Unien ihmeellinen maailma, osa 54

Ihan oikeassa elämässä isäni asuu hyvin pienessä maalaiskylässä, punaisessa omakotitalossa, missä on kaksi huonetta ja keittiö. Viimeöisessä unessa hän asui keskellä korpea, suurten peltojen ja pitkän, mutkittelevan hiekkatien keskellä.

En ollut nähnyt isääni aikoihin. Hänen luonaan oli joitain tavaroitani, mitä minun oli pakko saada. Lähdin avomieheni kanssa käymään siellä, sillä tiesin, ettei hän olisi kotona eikä lukitse ikinä oveaan. Avomieheni ei tiennyt, missä isäni asuu eikä ollut koskaan tavannut isääni.

Astuimme valtavan maalaistalon eteiseen. Huoneet olivat korkeita ja valtavia, mutta sisustus oli niukka ja “maalaistyylinen”: Pirttikalustoa, vanhaa ja kulunutta sohvaa yms. Eteisestä lähti keittiö, ja keittiön jälkeen oli lukematon määrä huoneita pitkässä rivissä. Esittelin avomiehelleni taloa, kunnes isäni astui yhtäkkiä sisään. Hän oli hämmästynyt, että olin tullut ilmoittamatta. Minäkin hämmästyin, sillä tarkoituksenani oli nimenomaan tulla ilmoittamatta, käydä hakemassa tavarani ja lähteä pois ilman, että tapaisin isääni. Sanoin, että olin tullut käymään, koska halusin esitellä tulevan aviomieheni. Isäni uskoi tarinani, kätteli avomiestäni ja lähti pihahommiin.

Lähdimme etsimään tavaroitani. Kuljimme valtavien huoneiden läpi. Esittelin samalla taloa. Viimeisessä huoneessa oli televisio auki. Seinustalla oli kaksi sänkyä, ja niissä sängyissä oli isäni nuorimmaiset veljet katsomassa televisiota. Molemmat makasivat vilttien alla. Tervehdin ja sanoin, etten häiritse enempää.

Askarteluhuoneessa oli matala katto ja katosta avautui iso, salainen luukku. Luukusta putosivat tikapuut. Sanoin, että näitä tikkaita pitkin pääsemme ullakolle, missä tavarani ovat. Kapusimme ylös ullakolle, missä olivat rakennustyöt vielä kesken. Tavarani olivat kauimmaisella tasanteella, mihin ei ollut muuta pääsyä kuin pitkä lankku, mitä pitkin minä konttasin hakemaan, mitä halusin.

Keittiössä laskin tavarakassien määrän ja olin huolissani. Tavaroita oli valtavasti, ja minä en tulisi saamaan kaikkia näitä kasseja lentokoneeseen. Aloin panikoida toden teolla, mitä lentokentällä sanottaisiin, kun minulla on laukkuja selkeästi yli sen rajan, mitä saisin kantaa.

Heräsin herätyskelloon ennen kuin ehdin lentokentälle.

Unien ihmeellinen maailma, osa 53

Viimeöisessä unessa olin päättänyt vaihtaa työpaikkaa, ja alaa aivan kokonaan, ja olin siirtynyt erityisopettaja töistä VR:lle konduktööriksi. Sain paljon ihmettelyä ihmisiltä ja negatiivisia kommentteja siitä, miten maisterisnainen vaihtaa hyväpalkkaisen työn johonkin konduktöörin hommaan. En kuitenkaan välittänyt palautteesta, vaan olin iloinen siitä, että minulla oli työ, minkä sain työpäivän jälkeen “jättää työpaikalle” ja huomattavasti vähemmän vastuuta.

Unessa olin työvuorossa ja kiertelin junaa edestakaisin tarkastellen ihmisten lippuja. Minulla ei ollut kädessäni mitään nykyaikaista lipunlukijaa, vaan vanhanaikainen rei’ittäjä, millä tehtiin lippuun reikä tarkastuksen merkiksi. Junat olivat silti nykyaikaiset, samoin minulla oli juuri sellainen konduktöörin työasu, mitä nykyään käytetään.

Olin saanut melkein koko junan tarkastettua ja olin tyytyväisin mielin. Enää viimeinen perhehytti oli tarkistamatta. Perhehytissä oli kaksi nuorta naista pienten lastensa kanssa. He olivat todella innoissaan ja iloisia. Lapset leikkivät lattialla.

