Unien ihmeellinen maailma, osa 63

Viimeksi olin Dubaissa, tällä kertaa Etelä-Koreassa. Olin siellä vaihto-opiskelijana, aivan yksin, ja asuin eräässä perheessä. Perhe oli todella mukava, ja lapset olivat innoissaan siitä, että heillä asui länsimaalainen tyttö.

Minun piti päästä keskustaan. Matka oli pitkä, sillä kaupunki oli valtavan suuri. Menin juna-asemalle, mutten ymmärtänyt alkuunkaan, miten lippusysteemi toimii. Juna tuli, siinä oli avonaiset vaunut, ja hyppäsin erääseen vaunuun sisään.

Huomasin, että ihmisillä oli eri paksuisia lippunippuja käsissään. Kysyin englanniksi, että miten ihmeessä tuo on mahdollista, ja miten tämä lippujuttu oikein toimii. Eräs nuori mies alkoi selittää, miten matkan pituus määrittää sen, miten monta loppua tarvitset. Hän näytti kartalta, että hän tulee kaukaa, kaukaa kaupungin rajoilta. Hänen pysäkkinsä oli niin syrjässä, ettei sitä näkynyt edes kartalla enää. Sitä varten hänellä on kaikkein paksuin lippunippu, koska hän tulee kaikkein kauimpaa.

Konduktööri tuli ja alkoi sättiä minua siitä, että minulla oli liian vähän lippuja. Pyysin anteeksi, ja sanoin, etten ulkomaalaisena tiedä tätä lippusysteemiä.

Pääsin keskustaan ja menin erääseen ostoskeskukseen hengaamaan. Ostoskeskus oli rakennettu itämaiseen rakennustyyliin, ja se oli valtavan kaunis niin sisältä kuin ulkoapäin. Kaikkein ylimmässä kerroksessa oli kylpylä, ja ajattelin, että tuolla täytyy päästä käymään.

Huomasin erään itämaisen ravintolan, missä sai syödä samalla, kun poltti. Mietin, että tuo on erittäin mielenkiintoinen konsepti. Kävin hakemassa pienen ruoka-annoksen, menin korkean pöydän eteen, pistin tupakaksi ja aloin syödä samalla.

Mietin, että tarvitsen vaatteita noin kolmevuotiaalle pojalle. Kuka se poika oli… Se on edelleenkin mysteeri, eikä selvinnyt unessakaan. Eräässä lastenvaateliikkeessä minua ei haluttu palvella erityisen halukkaasti. Kun lähdin itse yläkertaan, minun perääni juostiin, ettei sinne saa mennä. Myyjä menee puolestani ja katsoo, löytyykö toisesta kerroksesta vaatteita kolmevuotiaalle pojalle. Satuin huomaamaan, että yläkerta oli täynnä puolialastomia lapsia. Siellä oli ilmeisesti käynnissä jonkun katalogin kuvaukset, ja lapsimalleilla oli vaatteiden vaihto kesken.

Uni jatkui vielä jotenkin, mutta siitä minulla on hatarat muistikuvat. Siihen liittyi jotenkin baari ja rottweilerin pentu, mutta en muista enää tarkkaan, miten se meni.

Kun ei itsellä ole rotikkaa, oli pakko lainata foto rotikkayhdistyksen sivuilta.

Aurinko, aurinko lettuja paistaa

Onkohan maisteriohjelmassa mahdollista lähteä vaihtoon? Mieluiten johonkin sellaiseen valtioon, missä aurinko pilkistää edes joskus. Tähän vuodenaikaan Suomessa pitäisi olla yötön yö, ja auringon pitäisi paistella niitä lettujaan tavallista pidempään taivahalla, mutta sen sijaan täällä Pohjolan nurkilla tulee taivaalta lettujen ja mansikkahillon sijaan vettä, räntää, lunta ja pieniä, vanhoja mummoja.

