Näytetään tekstit, joissa on tunniste hevi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hevi. Näytä kaikki tekstit

torstai 27. syyskuuta 2018

Hardcore IKEAstar ja valkoiset tennissukat


Heitän Logomon parkkipaikalla sen helvetin päheän rotsini takapenkille. En viitsi maksaa narikkaa. Nyt ei ole vielä niin kylmä, ettenkö pärjäisi tuon pienen kävelymatkan ihan vain hienossa Motörhead-mekossani.

Portsari katsoo meitä ja aloittaa tarinansa: "Okei, eli homman nimi on tämä. Lämppäri ei ole vielä tullut. Sen pitäisi soittaa tässä aulassa, mutta kuten huomaatte, lavalla ei ole ketään. Baari on auki, sieltä saa juotavaa, kun odotatte illan pääesintyjää. Heidän keikkansa alkaa kyllä ajoissa, sen lupaan. He nimittäin ovat jo täällä ja laittavat parhaillaan lavaa kuntoon. Lämppäri esiintyy sitten pääesiintyjän jälkeen."


"Selvä pyy, sanoi Manninen varista. Mutta osaatsä yhtään sanoa, missä helvetissä se lämppäri on, kun ei se kerran täällä ole?"

"Juu, osaan sanoa. Lähtivät Tukholmasta myöhäisemmällä laivalla, eivätkä ole sen takia vielä ehtineet tänne."


Voi vitun ruåtsalaiset! Lämppäri tulee pääesiintyjän JÄLKEEN? No, voihan sen tietenkin tehdä noinkin. Takaperoisuus voi joskus olla ihan kiva asia. Paitsi silloin, kun minä olen varta vasten tullut tänne ajoissa siksi, että kuulisin myös lämppäriltä pari biisiä, ja jättänyt yhden opiskeluhomman sen takia kesken. Jos olisin tiennyt tämän, olisin voinut jäädä kotiin vielä tunniksi tekemään hommia. Perkeleen paviaanit!

Menen baaritiskille ja tilaan cokiksen. Olen ystävällisellä päällä ja sallin aviomiehelleni yhden siiderin, vaikken itse voikaan juoda. Jos ajat, et ota. Ja minä päätin säästää tänään taksimaksut, kun huomenna on kuitenkin työpäivä. En kehtaa mennä ihan hirveässä kaasussa töihin. Enää toista kertaa.


Istun lavalla, missä lämppärin pitäisi soittaa ja pelaan aika kuluksi Frozen Free Fallia. Siinä se tunti menee mukavasti kukkaruukkuja keräillen. Cokis alkaa painaa rakossa, ja menen vessaan. Meinaan revetä naurusta, kun huomaan, että ruotsalaisuus on tarttunut myös Logomon vessakalustoon, mikä on selkeästi henkittu Ikeasta. Logomossa on kokoa oma pönttösi -teema tänään. Harmi, että ruuvimeisseli jäi kotiin. 

Onneksi sentään illan pääesiintyjä, Hardcore Superstar, aloittaa ajoissa. Roikun lavan edessä ja nojaan kaiteeseen. Pakko, koska tämä saatanan paska selkä. En kestä koko keikkaa, ellen saa nojata johonkin, ja kaikki pöydät ovat varattuja. Enkä minä, turkulainen nainen, mene seisomaan sellaiseen pöytään, missä on joku tuntematon ihminen. Hyi saatana! Siltä voi vaikka saada jonkun pöpön. Tai se voi vaikka puhua jotain! Se vasta kamalaa olisikin.


Pojat riekkuvat lavalla täynnä energiaa ja jengillä on hyvä meno päällä. Itsellänikin on hyvä fiilis ja moshaan sen, minkä selkäni kanssa pystyn. Kunnes... Näen jotain aivan järkyttävää. Niin kamalaa, että näen siitä huutopainajaisia ensi yönä. Basistilla oli jalassaan valkoiset tennissukat ja ruskeat purjehduskengät! Siis MITÄ HELVETTIÄ?!?!?! Hevibändin basistilla VALKOISET TENNISSUKAT?!?!?! Ja ne vitun PURJEHDUSKENGÄT!!!!!!! 

