saman tien stop, eikä suostu menemään ylöspäin. Isotissisten naisten kirous. Mikään saatanan takki ei mene kiinni tissien kohdalta! Perkele.


Jos minä joskus menen kauneusleikkaukseen, niin se leikkaus on rintojen pienennys. Olen todella kyllästynyt siihen, että joudun aina ostamaan ihan helvetin kalliit tissiliivit, koska tarvitsen tukea näiden muhkupalleroiden kannattelemiseen. 

Jumalauta, en meinaa saada rotsia pois, koska A) keinonahkainen takki ja B) saatanan nihkeä iho. Helvetti, mitä säätämistä taas tämäkin päivä. Vituttaa niin, ettei veri kierrä.

Minulla on kaksi Scandicin viiden euron kuponkia. Eikä kellokaan ole vielä kovin paljoa. Taidan mennä alakerran baariin hukuttamaan tämän vitutuksen alkoholiin. Laitan tuon sikasöpön pinkin pääkallohuivin harteilleni. Uskon sen auttavan ja laskevan tätä vitutuskäyrää. Ei noin suloinen huivi harteillaan vain voi olla vittuuntunut.


torstai 9. elokuuta 2018

Satumainen teemapäivä: Book Lovers Day


Tänään, 9.8., on ties kuinka monen asian virallinen teemapäivä. Ihan ensinnäkin, tänään on kansallinen riisivanukkaan päivä. Olethan muistanut tehdä oman riisivanukkaasi? Minä en, mutta söin kyllä salaa yhden suklaavanukkaan. Salaa syöty suklaa ei lihota.

Riisivanukkaan lisäksi tänään on Yhdysvaltojen varapresidentin päivä. Ja mehän kaikki todella toivomme, että varapresidentille tulee pian käyttöä, koska Yhdysvaltain presidentti on... No, hän on. 

Kolmannen aiheen suureen juhlaan meille suo Tove Jansson, muumien äitihahmo. Vaan kuinka moni on tämän päivän aikana oikeasti muistanut syyn, miksi tätä päivää "juhlitaan"? Kaikki ovat parkuneet loppuunmyytyjen muumimukien perään, eikä kukaan muista sitä, minkä suuren työn Jansson teki. Hän toi valtavasti suomalaiseen kirjallisuuteen luomalla muumihahmot, ja taitaapa olla tasan ainoa suomalainen lastenkirjailija, joka on niittänyt näin suurta mainetta myös ulkomailla.


Mistä päästäänkin mukavasti aasinsiltaa pitkin päivän viimeiseen teemaan. Viimeinen, mutta kaikkein paras teemapäivä tänään on kirjojen rakastajien päivä! Koska siitä ei ole pitkäkään aika, kun paasasin lukemisen tärkeydestä, jätän sen tällä kertaa väliin ja tyydyn vain paistattelemaan kaikkien ihanien kirjojen hehkussa.

Rakastan kirjoja! Nimenomaan fyysisiä kirjoja. Rakastan sivujen rapinaa, kirjan tuoksua ja rakastan kirjan tuntua kädessäni. Kirja tyydyttää makua lukuun ottamatta kaikki mahdolliset aistit.

Rakastin kirjoja jo ihan pienenä lapsena. Äitini luki minulle paljon, ja osasin kaikki kirjat ulkoa, ja jos äitini oli nukahtanut kesken ties kuinka monennen kirjan, luin itse itselleni, ulkomuistista. Olin viisivuotias, kun opin oikeasti lukemaan.



Äidilläni on vielä tallessa lapsuuteni kirjoja. Vanhoja niin rikkinäisiä Pupu Tupuna-kirjoja, ettei niihin uskalla edes koskea. Kirjat on luettu niin moneen kertaan, että ne ovat kuluneet käytössä. Lempikirjani nimeä en muista. Siinä oli pieni peikkotyttö, jolla ei ollut vaatteita, ja metsän eläimet tekivät hänelle somat vaatteet. Kirja loppuu: "Punaiset posket ja naurava suu". Äitini varmaan muistaisi kirjan nimenkin.

