Suomen juhannus, sade ja suklaa

Katson ulos ikkunasta ja päässäni alkaa soida Nalle Puhin pilvilaulu. "Sataa, sataa ropisee." Eihän Suomen juhannus olisi mitään ilman kunnon rankkasadetta ja märkiä grillimakkaroita. Suomalainen nauttii säästä kuin säästä, kun kerran kesä on. Silloin nautitaan vaikka väkisin.

Meidät on kutsuttu juhannusjuhlille, mutta emme pääse. Ex-mieheni vierailu Suomessa vaikuttaa omalta osaltaan minunkin aikatauluihini, joten en pysty lähtemään niin kauas kuin missä juhannuspirskeet ovat. Harmittaa niin vietävästi, mutta c'est la vie. Sen sijaan vietämme mieheni kanssa kotijuhannuksen. Sohva, harvinaisen typeriä elokuvia, Alpron soijakaakaojuomaa ja passionhedelmä-mansikka-pikkupalvovia. Kyllä meidän kelpaa! Tässä mitään sen suurempia bileitä tarvita.

Joka kerta, kun yritämme hieman halailla tai pusutella, saamme kolmannen pyörän mukaan touhuihimme. Koiramme, Kaunon. Meidän taloudessamme ei anneta ensimmäistäkään halia tai pusua ilman, että Kauno on toiminnassa mukana. Hän on tarkka mies, ja haluaa saada osansa kaikesta hellyydestä ja huomiosta. Tämä on erityisen mukavaa silloin, kun tekisi mieli vähän jotain syvällisempää toimintaa kuin pelkkä halaus. Koiran märät nuolaisut jalkapohjissa sekuntia ennen kriittistä hetkeä ovat kyllä takuuvarma ehkäisykeino!

Ilta saapuu, vaan ei pimene. Minä maistelen viiniä ja täyttelen viinipäiväkirjaani. Jokaisella kermaperseporvarilla pitää olla oma viininmaistelupäiväkirjansa. Muuten ei ole kunnon porvari. Mieheni kokoaa parvekkeelle ostamaani pöytää. Kaksi vuotta siinäkin meni, että sain ostettua parvekkeelle pöydän ja kaksi tuolia.

Olen syönyt niin monta pikku-Kismetiä, että kevään aikana laihduttamani kilot ovat tulleet tuplana takaisin. Ei haittaa! Onpahan taas jotain, mitä tavoitella. Ilman tavoitteita elämä on harvinaisen puuduttavaa ja yksitoikkoista. Olen käynyt ostamassa myös salaattiainekset, mutta kuka nyt salaattia haluaisi syödä, jos tarjolla on pavlovia ja suklaata. 

Minulla on scrap book, minkä olen käynyt ostamassa. Olen saanut lääkäriltä kotitehtäväksi jatkaa kesäloman aikana näitä taideterapeuttisia harjoitteitani. Sen lisäksi, että kirjoitan runoja, minun pitää myös piirtää ja koota kollaaseja, jotta saan purkaa ajatuksiani ja oloani - hyvää tai pahaa - paperille monissa eri muodoissa. Olen mennyt mukavuusalueeni ulkopuolelle jopa niin paljon, että olen ostanut vesivärit! Taisin koskea vesiväreihin viimeksi ala-asteella, 90-luvun alkuvuosina. Elämässä pitää kuitenkin kokeilla kaikkea, joten minä kokeilen nyt näitä perkeleen vesivärejä, vaikken osaakaan maalata niillä. Yrittänyttä ei laiteta (mihin helvettiin sitä ei laiteta, kertokaa nyt joku mulle).

Courserassa ja edX:ssä sadan valmiin kurssin rajapyykki lähestyy. Ja ei, en todellakaan ole maksanut jokaisesta kurssista! Ainoastaan muutamasta, mistä koen olevan jotain todellista hyötyä. Minulla olisi muutama kurssi kesken, mutta en jaksa opiskella. Pidän opiskeluvapaata, kerrankin. Ja keskityn opettelemaan noiden vesivärien käyttöä. Kyllä minä nyt sutata osaan vesiväreillä, mutta kun olisi kiva saada aikaiseksi jotain muutakin kuin sitä SatuViisVee-suttua.

