Unien ihmeellinen maailma, osa 63

Viimeksi olin Dubaissa, tällä kertaa Etelä-Koreassa. Olin siellä vaihto-opiskelijana, aivan yksin, ja asuin eräässä perheessä. Perhe oli todella mukava, ja lapset olivat innoissaan siitä, että heillä asui länsimaalainen tyttö.

Minun piti päästä keskustaan. Matka oli pitkä, sillä kaupunki oli valtavan suuri. Menin juna-asemalle, mutten ymmärtänyt alkuunkaan, miten lippusysteemi toimii. Juna tuli, siinä oli avonaiset vaunut, ja hyppäsin erääseen vaunuun sisään.

Huomasin, että ihmisillä oli eri paksuisia lippunippuja käsissään. Kysyin englanniksi, että miten ihmeessä tuo on mahdollista, ja miten tämä lippujuttu oikein toimii. Eräs nuori mies alkoi selittää, miten matkan pituus määrittää sen, miten monta loppua tarvitset. Hän näytti kartalta, että hän tulee kaukaa, kaukaa kaupungin rajoilta. Hänen pysäkkinsä oli niin syrjässä, ettei sitä näkynyt edes kartalla enää. Sitä varten hänellä on kaikkein paksuin lippunippu, koska hän tulee kaikkein kauimpaa.

Konduktööri tuli ja alkoi sättiä minua siitä, että minulla oli liian vähän lippuja. Pyysin anteeksi, ja sanoin, etten ulkomaalaisena tiedä tätä lippusysteemiä.

Pääsin keskustaan ja menin erääseen ostoskeskukseen hengaamaan. Ostoskeskus oli rakennettu itämaiseen rakennustyyliin, ja se oli valtavan kaunis niin sisältä kuin ulkoapäin. Kaikkein ylimmässä kerroksessa oli kylpylä, ja ajattelin, että tuolla täytyy päästä käymään.

Huomasin erään itämaisen ravintolan, missä sai syödä samalla, kun poltti. Mietin, että tuo on erittäin mielenkiintoinen konsepti. Kävin hakemassa pienen ruoka-annoksen, menin korkean pöydän eteen, pistin tupakaksi ja aloin syödä samalla.

Mietin, että tarvitsen vaatteita noin kolmevuotiaalle pojalle. Kuka se poika oli… Se on edelleenkin mysteeri, eikä selvinnyt unessakaan. Eräässä lastenvaateliikkeessä minua ei haluttu palvella erityisen halukkaasti. Kun lähdin itse yläkertaan, minun perääni juostiin, ettei sinne saa mennä. Myyjä menee puolestani ja katsoo, löytyykö toisesta kerroksesta vaatteita kolmevuotiaalle pojalle. Satuin huomaamaan, että yläkerta oli täynnä puolialastomia lapsia. Siellä oli ilmeisesti käynnissä jonkun katalogin kuvaukset, ja lapsimalleilla oli vaatteiden vaihto kesken.

Uni jatkui vielä jotenkin, mutta siitä minulla on hatarat muistikuvat. Siihen liittyi jotenkin baari ja rottweilerin pentu, mutta en muista enää tarkkaan, miten se meni.

Kun ei itsellä ole rotikkaa, oli pakko lainata foto rotikkayhdistyksen sivuilta.

Unien ihmeellinen maailma, osa 53

Viimeöisessä unessa olin päättänyt vaihtaa työpaikkaa, ja alaa aivan kokonaan, ja olin siirtynyt erityisopettaja töistä VR:lle konduktööriksi. Sain paljon ihmettelyä ihmisiltä ja negatiivisia kommentteja siitä, miten maisterisnainen vaihtaa hyväpalkkaisen työn johonkin konduktöörin hommaan. En kuitenkaan välittänyt palautteesta, vaan olin iloinen siitä, että minulla oli työ, minkä sain työpäivän jälkeen “jättää työpaikalle” ja huomattavasti vähemmän vastuuta.

Unessa olin työvuorossa ja kiertelin junaa edestakaisin tarkastellen ihmisten lippuja. Minulla ei ollut kädessäni mitään nykyaikaista lipunlukijaa, vaan vanhanaikainen rei’ittäjä, millä tehtiin lippuun reikä tarkastuksen merkiksi. Junat olivat silti nykyaikaiset, samoin minulla oli juuri sellainen konduktöörin työasu, mitä nykyään käytetään.

Olin saanut melkein koko junan tarkastettua ja olin tyytyväisin mielin. Enää viimeinen perhehytti oli tarkistamatta. Perhehytissä oli kaksi nuorta naista pienten lastensa kanssa. He olivat todella innoissaan ja iloisia. Lapset leikkivät lattialla.

Pyysin naisia näyttämään matkalippunsa. He sanoivat, ettei heillä ole, mutta he voisivat kyllä ostaa sellaiset minulta. Kerroin heille lipun hinnan, ja he ojensivat minulle jotain aivan kummallisen näköistä rahaa. Kysyin, mitä ihmeen rahaa tuo on, ja he vastasivat, että se on Guyanan rahaa. He olivat päättäneet lähteä käymään Guyanassa ja vaihtaneet kaikki euronsa jo pois. Sanoin, että minulle kelpaavat vain eurot, ja elleivät he voi maksaa euroilla, jouduin poistamaan heidät junasta. Sanoin olevani sen verran ystävällinen, että otan selvää seuraavasta junasta ja siitä, miten he ehtivät Helsinki-Vantaalle, koneeseensa. Seuraavalla asemalla he voisivat vaihtaa osan rahasta takaisin euroihin ja ostaa sillä junalipun.

Naiset vastasivat, ettei heillä ollut vielä lentolippuja. He olivat tehneet päätöksen lähteä reissuun viime tingassa, eikä heillä ollut mitään sen kummempia lippuja, varauksia tai muitakaan suunnitelmia. Istuuduin hämmentyneenä heidän viereensä ja sanoin, etteivät he nyt vain noin voi tehdä, varsinkaan pienten lasten kanssa. Koneessa ei välttämättä ole tilaa, ja mihin he sitten siellä paikan päällä majoittuvat, ellei heillä ole hotellihuonetta katsottuna. Kyllä heillä pitäisi olla selkeä matkasuunnitelma. Reppureissu on eri juttu, mutta ei reppureissulle lähdetä kahden hyvin pienen lapsen kanssa.

Tämän jälkeen uni vaihtui, mutta tämän uuden unen yksityiskohdista en muista oikein mitään enää tässä vaiheessa. Vain tuo juna-uni jäi mieleeni.