Vähän liiankin tuttua huttua

Kouluttautuminen on kivaa, ja suhteellisen hyödyllistäkin aina aika ajoin. Mutta välillä minusta tuntuu siltä, että olisi kaikkien kannalta mukavampaa, jos minulle vain annettaisiin se todistus ilman kurssilla istumista. Minä säästäisin aikaani ja kurssilla olisi paikka jollekin sellaiselle henkilölle, jolle asiat ovat täysin uusia.

Tämän viikonlopun olen istunut murtuneen käteni kanssa SPR:n Turun toimistolla mielenterveyden ensiapu 2-kurssilla. Eipä se murtuma haitannut, kun en juurikaan tarvinnut kättäni sen kurssin aikana. Sen kun vain istuin ja kuuntelin. Ja pureskelin terveen käteni kynsiä.

Koulutusviikonlopun aiheet olivat ihanan positiivisia: skitsofrenia, psykoosit, kaksisuuntainen mielialahäiriö, masennus, ahdistus, itsemurhat, päihteet, äkilliset traumat ja mielenterveyden häiriöt noin yleensäkin. Asia oli todella tärkeä, eli miten kohdata henkilö, jolla on jokin mielenterveyden häiriö ja antaa hänelle ensiapua. Oli vain yksi ongelma: minä osaan nämä hommat jo!

Tuliko minulle täysin uutta tietoa? Eipä oikeastaan. Ehkä jotain sellaisia lukuja, mitä en ollut aikaisemmin tiennyt, kuten vaikkapa se, kuinka monta prosenttia ihmisistä kokee elämänsä aikana paniikkikohtauksen. Mutta luvut eivät olleet tämän koulutuksen ydinasiaa, vaan se, miten kohdata ihmiset silloin, kun pääkopassa menevät johdot solmuun.

Osaanko kohdata masentuneen ihmisen? No DUUUUUH! 

Tiedänkö, miltä masentuneesta ihmisestä tuntuu? Voi Pyhä Pieru, aivan taatusti tiedän! Ja ihan helvetin hyvin tiedänkin.

Tiedänkö, mihin ohjata masentuneen ihmisen? Harvinaisen hyvin, paitsi että Turussa tämä julkinen sektori ei oikein vakuuta toiminnallaan, joten siitä tiedosta ei ole tuon taivaallista hyötyä. Turussa masentuneen ihmisen kohdalla ensimmäinen kysymys on: Onko sinulla varaa maksaa yksityiselle lääkärille? Vasta sen jälkeen mennään itse asiaan.

Sen sijaan, että minä olisin nuokkunut siellä koulutuksessa kaksi päivää tuhannen väsyneenä, huonosti nukkuneena, murtuneen käteni kanssa ja syönyt kynsiäni, olisin voinut antaa paikkani jollekin sellaiselle, joka ei oikeasti tiedä, miten kohdata masentunut henkilö. Olisin vain käynyt hakemassa todistuksen, missä lukee: "Joo, kyllä se Mäkiskä nä hommat osaa".

Ja nyt ei saa ymmärtää väärin! En missään tapauksessa kritisoi koulutusta enkä myöskään kouluttajaa. Koulutus oli hyvä ja kouluttajasta huomasi, että hän todella tiesi, mistä puhui. Koulutusmateriaali oli myös laadukasta. Tasan ainoa vika koulutuksessa oli se, ettei se tarjonnut juuri minulle mitään uutta. Ja se alkaa turhauttaa, kun joutuu väkisin istumaan päiväkaupalla koulutuksissa, missä ei saa mitään uutta tietoa, mutta jos haluaa saada sen pätevyyden, niin se istuminen on pakko suorittaa.

Nooh, nyt se koulutus on kuitenkin istuttu, ja olen astetta pätevämpi antamaan ensiapua mielenterveydessä. Seuraavaksi on vuorossa mielenterveyden ensiapu 2:n ohjaajakoulutus myöhemmin tänä vuonna. Jos haluan saada ohjaajan ja kouluttajan pätevyyden, se tarkoittaa sitä, että joudun istumaan kolme pakollista päivää koulutuksessa, taas kerran.

Sainpahan sentään ilmaiseksi kurssiin kuuluvan kirjan mielenterveyden häiriöistä! Kirjoja ei voi ikinä olla liikaa.

Irma on ihanin!