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla harrastin Neiti Etsiviä. Toki luin muitakin kirjoja, mutta Neiti Etsivät olivat se ykkönen. Meillä oli suurin piirtein kilpailua luokkakavereiden kanssa siitä, kuka on ehtinyt lukea minkäkin Neiti Etsivä-kirjan.

Olin vielä ala-asteella, kun siirryin lukemaan "aikuisten kirjoja". Stephen King oli suosikkini. Samoin luin todella paljon vanhoja klassikoita, kuten esim. Kolme muskettisoturia. Tämä sama linja jatkui kautta yläasteen, jolloin kirjallisuus oli eräs tapa paeta sitä karmeaa todellisuutta, missä elin. Kirjat veivät minut toisaalle, parempiin maailmoihin.



Lukiossa aloin sitten harrastaa TOSI kirjallisuutta, ja sain lukion äidinkielen opettajan hämmästymään, kun kysyin, saanko lukea erästä tehtävää varten Danten Jumalaisen näytelmän, vaikkei se ollutkaan kirjalistalla. Sain siitä kirjallisuustehtävästä arvosanaksi kympin.

Jyväskylän yliopistossa 2000-luvun alussa luin valtavasti venäläistä kirjallisuutta. Osaksi siksi, että minulla oli pääaineena venäjä, mutta myös siksi, että pidin venäläisestä kirjallisuudesta todella paljon. Suosikkini on aivan ehdottomasti Dostojevski. Hänen kirjansa ovat pitkiä ja raskaslukuisia, mutta se vaiva kannattaa nähdä!

Pitkät vuodet yliopistossa ovat myös karsineet lukuintoa siinä mielessä, että valtava tietokirjallisuuden lukumäärä vie aikaa kaunokirjallisuudelta, eikä vapaa-aikana välttämättä jaksa enää lukea niin paljoa. Etenkin nyt, kun teen toista maisterintutkintoani, olen lukenut kaunokirjallisuutta todella vähän. Tämän vuoden aikana olen ehtinyt lukea vain muutaman hassun kirjan. Toki luettavien kirjojen lista on kasvanut sitäkin pidemmäksi, odottamaan aikaa, jolloin saan katsella valmista gradua kansissa, eikä tarvitse lukea tiedelehtien artikkeleita vammaisuudesta kaunokirjallisuuden sijaan.



Omalle tyttärelleni luin paljon hänen ollessaan pieni. Hänen lempikirjansa olivat Possu Palleroita. Yritin myös hankkia hänelle kirjoja hänen toisella äidinkielellään, hollannilla, ja luin niitäkin huonolla kielitaidollani. Nykyään teinityttäreni ei - valitettavasti - ole yhtä innoissaan kirjoista kuin mitä minä olin samanikäisenä. Hän roikkuu somessa kavereidensa kanssa sen sijaan, että lukisi Kingiä.

Mieheni usein pyörittelee silmiään, kun raahaan jostain alennusmyyntikorista kassikaupalla kirjoja kotiin. Miksi pitää, kun niitä kirjoja on jo valmiiksi monta sataa? No siksi pitää! Kyllähän minä ruokaakin raahaan kaupasta kassikaupalla. Kirjat ovat sama juttu. Ne eivät ehkä sovellu ruumiin ravinnoksi, mutta ne ovat hengen ravintoa. Ilman niitä minun henkeni kuihtuu ja minä kuolen sisältä.

Kirjojen rakastajat, tänään on meidän päivämme! Tehdään tästä päivästä SATUMAINEN!


torstai 2. elokuuta 2018

Über-kauniin (gröhöm) hevarittaren tököttiblogi: Kuinka pärjätä vain yhdellä tökötillä?