Tällainen juhannus meillä täällä Suomen Turussa. Yritäpäs pistää paremmaksi! Et varmana pysty, sillä märät grillimakkarasi kera Turun sinapin eivät taatusti maistu yhtä hyviltä kuin minun sokeria täynnä olevat pavlovani.

Proletaarikakarasta kermaperseporvariksi

"Kukkainen, hieman litsiluumuinen, havaittavissa tuoreen kissan aromi. Maku on pyöreähkö, tasapainoinen, häilyvä ja eeppinen." Kyllä, tämä keskikaljakulttuurin keskelle syntynyt proletaariperheen kasvatti on ryhtynyt kunnolla kermaperseporvariksi ja hurahtanut viineihin.

Olenhan minä jo pitkään ollut, ainakin mieheni mielestä, kermaperse. Täydellisestä porvari-imagosta ovat tähän mennessä puuttuneet purjehduskengät, pikeepaita ja vuosittaiset rapujuhlat kera viininmaistiaisten. Ja koska sitä päivää ei tule, että te näkisitte minun päälläni pikeepaitaa (oksennan jo pelkästä ajatuksesta, ja minua häiritsee myös toisten päällä oleva pikeepaita, joten älä tule kanssani ainakaan samaan ruokapöytään pikeepaita päällä, kiitos) ja jalassani purjehduskenkiä, niin minun täytyy todeta, että olen saavuttanut porvariuden huipun.

Kaikki lähti siitä, kun löysin Courserasta (no yllätys) erään viininmaistelukurssin. Kuka hullu käy viininmaistelukurssia verkossa? No minäpä kävin! Ja innostuin sen verran, että kävin vielä toisenkin, tällä kertaa edX:ssä. Siis kaksi viininmaistelukurssia lyhyen ajan sisään. Sen lisäksi kännykästäni löytyy kaksi viiniappia. Toisen avulla voit löytää ruokaasi sopivan täydellisen viinin, ja toinen appi on viininmaistelupäiväkirja, mihin voit merkitä aina sen, mitä viiniä olet maistellut, mitä vuosikertaa, millainen aromi, väri, maku jne.

Täytyy sanoa, että tämä viininmaistelu on todella hauska harrastus! Ja tästä on myös siinä mielessä hyötyä, että tämän avulla oppii helposti tunnistamaan, onko viini vanhaa tai pilaantunutta. Eivätpä voi enää missään ravintolassa tyrkyttää minulle kaksi viikkoa sitten avattua viiniä. Suosittelen ainakin kokeilemaan viininmaistelua. Eikä sinun tarvitse sylkeä kuppiin, ellet halua. En minäkään sitä tee. Jos parin kokeilun jälkeen tuntuu siltä, että tämä ei ole sinun juttusi ja harrastat mieluummin olutmaistelua, niin mikäs siinä! Maistelu kuin maistelu. Mutta oletpa ainakin yrittänyt, ja nyt tiedät, mikä on sinun juttusi ja mikä ei ole.

Sielunhoitoa taiteettomalla taiteella

"My Essence"

Kuluneen viikon aikana olen jäänyt pahasti koukkuun erääseen Courseran kurssiin nimeltä Healing with Arts. Olen yrittänyt jopa viivyttää kurssin suorittamista siksi, että voisin suorittaa sitä pidemmän aikaa. Kurssialustalla olevien keskustelujen perusteella noin 99 % kurssin osallistujista ei ota kurssin tehtävänantoja ihan hirvittävän tosissaan, ja he postaavat kuvia heidän päiväkirjastaan, missä on yksi sana yhdellä sivulla, eikä mitään muuta. Minä taas olen ottanut kurssin ehkä vähän liiankin tosissani, ja tehnyt kaikki annetut tehtävät, ja vielä pari ylimääräistäkin.

"Mandala"

Olkoonkin, että kurssi on kaksi astetta kovemman tason hippinaisen vetämä. Ja olkoonkin, että iso osa kurssista on rentoutumista, joogaa ja rentoutumismaljoja. Mutta itse tehtävät ja sielun syövereiden tuominen paperille on ollut yllättävän terapeuttista! Jopa niin terapeuttista, että tällainen jurottava suomalainen katajakorva on innostunut kokeilemaan rajojaan. Ja piirtämään!