Evoluutiopsykologian perusopintokokonaisuuteen kuuluu kurssi genetiikan perusteet. Se on, tietenkin, biologian laitoksen järjestämä, enkä minä, kasvatustieteilijä-humanisti, ole tottunut matemaattis-luonnontieteellisen opiskeluun. Minä olen tottunut siihen, ettei ole olemassa mitään absoluuttisia totuuksia, ei oikeaa eikä väärää. Olen tottunut perustelemaan näkökulmani johonkin asiaan erilaisten teorioiden kautta, ja ottamaan huomioon sen, että jonkin toisen teorian kautta tarkasteluna asia saattaakin näyttäytyä täysin erilaisena.

Matemaattis-luonnontieteet taas pohjautuvat hyvin pitkälle siihen, että asiat joko ovat tai eivät ole. On faktoja, eikä niitä tarvitse perustella mitenkään sen kummemmin. 1+1=2, eikä se fakta siitä mihinkään muutu, vaikka minä kuinka yrittäisin jonkun teorian kautta perustella sitä, miksi 1+1 voisi ehkä olla jotain muutakin kuin 2.

Kaiken huipuksi genetiikan kurssi on täynnä itselleni täysin uusia termejä. Ja näitä uusia termejä tulee yhden luennon aikana noin 50 kpl. Minun pitäisi tentissä muistaa, että UTR-osiin voi kiinnittyä srRNA tai siRNA on ollut alun perin suoja dsRNA-virusta vastaan. Lisäksi minun olisi hyvä tietää, miten x-inaktivaatio tapahtuu, eli Xist-geeni silmukoidaan ja Xist:n ei-koodaava RNA sitoutuu x-kromosomin aktivaatiokeskukseen.

Putositko jo kärryiltä? Jos putosit, et ole ainoa. Minäkään en ole kärryillä. Ja minun pitäisi suorittaa tästä kurssista kirjallinen tentti! Olen valvonut öitä, syönyt kynteni vereslihalle ja repinyt hiuksiani ajatellessani, miten en tule ikinä selviämään tästä tentistä.

Tenttiminen on minulle muutenkin vaikeaa ADHD:n vuoksi. Tenttiin lukeminen on vaivalloista, ja usein lukeminen tapahtuukin hauki on kala-tyyliin. Unohdun usein kesken lukemisen ajattelemaan jotain aivan muuta kuin tekstiä, ja joudun palaamaan tekstissä takaisin monta sivua, sillä en muista “lukemastani” mitään. Tenttitilanteessa minua häiritsevät tikittävä kello, vierustoverin kynästä lähtevä ääni, tentaattorin yskäisy, jatkuvasti vähenevä aika ja se, että muistan asioita väärässä järjestyksessä, jolloin tenttivastauksesta tulee katkonainen ja epäjohdonmukainen. En pysty keskittymään kunnolla, en kykene keskittymään edes lääkittynä, ja saan tentistä aina, joka ikinen kerta, huonomman arvosanan kuin mitä saisin esseestä tai jostain muusta kirjallisesta harjoitustyöstä.

Genetiikan luennot ovat selkeitä ja luennoitsija on hyvä. Hän selittää asian yksinkertaisesti ja juurta jaksaen, jotta me tyhmät kasvatustieteilijä-humanistitkin periaatteessa ymmärrämme, mitä hän yrittää sanoa. Mutta huonon työmuistini vuoksi en todellakaan luennon jälkeen enää muista, mitä eroa on prokaryootilla ja eukaryootilla, tai mistä suunnasta DNA-juostetta luetaan. Uutta termistöä tulee niin paljon yhdellä kertaa, ettei työmuistini kapasiteetti kestä sitä kaikkea. Oikein hemmetin paljon lukemalla ja tietoa tankkaamalla voisin ehkä sisäistää nämä asiat, mutta minulla mahdollisuutta siihen, että voisin uhrata yhtä sivuainekurssia varten kaiken mahdollisen vapaa-aikani.

Tänään kävelin “hattu kourassa” luennon jälkeen luennoitsijan pakeille. Kerroin hänelle ADHD:sta ja ongelmistani tenttitilanteessa. Pyysin häneltä vaihtoehtoista suoritusmuotoa. Odotin ehdotonta eitä. Sen sijaan sainkin hymyilyn: “Oletko ikinä kokeillut suullista tenttiä? Voisimme mennä vaikka johonkin kahvilaan, jos työhuone on liian virallinen paikka. Kotitentti voi myös olla mahdollinen. Kumpi sopisi sinulle paremmin?”