Hieraisen silmiäni ja katson toiseen kertaan. Jos vaikka olisinkin nähnyt väärin ja erehtynyt. Ei perkele. En ole erehtynyt. Sillä saatanan basistilla on OIKEASTI ne helvetin tennissukat ja purjehduskengät. Silmiäni alkaa särkeä ja minulle tulee paha olo. Oksettaa. Hyvä fiilis on kaikonnut Siperiaan painimaan karhujen kanssa. Niillä karhuilla ei sentään ole jalassaan jotain vitun tennissukkia.

Katsokaa nyt: VALKOISET VITUN TENNISSUKAT!
Viereeni tulee tuhannen kännissä oleva kikkelihevimies. Hänellä on kova meno päällä. Höpisee minullekin kännispäissään jotain, mistä en saa selvää, ja yrittää saada minua mukaan menoon. Minun tekee mieleni sanoa, että katso noita basistin kenkiä, mutta jätän sanomatta. Tuo jätkä on sen verran päissään, että tuskin näkee lavalle asti, vaikka se on metrin päässä.

Tulee minun lempibiisini tältä bändiltä: We don't celebrate Sundays. Yritän piristyä ja tanssia musiikin mukana, mutta kun ne saatanan valkoiset tennissukat vilkkuvat koko ajan silmissäni. Päätäni alkaa särkeä niiden sukkien loisteessa. Toivottavasti minulle ei tule tämän takia migreeniä.

Lämppäri Smash Into Pieces
Bändi lopettaa ja siirrymme takaisin aulatilaan, missä on kuin onkin lämppäri vetämässä omaa settiään. Ihan kivalta kuulostaa, paitsi ettei meillä ole aikaa jäädä kuuntelemaan näitä poikia. Pitää lähteä kotiin valmistautumaan huomiseen työpäivään.

Vitun tennissukat! Ei saatana! En pääse tästä yli enkä ympäri. Jos enää ikinä menen Hardcore Superstarin keikalle uudestaan, laitan hyvissä ajoin ennen keikkaa viestiä bändille: Katsokaakin, perkele, että sillä teidän basistilla on jalassa jotain muuta kuin ne vitun tennissukat ja ruskeat purjehduskengät!


maanantai 13. elokuuta 2018

Syksy täynnä kulttuuria ja koulutuksia

Katselin tuossa tulevan syksyn kalenteriani. Oli pakko todeta, että eipä ainakaan tule tylsää! Sen verran on ohjelmaa tiedossa sekä kulttuurin että koulutuksen saralta, että hyvä, jos töitä ehtii tehdä välissä.

Minä - en mitenkään erikoisen taitava taidemaalari - ilmoittauduin Aboa Vetuksen Satumaisia eläimiä-maalauskurssille! Tämä oli suhteellisen rohkea veto minulta, joka ostin elämäni ensimmäiset vesivärit tämän vuoden kesäkuussa. Otan kuitenkin asenteen, että kerran sitä tässä vain eletään, ja jokainen asia on ainakin kerran koettava. Myös Aboa Vetuksen maalauskurssi. Sitä paitsi, saatan ehkä oppiakin jotain sillä maalauskurssilla!


Logomossa on tiedossa syksyllä kaikkea kivaa. Hardcore Superstar tulee esiintymään tänne rakkaaseen kotikaupunkiimme, ja totta kai, minun pitää olla mukana keikalla. Ilmoitin miehelleni, että tänne sitten mennään ja hän saa tulla mukaan, koska kyseessä ei ole mitenkään erityisen paha örinäbändi. Keikasta tulee taatusti hauska!

Samassa paikassa esiintyy myöhemmin tänä vuonna, ja vielä minun nimipäivänäni, minun kaikkien aikojen lempparibändini, Children of Bodom! Saan siis erityisen ihanan nimpparilahjan. Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi käynyt COB:n keikalla.