Koska olen astunut ulos mukavuusalueeltani ja tein jo yhden hevityttömuotipostauksen, niin tässäpä toinen aiheesta kauneus! Aihe, mistä minä en tiedä - ja vielä vähemmän välitän - kovinkaan paljoa. Minun ei tarvitse välittää, koska olen jo luonnostani niin uskomattoman upea ja järkyttävän kaunis. 





Kuinka monta erilaista tököttipurkkia sinulla on? Veikkaanpa, että aika monta. On yövoide, aamuvoide, päivävoide, iltapäivävoide, silmänympärysvoide, peräpukamavoide, käsivoide, kasvovoide, jalkavoide, kokovartalovoide, kovettumavoide, aurinkovoide, auringonoton jälkeinen voide ja sitten vielä erikseen sama setti matkakokoisina purkkeina. 

Lisäksi on lapsille omat voiteensa. Vauva tarvitsee oman peppuvoiteen ja vartalovoiteen. Neljävuotiaalla on oltava eri voide kuin kuusivuotiaalla, koska hän haluaa eri värisen tuubin. Ja sitten sinulla on tietenkin vielä puoliso, jolla on oma voidesettinsä, minkä kokoa en uskalla edes arvata.

Täydelliseen perheeseen kuuluu tietenkin koira, joka tarvitsee tassuvoidetta aina tietyin väliajoin, sillä anturatkin kuivuvat joskus. Koko talo on täynnä kymmeniä rasvapurkkeja, mitkä tietenkin maksavat mansikoita.

Entäpä, jos minä kertoisin sinulle, että koko perhe koiraa myöten pärjäisi yhdellä voiteella? Uskoisitko minua? Parempi uskoa, sillä se on totta!

Ja tässä se on: MEHILÄISVAHAVOIDE! 


Sopii koko perheelle alkaen siitä vauvan perskankusta aina koiran tassuihin. Kotimainen, eikä sisällä lisäaineita. Eikä taatusti ole tutkittu missään laboratoriossa käyttäen söpöjä pikku pupuja koekaniineina (pun intended). 

Tekee ihon ihanan pehmeäksi ja pehmentää myös kovettumat vain muutaman käyttökerran jälkeen. Saatavina tuubissa (enemmän "rasvamainen") tai vaihtoehtoisesti purkissa (tavisrasvaa stydimpää tavaraa). Itse preferoin purkkitavaraa juurikin siitä syystä, että se on niin stydiä, ja pehmentää graniitinkin. Ainakin minun graniitinkovat kantapäiden kovettumat se tökötti on onnistunut pehmentämään!


Jos olet yliherkkä tuoksuille, tuoksutonta tavaraa on saatavilla runsaasti. Mikäli taas et ole, ja pidät tuoksuista, vaihtoehtoina ovat sitruuna, ruusu ja laventeli. Itse käytän sitruunaa, ihan vain siksi, että voin.

Kaiken huipuksi, purkki mehiläisvahavoidetta maksaa aika pirun paljon vähemmän kuin purkki jotain Kiinassa tuotettua, laboratorioeläimillä testattua "merkkitavaraa".

Joten, jos haluat säästää rahaa ja myöskin tilaa, niin siirrypäs mehiläisvahavoiteeseen! Korvaa kaikki entiset voiteesi ja sopii koko perheelle. Suosittelen!


PS. Maken mehiläistila EI ole sponsoroinut tämän tekstin kirjoittamista millään muotoa, vaan teksti on kirjoitettu täydestä sydämestä, omien hyvien kokemusten perusteella. MUTTA! Mikäli Maken mehiläistila haluaa palkita minut tästä ilmaisesta mainotuksesta, niin pari purkkia sitä stydimpää sitruunantuoksuista mehiläisvahavoidetta, kiitos. En panisi millään muotoa pahakseni.

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Suomen juhannus, sade ja suklaa


Katson ulos ikkunasta ja päässäni alkaa soida Nalle Puhin pilvilaulu. "Sataa, sataa ropisee." Eihän Suomen juhannus olisi mitään ilman kunnon rankkasadetta ja märkiä grillimakkaroita. Suomalainen nauttii säästä kuin säästä, kun kerran kesä on. Silloin nautitaan vaikka väkisin.

