Vähän liiankin tuttua huttua

Kouluttautuminen on kivaa, ja suhteellisen hyödyllistäkin aina aika ajoin. Mutta välillä minusta tuntuu siltä, että olisi kaikkien kannalta mukavampaa, jos minulle vain annettaisiin se todistus ilman kurssilla istumista. Minä säästäisin aikaani ja kurssilla olisi paikka jollekin sellaiselle henkilölle, jolle asiat ovat täysin uusia.

Tämän viikonlopun olen istunut murtuneen käteni kanssa SPR:n Turun toimistolla mielenterveyden ensiapu 2-kurssilla. Eipä se murtuma haitannut, kun en juurikaan tarvinnut kättäni sen kurssin aikana. Sen kun vain istuin ja kuuntelin. Ja pureskelin terveen käteni kynsiä.

Koulutusviikonlopun aiheet olivat ihanan positiivisia: skitsofrenia, psykoosit, kaksisuuntainen mielialahäiriö, masennus, ahdistus, itsemurhat, päihteet, äkilliset traumat ja mielenterveyden häiriöt noin yleensäkin. Asia oli todella tärkeä, eli miten kohdata henkilö, jolla on jokin mielenterveyden häiriö ja antaa hänelle ensiapua. Oli vain yksi ongelma: minä osaan nämä hommat jo!

Tuliko minulle täysin uutta tietoa? Eipä oikeastaan. Ehkä jotain sellaisia lukuja, mitä en ollut aikaisemmin tiennyt, kuten vaikkapa se, kuinka monta prosenttia ihmisistä kokee elämänsä aikana paniikkikohtauksen. Mutta luvut eivät olleet tämän koulutuksen ydinasiaa, vaan se, miten kohdata ihmiset silloin, kun pääkopassa menevät johdot solmuun.

Osaanko kohdata masentuneen ihmisen? No DUUUUUH! 

Tiedänkö, miltä masentuneesta ihmisestä tuntuu? Voi Pyhä Pieru, aivan taatusti tiedän! Ja ihan helvetin hyvin tiedänkin.

Tiedänkö, mihin ohjata masentuneen ihmisen? Harvinaisen hyvin, paitsi että Turussa tämä julkinen sektori ei oikein vakuuta toiminnallaan, joten siitä tiedosta ei ole tuon taivaallista hyötyä. Turussa masentuneen ihmisen kohdalla ensimmäinen kysymys on: Onko sinulla varaa maksaa yksityiselle lääkärille? Vasta sen jälkeen mennään itse asiaan.

Sen sijaan, että minä olisin nuokkunut siellä koulutuksessa kaksi päivää tuhannen väsyneenä, huonosti nukkuneena, murtuneen käteni kanssa ja syönyt kynsiäni, olisin voinut antaa paikkani jollekin sellaiselle, joka ei oikeasti tiedä, miten kohdata masentunut henkilö. Olisin vain käynyt hakemassa todistuksen, missä lukee: "Joo, kyllä se Mäkiskä nä hommat osaa".

Ja nyt ei saa ymmärtää väärin! En missään tapauksessa kritisoi koulutusta enkä myöskään kouluttajaa. Koulutus oli hyvä ja kouluttajasta huomasi, että hän todella tiesi, mistä puhui. Koulutusmateriaali oli myös laadukasta. Tasan ainoa vika koulutuksessa oli se, ettei se tarjonnut juuri minulle mitään uutta. Ja se alkaa turhauttaa, kun joutuu väkisin istumaan päiväkaupalla koulutuksissa, missä ei saa mitään uutta tietoa, mutta jos haluaa saada sen pätevyyden, niin se istuminen on pakko suorittaa.

Nooh, nyt se koulutus on kuitenkin istuttu, ja olen astetta pätevämpi antamaan ensiapua mielenterveydessä. Seuraavaksi on vuorossa mielenterveyden ensiapu 2:n ohjaajakoulutus myöhemmin tänä vuonna. Jos haluan saada ohjaajan ja kouluttajan pätevyyden, se tarkoittaa sitä, että joudun istumaan kolme pakollista päivää koulutuksessa, taas kerran.