"Self Portrait"

Ei, minä en osaa piirtää. En sitten ollenkaan! Tikku-ukon saan juuri ja juuri väännettyä, mutta mitään siitä monimutkaisempaa en sitten osaakaan. Ja aluksi minua hävetti ihan hirveästi ne suttaukset, mitä piirustuksiksi väitetään. Kun pääsin yli tästä häpeästä ja tajusin, että taideterapian tarkoitus ei ole luoda Salvador Dali-tasoista taidetta. Taideterapian tarkoitus on saada sielu paperille. Lopputuloksella ei ole merkitystä, vaan ainoastaan sillä, että itselle tulee helpompi olo, ja että itse on saanut jotain siitä prosessista. Sen jälkeen annoin mennä tuntematta enää häpeää siitä, etten osaa luoda taiteellista taidetta. Ainakaan kuvataidetta; sanataide on sitten erikseen.

"My Spirit Animal"

Kurssin aikana käydään läpi mahdollisimman moni taideterapian muoto aina liiketerapiasta musiikkiterapiaan. Tehtävänämme oli raportoida kurssialustalle sanallisesti, mitä kaikkea olimme tehneet. Sen lisäksi, että tein sanallisen raportin, tein myös kuvalliset versiot kaikesta mahdollisesta. Olin sen verran innostunut kurssista ja "taiteen" tekemisestä.

"Sounds Around Me"

Vaikka minulla onkin selkä kipeänä johtuen niistä epäergonomisista asennoista, missä olen istunut näitä projekteja vääntäessäni (minulla ei ole tällä hetkellä työpöytää, ja vaikka olisikin, se olisi todennäköisesti täynnä tavaraa), tämä kulunut viikko tämän hippikurssin parissa on ollut aivan ihanan rentouttava, voimauttava ja tunteita herättävä. Minua ei enää edes vituta se, etten osaa piirtää, vaan lähden reippaasti vetämään viivoja paperille välittämättä siitä, kuinka karmean lopputuloksen saan aikaiseksi.

"My Soul"

En ole edes käynyt missään varsinaisessa taideterapiassa kodin ulkopuolella. Olen vain istunut olohuoneessani, puuväri kädessäni, ja purkanut sisukseni paperille. Ja minulla on ihan hirvittävän hyvä olo! Suosittelen lämpimästi kokeilemaan. Tämä on oikeasti hauskaa!

"Gratitude"

Katseen jättämä jälki - Voimauttava valokuva

Seinällä roikkuu tiukkakatseinen mies. Tuijotan hänen jäätävää katsettaan ja kylmää olemustaan. Otan samalla hörpyn teekupistani, ja hymyilen ventovieraille ihmisille, jotka ovat kanssani samassa aamiaispöydässä. Kello ei ole vielä edes yhdeksää aamulla, ja olen totaalisen tiltissä.

Maisema ympärilläni ei ole urbaania yliopistonmäkeä valtavine rakennuksineen, vaan metsän vihreyttä. Olen Villa Marjaniemessä, Ruissalon kansanpuiston sydämessä. Tänään alkaa koulutus, jota olen odottanut jo monta vuotta: Voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutus. Tätä koulutusta olen halunnut siitä asti, kun ensimmäistä kertaa kuulin koko menetelmästä. Tiedän, että tätä menetelmää tulen käyttämään tulevaisuudessa paljon, ja haluan tutustua tähän niin syvällisesti kuin se vain voi olla mahdollista. En ole valokuvauksen asiantuntija tämän koulutuksen jälkeen, eikä se ole tarkoituskaan. Mutta toukokuun lopussa vuonna 2018 ymmärrän paremmin valokuvan voiman ja sen, mihin kaikkeen valokuvaa voi käyttää kasvatus- ja kuntoutustyössä.

Aamupalan jälkeen siirrymme yläkertaan ryhmäytymään ja tutustumaan toisiimme. Kerromme jokainen vuorollamme myös omasta suhteestamme valokuviin ja valokuvaukseen. Minä rakastan valokuvaamista, vaikken olekaan siinä mitenkään erityisen hyvä. En tiedä mitään rentouttavampaa kuin lähteä örinähevit huutaen kuulokkeissa samoamaan pitkin metsiköitä kamera kourassa hyviä kuvauskohteita etsien. Se on minun keinoni paeta tätä maailmaa. Olen myös huomannut sen, että valokuvausharrastukseni läpi välittyvät tunnetilani. Kun olen väsynyt, masentunut tai uupunut, lopetan valokuvaamisen. Palaan sen pariin kyllä uudestaan sen jälkeen, kun voin taas paremmin. Tunnetilat näkyvät myös kuvankäsittelyssä. Jos minulla on ollut huono päivä, tai oloni on muuten vain surumielinen, sen kyllä huomaa.