Meidät on kutsuttu juhannusjuhlille, mutta emme pääse. Ex-mieheni vierailu Suomessa vaikuttaa omalta osaltaan minunkin aikatauluihini, joten en pysty lähtemään niin kauas kuin missä juhannuspirskeet ovat. Harmittaa niin vietävästi, mutta c'est la vie. Sen sijaan vietämme mieheni kanssa kotijuhannuksen. Sohva, harvinaisen typeriä elokuvia, Alpron soijakaakaojuomaa ja passionhedelmä-mansikka-pikkupalvovia. Kyllä meidän kelpaa! Tässä mitään sen suurempia bileitä tarvita.


Joka kerta, kun yritämme hieman halailla tai pusutella, saamme kolmannen pyörän mukaan touhuihimme. Koiramme, Kaunon. Meidän taloudessamme ei anneta ensimmäistäkään halia tai pusua ilman, että Kauno on toiminnassa mukana. Hän on tarkka mies, ja haluaa saada osansa kaikesta hellyydestä ja huomiosta. Tämä on erityisen mukavaa silloin, kun tekisi mieli vähän jotain syvällisempää toimintaa kuin pelkkä halaus. Koiran märät nuolaisut jalkapohjissa sekuntia ennen kriittistä hetkeä ovat kyllä takuuvarma ehkäisykeino!

Ilta saapuu, vaan ei pimene. Minä maistelen viiniä ja täyttelen viinipäiväkirjaani. Jokaisella kermaperseporvarilla pitää olla oma viininmaistelupäiväkirjansa. Muuten ei ole kunnon porvari. Mieheni kokoaa parvekkeelle ostamaani pöytää. Kaksi vuotta siinäkin meni, että sain ostettua parvekkeelle pöydän ja kaksi tuolia.


Olen syönyt niin monta pikku-Kismetiä, että kevään aikana laihduttamani kilot ovat tulleet tuplana takaisin. Ei haittaa! Onpahan taas jotain, mitä tavoitella. Ilman tavoitteita elämä on harvinaisen puuduttavaa ja yksitoikkoista. Olen käynyt ostamassa myös salaattiainekset, mutta kuka nyt salaattia haluaisi syödä, jos tarjolla on pavlovia ja suklaata. 

Minulla on scrap book, minkä olen käynyt ostamassa. Olen saanut lääkäriltä kotitehtäväksi jatkaa kesäloman aikana näitä taideterapeuttisia harjoitteitani. Sen lisäksi, että kirjoitan runoja, minun pitää myös piirtää ja koota kollaaseja, jotta saan purkaa ajatuksiani ja oloani - hyvää tai pahaa - paperille monissa eri muodoissa. Olen mennyt mukavuusalueeni ulkopuolelle jopa niin paljon, että olen ostanut vesivärit! Taisin koskea vesiväreihin viimeksi ala-asteella, 90-luvun alkuvuosina. Elämässä pitää kuitenkin kokeilla kaikkea, joten minä kokeilen nyt näitä perkeleen vesivärejä, vaikken osaakaan maalata niillä. Yrittänyttä ei laiteta (mihin helvettiin sitä ei laiteta, kertokaa nyt joku mulle).


Courserassa ja edX:ssä sadan valmiin kurssin rajapyykki lähestyy. Ja ei, en todellakaan ole maksanut jokaisesta kurssista! Ainoastaan muutamasta, mistä koen olevan jotain todellista hyötyä. Minulla olisi muutama kurssi kesken, mutta en jaksa opiskella. Pidän opiskeluvapaata, kerrankin. Ja keskityn opettelemaan noiden vesivärien käyttöä. Kyllä minä nyt sutata osaan vesiväreillä, mutta kun olisi kiva saada aikaiseksi jotain muutakin kuin sitä SatuViisVee-suttua.