Ja koska rakas mieheni ei ole ikinä käynyt baletissa, täytyy tämäkin aukko sivistyksessä paikata. Eli marraskuussa on tiedossa Joutsenlampea koko meidän porukalle (koiraa lukuun ottamatta). Minä olen nähnyt kyseisen baletin monen monta kertaa, mutta se saa silti joka kerta kyynelet silmiin ja ihon kananlihalle. Minun lempibalettini.

Turun filharmonisen orkesterin kausikortti tuli - ties kuinka monetta kertaa - lunastettua, joten pääsen kuuntelemaan syksyn aikana seitsemän mielenkiintoista klassista konserttia. Tai ainakin toivon niiden olevan mielenkiintoisia. Näiden klassisten konserttien lisäksi ostin koko meidän perheellemme liput The Horror-teemakonserttiin, mikä on TFO:n esittämä. Koira joutuu taaskin jäämään kotiin, mutta ehkä hän kestää tämän.


Flame Jazz-risteily järjestetään taas kerran, ja minä ilmoitin - taas kerran - koko porukan mukaan. Varasin meille jopa vähän paremman hytin, jospa teini ei vaikka tällä kertaa murjottaisi naama norsunvitulla koko reissua. Viking Grace siis odottaa.

Ensi vuoden alussa on luvassa toinenkin musiikkipainotteinen risteily samalla paatilla, kun lähdemme mieheni kanssa heviristeilylle, Nordic Metal Cruiselle! Mutta se on siis ensi vuoden puolella. 


Ja marraskuussa on tietenkin tiedossa vuosittainen Oravat laineilla-risteily, jolloin ADHD-aikuiset ympäri Suomen kokoontuvat keinuttamaan paattia ja pitämään hauskaa.

Eikä tässä tietenkään vielä kaikki! Eihän elämä olisi mitään ilman koulutuksia. Sain kutsun valokuvaterapiakoulutuksen haastatteluun, joten katsotaan, alkaako sellainenkin koulutus tässä vielä myöhemmin tänä vuonna.


Mielenterveyden ensiapu-koulutukset saavat jatkoa, sillä ilmoittauduin mielenterveyden ensiavun kakkoskurssille sekä sen lisäksi myös ohjaajakoulutukseen! Marraskuun jälkeen pystyn antamaan koulutusta sekä MTEA1- että 2-kursseista. Lisäksi ilmoittauduin nuoren mielen ensiapukoulutukseen. Tarkoituksenani olisi käydä myös tämän ohjaajakoulutus, mutta niistä ei ole vielä ilmoittautumiset avattu, joten en tiedä, saanko sitä koulutusta tämän vuoden puolella.

Turun yliopisto aloittaa tänä vuonna ensimmäistä kertaa sellaisen sivuaineen kuin sote-akatemia. Tarkoituksena on tutustua tähän uuteen järjestelmään, jos ja kun se nyt joskus saadaan toteutettua. Ei kuulosta ihan hirveän mielenkiintoiselta, mutta on varmasti sitäkin hyödyllisempi. Eli sotea on tulossa tänä syksynä ja myöskin ensi keväänä!


Taisin myös - ainakin muistaakseni - ilmoittautua ADHD-liiton strategiakoulutukseen, mikä tarkoittaisi käytännössä sitä, että pääsisin ohjaamaan strategia-juttuja ADHD-perheille. Mitä se käytännössä tarkoittaa? En minä vain tiedä! Mutta kuulosti niin kivalta, että oli pakko mennä ilmoittautumaan. 

Olen minä ehkä jonnekin muuallekin ilmoittautunut. En vain kuolemaksenikaan muista enää, mihin kaikkeen olen saanut itseni sotkettua tämän syksyn aikana. Eipähän ainakaan tule tylsää!

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Hevarittaren lumppublogi: Näillä mustilla räteillä raikkautta töihin!