Sainpahan sentään ilmaiseksi kurssiin kuuluvan kirjan mielenterveyden häiriöistä! Kirjoja ei voi ikinä olla liikaa.

Hevarittaren lumppublogi: Näillä mustilla räteillä raikkautta töihin!

Olen jo pitkään ihmetellyt yhtä asiaa: Saavatko rättiblogit paljonkin lukijoita? Siis sellaiset tekstit, missä esitellään erilaisia vaatteita ja kerrotaan, mistä ne on ostettu. "Lomalta paluu tapahtuu näissä upeissa lumpuissa!" Aha. Okei. Paitsi että ne rätit ja lumput, mitä näissä blogeissa mainostetaan, eivät ole IKINÄ sellaisia, mitä MINÄ suostuisin laittamaan päälleni.

Mutta makunsa kullakin. Ja mitä monipuolisempi maku, sitä useampi vaatetuottaja saa työtä ja rahaa. Monipuolinen maku on siis vain hyvästä! Harmin paikka vain on bloggaajien kannalta se, että maun ollessa näin monipuolinen ihmiset tuskin lukevat sellaista tekstiä, missä on - heidän mielestään - pelkkiä rumia rättejä. Vai lukevatko? Minä nimittäin en lue.

Ja koska minä olen hevari, kysymykseni kuuluu: Missä ovat ne blogit, missä arvioidaan hevirättejä? "Nyt palaa hevityttö töihin! Näillä asusteilla saat päät kääntymään ja työkaverisi pelkäämään." Enpä ole tällaisia otsikoita paljon blogeissa nähnyt. Tai sitten en ole vain osannut etsiä oikeista paikoista. Minulle saa vinkata, jos joku ylläpitää jotain hevirättiblogia! Otan tällaiset vinkit mielelläni vastaan.

Tässä niitä linkkejä olemassaoleviin hevirättiblogeihin odotellessa, päätin itse kuluttaa nämä viimeiset kesälomapäiväni siihen, että keikistelen kivoissa kesämekoissa, tulikuuman auringonpaahteen alla sievältä näyttäen ja kehun, miten hyvältä jokin kolttu tuntuu tai ei tunnu minun päälläni. Eli, tässä teille, arvon lukijat, HEVARITTAREN TÖIHINPALUU! NÄMÄ MUSTAT LUMPUT TUOVAT SYKSYN RAIKKAUDEN SINUNKIN TYÖPAIKALLESI.

Ensimmäinen ongelma alkoi jo siinä vaiheessa, kun mietin, miten hemmetissä saan otettua kuvat ilman kuvaajaa. Kokeilin järkkärin autotimeria, mutta huonolla menestyksellä. Jo tämä vaihe alkoi vituttaa, ja hiki alkoi virrata selkää pitkin. Lopulta totesin, että se kännykkäselfie on paras ratkaisu tähän dilemmaan. Ei muuta kuin parvekkeelle kännykän kanssa, vuoroin eri kolttu päällä. Onpahan naapureillakin jotain ihmeteltävää, kun saavat katsella, että mitä helvettiä se Mäkisen rouva on tällä kertaa keksinyt.

Tässä ensimmäinen rätti. Vixxsin Nocturnal-mekko. Kangas on vähän... Oudohkoa, mutta vaikuttaa siltä, että saattaa jopa kestää muutaman pesun. Mekossa on hauska huppu, mikä on vetoketjuilla kiinni, ja koska se on vetoketjuilla kiinni, sen saa - tadaa - irroitettua! Ihan kiva perusmekko töihin ja arkeen. Eikä edes hirveästi pelota ketään.

Vixxsin Nocturnal

Vaatteiden vaihto oli suhteellisen vaikeaa, koska jorma otsassa esti mekon poisottoa. Hiki alkoi valua oikein kunnolla, ja iho nihkeytyä. Mutta kun suomalainen nainen jotain päättää, niin se tehdään ja mennään läpi vaikka Danten helvetin. Seuraava rätti päälle ja menoksi.