Tällainen juhannus meillä täällä Suomen Turussa. Yritäpäs pistää paremmaksi! Et varmana pysty, sillä märät grillimakkarasi kera Turun sinapin eivät taatusti maistu yhtä hyviltä kuin minun sokeria täynnä olevat pavlovani.


keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Sata vuotta Suomea


Jos joku on niin pahvi, ettei tiedä, mikä juuri tässä päivässä on niin ihmeellistä, niin hän saa minun puolestani kaivautua sinne koloon, missä on asunut viimeiset sata vuotta ja pysyä siellä. Niin paljon tätä päivää on toitotettu, ettei taatusti ole voinut jäädä kenellekään epäselväksi. Ja ehkä minäkin hiljennyn hetkeksi, näin Suomen 100-vuotis synttäreiden kunniaksi hetkeksi pohtimaan asioita.

Suomessa on monia epäkohtia ja paljon asioita, mistä en pidä. Ihan nyt alkaen suomalaisesta, mauttomasta ja muodottomasta ruokakulttuurista. Siis oikeasti, mämmi! Voi luoja. Tai jotkut joululaatikot. En ymmärrä, miten joku voi syödä niitä! Puhumattakaan HK:n sinisestä.

En pidä myöskään suomalaisesta puhumattomuuden, epäkohteliaisuuden ja rujouden mentaliteetista. Täällä kävellään naama norsunvitulla ympäri vuoden ja ihmisiin pidetään pitkät hajuraot. Jos joku yrittää puhua kanssasi, häntä tuijotetaan pitkän aikaa ja ihmetellään, miksi tuo puhuu minulle. Mitä olen tehnyt väärin?


Listaa voisi jatkaa pidemmällekin, mutta juuri tänään en viitsi. Sen sijaan yritän tänään keskittyä siihen, mitä tämä armas isänmaamme on antanut minulle kaikkina näinä vuosina.

  • Ilmainen koulutus. Vanhempani eivät maksaneet peruskouluajoistani pennin pyörylää. Lukiossa maksoivat kirjat, mutta itse opiskelu ei maksanut mitään. Suoritan toista maisterintutkintoani, enkä ole ikinä maksanut mitään lukukausimaksuja yliopistoon. Ainoastaan ylioppilaskuntamaksun, mikä on naurettavan pieni. Vain muutamassa muussa valtiossa maailmassa on ilmainen koulutus, ilmainen kouluruoka, ilmainen kouluterveydenhuolto ynnä muuta.

  • Keskoshoito. Suomessa keskoshoito on maailman huippuluokkaa, ja ihan kaikkein pienimmilläkin vauvoilla on mahdollisuus jäädä henkiin. Tiedän tämän, sillä oma känkkäränkkäteinini on syntynyt raskausviikolla 23 painaen 570 grammaa.

  • Puhdas luonto. Suomi ei ole yhtä pilvenpiirtäjämassaa, vaan täällä on tilaa. Jokaisella on mahdollisuus päästä pois kaupungin sykkeestä ja mennä hetkeksi luontoon hengähtämään. Luonto on aina lähellä, ihan jokaista. Eikä suomalainen luonto ole pilattu, vaan se on puhdas, kaunis ja suurelta osin vielä koskematonkin.

  • Kaikille samat mahdollisuudet. Ihmiset aina rutisevat siitä, miten köyhiä sorretaan Suomessa. En ota tähän kantaa. Mutta haluan kuitenkin nostaa esille sen seikan, että monessa muussa valtiossa asiat ovat huonommin. Täällä on kenellä tahansa mahdollisuus saada sairaanhoitoa varallisuuteen katsomatta. Tärkeä leikkaus ei ole kiinni lompakon paksuudesta tai vakuutuksen kattavuudesta. Jokaisella on mahdollisuus saada toimeentulotukea, asumistukea ja tiesmitätukea, jos omat rahat eivät riitä. Kouluttautuminen on kaikille mahdollista. Vammaiset saavat ilmaista kuntoutusta ja erilaisia tukimuotoja KELA:n ja kaupungin sosiaalitoimen kautta. Jokaiselle annetaan Suomessa mahdollisuus elää, kuntoutua ja olla ilman, että se on tulotasosta tai vakuutuksista kiinni.