Lapsuudessani otetuissa valokuvissa ei ole mielestäni ilmettä. Ne ovat perinteisiä pönötyskuvia, mitä en voi sietää. Joka hemmetin kuvassa, mikä meistä on otettu, kaikki seisovat suorina ja pönöttävät. Miksi pitää pönöttää? En halua, että minusta otetaan hääpäivänäni tasan yhtään pönötyskuvaa. Muut saavat kyllä pönöttää niin paljon kuin haluavat, mutta minä en aio tehdä sitä enää yhtään.

Saamme kuulla voimauttavan valokuvan perusteista sekä perhekuvauksesta. Mietin koko ajan omia kuvia lapsuudestani. Niitä väkinäisiä hymyjä ja tyhjiä katseita silmissä. Saamme tehtäväksi koota seuraavaa kertaa varten kuvakollaasin oman elämän valokuvista. Miten ihmeessä minä voin luoda kollaasin kuvista, mitkä eivät kerro ollenkaan sitä, kuka minä olen? Se pönöttävä tyttö saparot päässä, joka hymyilee pakon edessä, en ole minä. Minä olen syntynyt monta vuosikymmentä sen jälkeen kuin nuo valokuvat on otettu.

Joudumme valitsemaan myös parin. Sellaisen henkilön, kenen kanssa teemme tiivistä yhteistyötä tämän tulevan opiskeluvuoden aikana. Minä olen aina ollut se, joka jää viimeiseksi. Tällä kertaa minua kuitenkin lähestyy eräs kurssikaverini: “Me tunnutaan olevan aika samanhenkisiä. Oltaisko me pari?” Oho! Minut valittiinkin ensimmäisenä! Minun piti elää 37½ vuotta, jotta voisin kokea sen, miltä tuntuu tulla valituksi ensimmäisenä. Ja voin sanoa, että se tuntuu aivan mahtavalta.

Kotona menen kellariin kaivamaan paperisia valokuvia. Kaikki valokuva-albumini ovat kellarissa, monen banaanilaatikon alla. Miksi ihmeessä minä säilytän paperisia valokuvia kellarissa? Koska en halua katsoa niitä. En halua muistella niitä aikoja. Noissa kuvissa en ole minä. Se henkilö siinä kuvassa ehkä näyttää minulta, mutta minä siinä en ole. Se on joku toinen. Sellainen ihminen, jota ei ole enää olemassa.

Samalla löydän laatikon, missä on vanhoja päiväkirjojani. Laitan laatikon syrjään edes avaamatta sitä. En halua avata menneisyyttä. Haluan elää nykyisyydessä. Nuo kymmenet päiväkirjat ovat jonkun sellaisen ihmisen käsialaa, jota ei enää ole. Tekstit on kirjoitettu aikana, mihin en halua palata.

Ne katseet, mitä se tyttö noiden päiväkirjatekstien takana sai, ovat jättäneet häneen omat jälkensä. Syvät arvet, mitkä eivät ole ikinä parantuneet. Miksi herättää se päiväkirjatyttö takaisin henkiin? Minä olen tässä ja nyt. En tarvitse noiden valokuvien päiväkirjatyttöä enää. En halua häntä enää elämääni.

Seuraavalla tapaamisella pidämme valokuvauskerran. Minun pitää valita, miten haluan, että minut nähdään. Pitää valita vaatetus ja se paikka, missä minä haluan olla kuvattavana. Tiedän jo se, millaisessa vaatetuksessa haluan olla. Missä haluan olla, sitä en vielä tiedä. Minulla on pari viikkoa aikaa miettiä asiaa. Haluan olla valokuvissa oma itseni. Haluan, että muutkin näkevät, kuka minä oikeasti olen. Enkä minä ole mikään pönöttävä tatti, joka hymyilee väkinäistä hymyä siksi, ettei saa muuten tikkaria, ellei hymyile.