Toisena on vuorossa Motörheadin kiva, käännettävä kesämekko. Ihan sama, kumpi puoli on edessä ja kumpi takana. Kangas on venyvää ja paukkuvaa ja tuntuu aistiyliherkän ihmisen iholla ihan mukavalta. Helma on jotenkin typerästi jaettu neljään osaan, ja sen vuoksi siinä on neljä saumaa, mutta eihän me nyt pienistä, kun eivät nekään meistä.

Motörheadin mekko

Minulla alkaa tulla toden teolla kuuma ja minulla on vaikeuksia saada nihkeän ja hikisen ihon vuoksi mekkoa pois ja toista tilalle. Perkele, kun tällaiseenkin piti ryhtyä. Jaksaa, jaksaa! Seuraavaa kolttua tarjolle.

Kolmas rätinpalanen kuuluu EMP:n omaan Full Volume-valikoimaan. Rätin nimi on Oh Boy, ja minä onnekas taisin napata tästä koltusta joko viimeisen tai toiseksi viimeisen kappaleen. Ovat nimittäin EMP:n sivujen mukaan myytyjä loppuun, kun yritin kovasti etsiä tähän linkkiä kyseisestä mekosta. Noh, mekko on kauhean kiva ihan jo siksikin, että siinä on helmassa yksisarvisia! Ja teksti: "We're all gonna die". Kuvioidun helman peittää kova ja karhean tuntuinen tyllikangas, mutta onneksi se ei kuitenkaan tule ihoa vasten.

Full Volumen Oh Boy!

Ei helvetti sentään! Minulta alkavat loppua paukut. Hiuksetkin ovat jo ihan märkänä hiestä. Ei tämä ole ihmisen hommaa, keikistellä vaatteissa tällaisena päivänä. Jos nyt pari vielä.

Neljäs kuuluu osaksi minun ehdotonta suosikkivaatesarjaani, Skelanimalsia! Tässä on ChungKee The Panda. Aivan ihana mekko, yksi minun suosikkimekoistani. Kangas on mukavaa ja pehmeää. Ja kuvakin on kiva. 

Skelanimalsin ChungKee The Panda

Jumalauta sentään, että alkaa ottaa kupoliin tämä jatkuva rättien vaihtelu tällaisella säällä. En kehtaa enää edes mennä parvekkeelle. Paitsi nyt menen ja otan viimeisen kuvan kera vitutuksen.

Viimeinen rätti tältä erää, Skelanimalsia tämäkin. Mutta mitä olisikaan elämä ilman yksisarvisia. Joten tässä Bonita the Unicorn. Kangas on aivan ihanan pehmeää, eikä minua edes vituta paidan tyttömäiset hörhelöt. Kyseessä on kuitenkin yksisarvinen ja vielä kuollut sellainen, joten silloin muutama hörhelö sallitaan. Paita tuntuu kivalta päällä myös kuumassa auringonpaahteessa. 

Skelanimalsin Bonita the Unicorn

Vaikka paita tuntuukin hyvältä päällä, en silti jaksa jäädä parvekkeelle tämän pidemmäksi aikaa keikistelemään, vaan menen takaisin sisään, ja riisun KAIKEN pois. IHAN KAIKEN. Sen jälkeen parkkeeraus sohvalle kera pääkallomukin ja jääkylmän karpalomehun. En ehkä toiste enää tee tällaista rättiblogiprojektia. Oli sen verran hikistä touhua ja vituttaakin alkoi. Nyt ehkä ymmärrän, miksei niitä hevirättiblogeja ole ihan joka tytöllä: Tämähän on aika karseaa touhua! Onneksi pääsen tästä hetikohta lähtemään Turun viinifestareille joku näistä ihanista koltuista päälläni. Ehkä siellä vitutus vihdoin väistyy.