  • Rauha. Täällä ei tarvitse pelätä henkensä puolesta. Liikkuminen on turvallista eikä ole pommitusten pelkoa.

  • Kieli. Puhumme täällä yhtä maailman vaikeimmista kielistä. Suomi on kaikkien ihanien suffiksiensa ja sijamuotojensa kanssa todella vaikea kieli oppia. Joskus minua surettaa, kun ihmiset väheksyvät oikeinkirjoitustaitoja ja väittävät, ettei niillä ole väliä. Kyllä niillä on väliä! Ne ovat osa kieltämme. Jos kiellämme oikeinkirjoituksen tärkeyden, kiellämme myös oman kielemme tärkeyden.

  • Sisu. Enkä tarkoita tällä niitä pastilleja, sillä ne ovat pahoja. Suomalainen sisu vie pitkälle enkä minäkään olisi tässä ilman isoisoäidiltäni perittyä, äärimmäisen sisukasta luonnetta. Voitto ei ole tärkeintä, vaan se, ettei luovuteta.

Ja viimeisenä, vaikkei todellakaan vähäisimpänä…

  • Suomenlapinkoirat. Tärkeä kansallisaarteemme neljän muun kotimaisen rodun lisäksi. Komea, karvainen ja pakkasenkestävä rotu, joka ei vähästä lumesta hätkähdä. Ystävällinen, oppivainen, älykäs ja uskomattoman kaunis rotu. Rotu, jonka kauneinta edustajaa minun on kunnia rapsutella joka ikinen elämäni päivä. Olen ylpeä rakkaasta koirastani ja olen ylpeä siitä, että olen valinnut terveen, alkukantaisen ja kotimaisen koirarodun.

Tässä minun ajatuksiani Suomesta. En aio katsoa linnan pönötysjuhlia telkkarista ihan vain siksi, etten voi ymmärtää, miksi kukaan haluaisi viettää aikaansa katsoen, kun ihmiset kättelevät. Käsittämättömän tylsää! Sen sijaan aion itse juhlia viemällä suomenlapinkoirani koirapuistoon ja sen jälkeen keskityn kirjoittamaan esseetä.

Onnea satavuotiaalle Suomelle ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!


keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Helvetinmoinen kiire ei-minnekään


Kello on 11 aamulla. Kävelen verkkaisesti koiran kanssa taloyhtiömme takapihalla olevalla hiekkakentällä. Kauno jää pitkäksi aikaa haistelemaan, ja hoputan häntä: “Tule nyt jo, on kiire!” Kauno ei halua. Joku lähialueen koirista on jättänyt pitkän postin, ja Kauno haluaa lukea sen tarkkaan läpi. “Kauno hei, meillä on kiire!” Yritän repiä Kaunoa matkaan. Kauno pistää vastaan. Hänellä ei ole kiire mihinkään.

Alan miettiä päivän kalenteria. Mitäs minulla olikaan tänään ohjelmassa? Ai niin, ei mitään! Minä olen sairauslomalla unettomuuden takia, ja tulen olemaankin koko loppukevään. Menen töihin seuraavan kerran vasta elokuussa. Silti minulla on aivan valtava kiire joka paikkaan, ihan koko ajan. Mihin minulla onkaan kiire, juuri nyt, tässä hetkessä? Miksi minun pitää hoputtaa koiraa lukemaan ne postinsa nopeammin?

En osaa itsekään vastata omaan kysymykseeni. Sen sijaan alan pohtia asiaa tarkemmin.