Olen jo pitkään ihmetellyt yhtä asiaa: Saavatko rättiblogit paljonkin lukijoita? Siis sellaiset tekstit, missä esitellään erilaisia vaatteita ja kerrotaan, mistä ne on ostettu. "Lomalta paluu tapahtuu näissä upeissa lumpuissa!" Aha. Okei. Paitsi että ne rätit ja lumput, mitä näissä blogeissa mainostetaan, eivät ole IKINÄ sellaisia, mitä MINÄ suostuisin laittamaan päälleni.

Mutta makunsa kullakin. Ja mitä monipuolisempi maku, sitä useampi vaatetuottaja saa työtä ja rahaa. Monipuolinen maku on siis vain hyvästä! Harmin paikka vain on bloggaajien kannalta se, että maun ollessa näin monipuolinen ihmiset tuskin lukevat sellaista tekstiä, missä on - heidän mielestään - pelkkiä rumia rättejä. Vai lukevatko? Minä nimittäin en lue.



Ja koska minä olen hevari, kysymykseni kuuluu: Missä ovat ne blogit, missä arvioidaan hevirättejä? "Nyt palaa hevityttö töihin! Näillä asusteilla saat päät kääntymään ja työkaverisi pelkäämään." Enpä ole tällaisia otsikoita paljon blogeissa nähnyt. Tai sitten en ole vain osannut etsiä oikeista paikoista. Minulle saa vinkata, jos joku ylläpitää jotain hevirättiblogia! Otan tällaiset vinkit mielelläni vastaan.

Tässä niitä linkkejä olemassaoleviin hevirättiblogeihin odotellessa, päätin itse kuluttaa nämä viimeiset kesälomapäiväni siihen, että keikistelen kivoissa kesämekoissa, tulikuuman auringonpaahteen alla sievältä näyttäen ja kehun, miten hyvältä jokin kolttu tuntuu tai ei tunnu minun päälläni. Eli, tässä teille, arvon lukijat, HEVARITTAREN TÖIHINPALUU! NÄMÄ MUSTAT LUMPUT TUOVAT SYKSYN RAIKKAUDEN SINUNKIN TYÖPAIKALLESI.



Ensimmäinen ongelma alkoi jo siinä vaiheessa, kun mietin, miten hemmetissä saan otettua kuvat ilman kuvaajaa. Kokeilin järkkärin autotimeria, mutta huonolla menestyksellä. Jo tämä vaihe alkoi vituttaa, ja hiki alkoi virrata selkää pitkin. Lopulta totesin, että se kännykkäselfie on paras ratkaisu tähän dilemmaan. Ei muuta kuin parvekkeelle kännykän kanssa, vuoroin eri kolttu päällä. Onpahan naapureillakin jotain ihmeteltävää, kun saavat katsella, että mitä helvettiä se Mäkisen rouva on tällä kertaa keksinyt.

Tässä ensimmäinen rätti. Vixxsin Nocturnal-mekko. Kangas on vähän... Oudohkoa, mutta vaikuttaa siltä, että saattaa jopa kestää muutaman pesun. Mekossa on hauska huppu, mikä on vetoketjuilla kiinni, ja koska se on vetoketjuilla kiinni, sen saa - tadaa - irroitettua! Ihan kiva perusmekko töihin ja arkeen. Eikä edes hirveästi pelota ketään.


Vixxsin Nocturnal
Vaatteiden vaihto oli suhteellisen vaikeaa, koska jorma otsassa esti mekon poisottoa. Hiki alkoi valua oikein kunnolla, ja iho nihkeytyä. Mutta kun suomalainen nainen jotain päättää, niin se tehdään ja mennään läpi vaikka Danten helvetin. Seuraava rätti päälle ja menoksi.

Toisena on vuorossa Motörheadin kiva, käännettävä kesämekko. Ihan sama, kumpi puoli on edessä ja kumpi takana. Kangas on venyvää ja paukkuvaa ja tuntuu aistiyliherkän ihmisen iholla ihan mukavalta. Helma on jotenkin typerästi jaettu neljään osaan, ja sen vuoksi siinä on neljä saumaa, mutta eihän me nyt pienistä, kun eivät nekään meistä.