Se unelmieni vaihtokohde voisi olla myös sellainen valtio, missä eläinavusteinen pedagogiikka kukoistaa. Voisin tehdä siellä graduni siitä, miten hyvin hommat hoituvat muualla, ja yrittää tuoda samaa mallia tänne Suomenniemellekin. Täällä eläinavusteisuus on kyllä nostamassa päätään, mutta kovin hitaasti.

Ruissalon kylpylän kokko.

Mistä moinen ajatus opiskelijavaihdosta pälkähti päähäni? No, raotapas verhoja ja katso ulos! Ainakin täällä Turussa on harvinaisen koleaa ja vettä on satanut suurimman osan juhannuspäivää. Aattona saimme sentään ihailla kokkoa Ruissalon kylpylän takapihalla ilman kaatosadetta; minä ja muu Turku. Kumma, miten kokon katsominen on niin pyhä rituaali, että suomalainen unohtaa sen, että hän inhoaa muita ihmisiä lähellään, ja tunkee väkisin viereen, ihan vain siksi, että saisi nähdä tulen palavan. Muualla maailmassa tuli on keksitty jo aika monta vuotta sitten, mutta näemmä Turussa se on vielä aika uusi juttu.

Nyt joku ihmettelee, että tuo hullu haluaa lähteä vaihtoon ihan vain siksi, että pääsisi johonkin lämpimämpään paikkaan. On sitä tyhmemmistäkin syistä vaihtoon lähdetty! Opiskellessani ihka ensimmäistä maisterin tutkintoani olin vaihdossa mm. Hollannissa, Amsterdamin yliopistossa. Sitä voi vain miettiä, miksi halusin vaihtoon juuri nimenomaan Amsterdamiin...

PS. Pitäisiköhän sitä tehdä tänään lettuja?

Kuva kanaalista Amersfoortin kaupungissa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 39

Viime yönä nukuin taas pätkissä, ja olin pitkiä jaksoja hereillä yön aikana. Vaikka näin jokaisen unijakson aikana erikseen unia, vain yksi niistä jäi mieleen.

Olin Turkissa vaihto-opiskelijana. Olen ollut useammassakin maassa opiskelemassa, mutta en ikinä Turkissa, eikä moinen vaihtoehto olisi ikinä tullut oikeassa elämässä edes mieleeni. Unessa olin yökerhossa juhlistamassa vaihtojakson päättymistä. Ympärilläni pyöri turkkilaisia miehiä vaikka miten, ja he olivat kaikki peräni kimpussa. Minulla oli tukala ja epämukava olo, ja yritin häätää miehiä kimpustani koko ajan.

Mietin, miksi hemmetissä olin edes lähtenyt vaihtoon jonnekin Turkkiin, kun paljon parempia ja mielenkiintoisempia vaihtoehtoja on olemassa.

Meille tuli paperinen kysely siitä, haluaisimmeko jatkaa vaihtoamme vielä toisen jakson ajan. En halunnut palata takaisin Suomeen, mutta en, todellakaan, halunnut jäädä Turkkiin. Vain yksi siitä porukasta, joka oli kanssani suorittamassa vaihtoa, halusi jäädä ja jatkaa. Tuijotin askeettisen asuntolamme nurkasta tuota yli-innokasta tyttöä, joka silmät kiiluen täytteli jatkolappua.

Uni hyppäsi siihen, että istuin pienellä parvekkeella, Hollannissa, ja join kahvia posliinisesta kupista (minä en edes juo kahvia!). Katselin ympärilleni hymy kasvoillani ja ajattelin, että nyt on kaikki hyvin. Olen päässyt pois Turkista, minun ei tarvinnut palata Suomeen, saan jatkaa elämääni toisessa kodissani, Hollannissa. Olin tyytyväinen.

Heräsin, ja päässäni soi Shania Twainin That Don’t Impress Me Much. En taaskaan ymmärrä, miksi ihmeessä minulla soi päässäni joku typerä biisi, mitä en ole kuullut varmaan sen julkaisuvuoden jälkeen, koska en kuuntele tuollaista musiikkia. Se nyt vain soi.