Pyysin naisia näyttämään matkalippunsa. He sanoivat, ettei heillä ole, mutta he voisivat kyllä ostaa sellaiset minulta. Kerroin heille lipun hinnan, ja he ojensivat minulle jotain aivan kummallisen näköistä rahaa. Kysyin, mitä ihmeen rahaa tuo on, ja he vastasivat, että se on Guyanan rahaa. He olivat päättäneet lähteä käymään Guyanassa ja vaihtaneet kaikki euronsa jo pois. Sanoin, että minulle kelpaavat vain eurot, ja elleivät he voi maksaa euroilla, jouduin poistamaan heidät junasta. Sanoin olevani sen verran ystävällinen, että otan selvää seuraavasta junasta ja siitä, miten he ehtivät Helsinki-Vantaalle, koneeseensa. Seuraavalla asemalla he voisivat vaihtaa osan rahasta takaisin euroihin ja ostaa sillä junalipun.

Naiset vastasivat, ettei heillä ollut vielä lentolippuja. He olivat tehneet päätöksen lähteä reissuun viime tingassa, eikä heillä ollut mitään sen kummempia lippuja, varauksia tai muitakaan suunnitelmia. Istuuduin hämmentyneenä heidän viereensä ja sanoin, etteivät he nyt vain noin voi tehdä, varsinkaan pienten lasten kanssa. Koneessa ei välttämättä ole tilaa, ja mihin he sitten siellä paikan päällä majoittuvat, ellei heillä ole hotellihuonetta katsottuna. Kyllä heillä pitäisi olla selkeä matkasuunnitelma. Reppureissu on eri juttu, mutta ei reppureissulle lähdetä kahden hyvin pienen lapsen kanssa.

Tämän jälkeen uni vaihtui, mutta tämän uuden unen yksityiskohdista en muista oikein mitään enää tässä vaiheessa. Vain tuo juna-uni jäi mieleeni.

Unien ihmeellinen maailma, osa 11

Ensimmäiset unet, mitä näin, olivat aivan huippuahdistavia! Unet hyppivät ja pomppivat, enkä muista juuri mitään sen tarkempaa niistä. Yhdessä unessa oli joku valtava meksikolainen susi, toisessa unessa olimme myrskyssä jossain lautalla. Pelottavaa ja ahdistavaa.

Heräsin vessahätään, kävin vessassa ja kun nukahdin uudestaan, pääsin, onneksi, hieman turvallisempaan paikkaan. Jostain kumman syystä en edelleenkään päässyt pois Amerikan mantereelta, vaikkei enää tarvinnutkaan juosta karkuun meksikolaisia susia.

Olin Yhdysvalloissa, missä en ole ikinä käynyt. Mitä ilmeisimmin olin jossain etelävaltioissa, mutta en tarkemmin ottaen tiedä, missä olin. Lentokentällä minulla oli kiivas keskustelu Suomesta erään naisen kanssa, ja hän naureskeli sanalle “yö”. Yritti lausua sitä moneen kertaan, muttei onnistunut. Hänellä oli ollut suomalaisia tuttavia, joten hän tiesi Suomesta jotain.

Lähdimme matkaan, ja yöksi majoittauduimme johonkin ihan hassuun paikkaan. Se oli ihan virallinen yöpymispaikka, mutta siellä yövyttiin kallioilla, patjojen päällä. Öinen tähtitaivas loisti päämme päällä. Viereeni tuli eräs pieni poika. Hän käpertyi kainalooni ja pyysi minua kertomaan jotain Suomesta. Hänen siskonsa makasi meistä vähän matkan päästä ja sanoi, että hänkin haluaa kuulla. Poika makasi kainalossani, minulla oli toinen käsi hänen ympärillään. Aloin kertoa pehmeällä ja hiljaisella äänellä suomalaisista metsistä, järvistä, saaristosta, pitkästä rantaviivasta, havupuista ja eläimistä. Tuijotin koko ajan yötaivasta, kun kerroin. Poika nukahti syliini, mutta jatkoin monologiani. Sisko kyseli väsyneellä äänellä aina välillä jotain, ja kerroin lisää tarinoita Suomesta.

Uni oli hyvin rauhallinen ja siinä oli turvallisuuden tunnetta mukana. Hyvin epätyypillistä, sillä minun uneni ovat harvoin näin rauhallisia ja turvallisia.

Suomalainen metsä oli unessa tärkeässä roolissa.