Olen suomalaisen yhteiskunnan tuote. Perisuomalaisen duunariperheen kasvatuksen saanut yksilö. Minut on kasvatettu siihen ideologiaan, että työtä on tehtävä. Ja työn on oltava raskasta. Sen pitää tuntua. Muuten ei tiedä tehneensä töitä. Valittaa ei saa, vaan pitää tyytyä osaansa. Tämä suomalaisen uutteruuden eetos on kylvetty syvälle mieleeni. Laiskotella ei saa, vaan pitää tehdä. Pitää tehdä myös silloin, kun tekemistä ei edes olisi.

Syytän itseäni jatkuvasti siitä, etten tee tarpeeksi. Soimaan itseäni väsymyksestä ja siitä, kun en jaksakaan. Miten voisin jaksaa pitkän ja vaikean unettomuuskauden jälkeen? Siitä toipuminen saattaa kestää kuukausia! Auttaako se minua toipumaan, että syytän itseäni siitä, etten tee sairauslomani aikana tarpeeksi asioita? Ei auta.


Ja mihin minulla on oikeasti kiire? Onko kiire todellinen ja aito, vai onko se vain minun päässäni oleva ääni, joka hoputtaa minua tekemään koko ajan, vaikkei tekemisen tarvetta ole? Minulla ei ole mitään kalenterissani. Minulla ei ole kiire. Mitään hirmuisen tärkeää tekemistä ei ole. Pyykit voisi ehkä laittaa pyörimään, mutta sen ehtii myöhemminkin. Konetta ei tarvitse saada päälle juuri tällä punaisella minuutilla. Kiire ei siis ole todellinen, vaan se on pelkästään se lapsuudessa kylvetty uuteruuden eetos, mikä ei jätä rauhaan, ja soimaa minua koko ajan.

Lopulta alan itsekin ymmärtää: Minulla ei ihan oikeasti ole kiire mihinkään! Minä voin antaa koiran haistella jotain kakkakasaa vaikka puoli päivää, jos koira niin haluaa. Kiire ei ole se syy, miksi minun pitäisi hoputtaa koiraa eteenpäin. Ei ainakaan juuri nyt, tällä hetkellä. Minulla on oikeus olla tekemättä mitään ja vaikka nukkua koko päivä, jos niin haluan. Sitä varten minulla on se sairausloma. Ensimmäistä kertaa tämän sairauslomani aikana minä itsekin ymmärrän: Minulla on lupa vain olla.

Huomaan rauhoittuvani, ja kamala sähellys sisälläni häviää. Alan kuulla lintujen laulun, haistaa kevään tuoksut ja nähdä kevään värit. Lakkaan hoputtamasta koiraa, ja annan sen jatkaa haistelua. Vihdoinkin, minulla on itse itselleni antama lupa olla kiirehtimättä ja suorittamatta. En edes halua mitään tekemistä! Rauhan tunne sisällä on niin hyvä, että haluan sen säilyvän pidempään. Suorastaan pelkään, että se katoaa, jos teen jotain.

Koira saa haisteltua yhden kohdan ja siirtyy seuraavaan. Haistelkoon vaikka kuinka monta kasaa! Ei meillä ole mihinkään kiire. Ei tänään, eikä huomennakaan.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

First World Problems

Iloisia uutisia hääpukuni ompelijalta: Hän löysi juuri sen värisen satiinikankaan, millaista minä toivoin hääpukuuni. Hetken aikaa jouduin jo pelkäämään, että joutuisin ehkä tyytymään johonkin toisen väriseen kankaaseen, eikä pukuni näyttäisi silloin parhaalta mahdolliselta. En kuitenkaan ihan joka päivä mene naimisiin, joten haluan sen olevan aivan erityinen päivä. Päivä, jona kaikki asiat ovat just eikä melkein. Kuten vaikkapa se kangas, mistä pukuni on tehty.