Leukani loksahti lattiaan. Ai, minä saan oikein valita! Sanoin, että mietin asiaa ja palaan myöhemmin, kun tiedän, kumman suoritusmuodon haluan, kotitentin vai suullisen tentin. Tentaattori oli aivan ehdottomasti sitä mieltä, että evoluutiopsykologian opintokokonaisuuteni ei tule jäämään yhdestä genetiikan kurssista kiinni.

Olen tällä hetkellä NIIN huojentunut! Joudun monesti täällä yliopistomaailmassa kohtaamaan vastustusta vaihtoehtoisia suoritusmuotoja kohtaan, ja joskus joudun taistelemaankin, että saan vaihdettua suorituksen joksikin toiseksi kirjatentin sijaan. Tämä kävi äärettömän helposti, ilman mitään kipuilua tai taistelua.

Irma on kyllä ihana!

Dissausta, pullojen kilinää ja suorittamisen tarvetta

Olen useasti pohtinut, myös tässä blogissani, sitä, miten lapsuuteni ja nuoruuteni on vaikuttanut siihen, kuka olen. Mitä pidemmälle opintoni etenevät, sitä enemmän olen pohtinut myös sitä, mihin hittoon minulla on oikein kiire. Koko ajan on järjetön suorittamisen tarve, ja koko ajan tuntuu siltä, että aika loppuu kesken. En ole hyvä, ellei minulla ole jokaista mahdollista pätevyyttä tässä maailmassa, ja koska aikani loppuu kesken, minun on pakko saada suoritettua ne puuttuvat pätevyydet juuri nyt.

Tänään luin Hesarin artikkelin alkoholistin lapsista ja siitä, miten vanhempien alkoholismi voi vaikuttaa vielä eläkeiässäkin. Artikkelin voi lukea täällä:

http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005002080.html.

Artikkelissa lukee: “Ylenmääräinen suorittaminen saattaa olla seurausta siitä, että lapsuudessa päihteet ovat vieneet vanhemman elämässä paikan, joka olisi kuulunut lapsille.” Itse en koe olevani “ylenmääräinen suorittaja”. Jos asiaa kysytään joltain toiselta, vaikkapa sulhaseltani, hän vastaisi toisin.

Vaikka olen ajatellut tätä asiaa paljon, en ole ikinä ajatellut, että tarpeeni suorittaa voisi johtua juuri tästä. Olen ehkä ennemminkin yhdistänyt sen siihen, kun minulle jankutettiin aina, ettei minusta kuitenkaan mitään tule. Toisaalta, en ole juurikaan puhunut tästä kenenkään asiantuntijan kanssa, joten en ole päässyt analysoimaan tilannetta muualla kuin omassa pääkopassani, mikä ei ole ehkä se ihanteellisin keino, jos johonkin lopputulokseen haluaa päästä. Toki se pääasiallinen työ täytyy tehdä siellä omassa pääkopassa, mutta ulkopuolisen ihmisen näkökulmat saattavat viedä asiaa eteenpäin aivan eri tavalla.

Voisinko todellakin olla pakonomainen suorittaja siitä syystä, että olen elänyt nuoruuteni keräten tyhjiä viinapulloja olohuoneesta ja varastosta? Vai onko tämä vain kaikkien tulosten summa? Jatkuva dissaaminen, viinanhuuruinen koti, yksinäisyys ja sosiaalisten kontaktien puute? Nyt sitten paikkaan tätä kaikkea suorittamalla pätevyyden toisensa perään, tutkinnon toisen jälkeen. Vai?

Pidän opiskelusta todella paljon ja haluan oppia uutta. Joten vaikka kuka psykiatri tulisi sanomaan minulle juuri nyt, että tästä kaikki ongelmasi johtuvat, en aikoisi siltikään lopettaa opiskelua kokonaan. Voisin ehkä oppia rajoittamaan sitä, ja voisin oppia ajatusmallin siitä, ettei kaikkea ole pakko suorittaa, ja olen hyvä ihminen, vaikkei minulla olisikaan maailman kaikkia pätevyyksiä ansioluettelossani. Ja senkin voisin vielä oppia, että sitä aikaa on, ja ihan julmetusti onkin! Näillä eläkeiän korotuksilla olen töissä vielä 75-vuotiaanakin, joten minulla on vielä pitkä työrupeama edessäni. Eläkkeestä on turha haaveilla pitkiin aikoihin, jos koskaan.

Kauneinkin kukka lähtee pienestä ja mitättömästä nupusta. Se
voi kukkia vain, jos sitä hoitaa hyvin. Olenkohan minä hoitanut
omaa nuppuani tarpeeksi hyvin?