Onhan se hienoa, että saan unelmieni puvun häihini. Ei se ole keneltäkään pois. Lisäksi pukuni tulee olemaan suomalaista käsityötä, paikalliselta ompelijalta tilattu, eikä mikään Kiinasta tilattu lapsityövoiman tuote.

Vaikka minun hääpukuni ei ole tasan keneltäkään mitään pois, en silti lakkaa ajattelemasta sitä, miten pienet minun ongelmani oikeasti ovatkaan. Minun ongelmani oli se, saanko juuri tietyn väristä kangasta hääpukuuni; pukuun, mitä pidän päälläni tasan kerran. Ja onhan sekin tietenkin ongelma, etten nuku, mutta minulla on sentään helvetin kallis sänky, missä sitä muka-nukkumista voi harrastaa. Ja oma makuuhuone, mikä on oikein sisustussuunnittelijan suunnittelema! Ovatko asiani sittenkään niin huonosti?

Jos menen keittiöön, saan puhdasta juomavettä hanasta. Paitsi että olen kermaperse, enkä halua juoda hanavettä, sillä se ei maistu miltään, vaan juon ennemmin limpparia. Minun ei tarvitse asua vuotavassa savimajassa, kaatopaikalla tai kadulla. Olen saanut käydä koulua, vaikka se välillä tuntuikin pakkopullalta. Erityisesti teini-iässä. Tosin, siihen “pakkopulluuteen” oli monia syitä. Minulla on ruokaa jääkaapissa ja pakastimessa, ja tiedän myös saavani sitä ruokaa joka päivä. Minulla on mahdollisuus käyttää sairaaloita, saada lääkkeitä ja hoitaa itseäni sekä myös rakasta koiraani.

Maailmassa on satoja tuhansia ihmisiä ja eläimiä, jotka kidutetaan parhaillaan kuoliaiksi tuskaisen elämän päätteeksi. Ja minä istun sohvalla hykertelemässä, kun sähköpostiini saapuu viesti siitä, että oikeanlainen kangas on löytynyt. Todellisia ensimmäisen maailman ongelmia, etten sanoisi.

Olen syntynyt yhteiskuntaan, missä kaikki on mahdollista. Köyhästä taustastani huolimatta minulla on ollut mahdollisuus kouluttautua ja tehdä asioita, mihin minun vanhemmillani ei ollut varaa eikä mahdollisuutta. Olen ollut, monessakin mielessä, onnekas. Ja ei, en ala tässä vaiheessa perua hienoa hääpukuani vain siksi, ettei kaikilla maailman ihmisillä ole mahdollisuutta moiseen. Muistan kuitenkin sen, että suurimmalla osalla maailman ihmisistä ole tätä mahdollisuutta ja osaan arvostaa sitä, että minulla se mahdollisuus on. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, vaan annan sille sen ansaitseman arvon. Hääpäivänäni olen onnellinen siitä, että olen saanut itse valita mieheni, eikä minua ole tuomittu 12-vuotiaana pakkoavioliittoon itseäni 30 vuotta vanhemman miehen kanssa. Arvostan sitä, että saan kokoontua rauhassa juhlimaan ystävieni kanssa taustalla pelkästään DJ:n soittama musiikki eikä tykkien ja aseiden ääniä sekoittumassa musiikin ääniin.

Myös tänään, yritän muistaa sen, ettei jääkaappi täynnä ruokaa ole itsestäänselvyys tässä maailmassa, ja arvostan sitä, että saan eteeni lämpimän ja terveellisen kasvisaterian. Ja muistan myös sen, ettei kaikille ole mahdollisuutta pitää elämässään näin ihanaa koiraa kuin mitä minulla on.

Ja koska puhumme ensimmäisen maailman todellisista ongelmista, laitan teille loppuun ihailtavaksi hääpukuja suoraan 80-luvulta. Voitte yökkiä ihan rauhassa ja ajatella, miten kamala puku tuokin on. Jos vielä muistatte sen teidän yökkimisenne olevan näitä ensimmäisen maailman ongelmia, niin aina parempi.