Motörheadin mekko
Minulla alkaa tulla toden teolla kuuma ja minulla on vaikeuksia saada nihkeän ja hikisen ihon vuoksi mekkoa pois ja toista tilalle. Perkele, kun tällaiseenkin piti ryhtyä. Jaksaa, jaksaa! Seuraavaa kolttua tarjolle.

Kolmas rätinpalanen kuuluu EMP:n omaan Full Volume-valikoimaan. Rätin nimi on Oh Boy, ja minä onnekas taisin napata tästä koltusta joko viimeisen tai toiseksi viimeisen kappaleen. Ovat nimittäin EMP:n sivujen mukaan myytyjä loppuun, kun yritin kovasti etsiä tähän linkkiä kyseisestä mekosta. Noh, mekko on kauhean kiva ihan jo siksikin, että siinä on helmassa yksisarvisia! Ja teksti: "We're all gonna die". Kuvioidun helman peittää kova ja karhean tuntuinen tyllikangas, mutta onneksi se ei kuitenkaan tule ihoa vasten.



Full Volumen Oh Boy!
Ei helvetti sentään! Minulta alkavat loppua paukut. Hiuksetkin ovat jo ihan märkänä hiestä. Ei tämä ole ihmisen hommaa, keikistellä vaatteissa tällaisena päivänä. Jos nyt pari vielä.

Neljäs kuuluu osaksi minun ehdotonta suosikkivaatesarjaani, Skelanimalsia! Tässä on ChungKee The Panda. Aivan ihana mekko, yksi minun suosikkimekoistani. Kangas on mukavaa ja pehmeää. Ja kuvakin on kiva. 


Skelanimalsin ChungKee The Panda
Jumalauta sentään, että alkaa ottaa kupoliin tämä jatkuva rättien vaihtelu tällaisella säällä. En kehtaa enää edes mennä parvekkeelle. Paitsi nyt menen ja otan viimeisen kuvan kera vitutuksen.

Viimeinen rätti tältä erää, Skelanimalsia tämäkin. Mutta mitä olisikaan elämä ilman yksisarvisia. Joten tässä Bonita the Unicorn. Kangas on aivan ihanan pehmeää, eikä minua edes vituta paidan tyttömäiset hörhelöt. Kyseessä on kuitenkin yksisarvinen ja vielä kuollut sellainen, joten silloin muutama hörhelö sallitaan. Paita tuntuu kivalta päällä myös kuumassa auringonpaahteessa. 


Skelanimalsin Bonita the Unicorn

Vaikka paita tuntuukin hyvältä päällä, en silti jaksa jäädä parvekkeelle tämän pidemmäksi aikaa keikistelemään, vaan menen takaisin sisään, ja riisun KAIKEN pois. IHAN KAIKEN. Sen jälkeen parkkeeraus sohvalle kera pääkallomukin ja jääkylmän karpalomehun. En ehkä toiste enää tee tällaista rättiblogiprojektia. Oli sen verran hikistä touhua ja vituttaakin alkoi. Nyt ehkä ymmärrän, miksei niitä hevirättiblogeja ole ihan joka tytöllä: Tämähän on aika karseaa touhua! Onneksi pääsen tästä hetikohta lähtemään Turun viinifestareille joku näistä ihanista koltuista päälläni. Ehkä siellä vitutus vihdoin väistyy.




torstai 19. heinäkuuta 2018

Pitti pieni pyörii - Cannibal Corpse Turussa

Eilen oli yksi tämän kesän hauskimmista tapahtumista, kun eräs maailman kovimmista hevibändeistä, Cannibal Corpse, tuli kotikaupunkiini Turkuun. Kaikki teistä tietävät, millainen bändi Cannibal Corpse on. Ellet ole kuullut nimeä aikaisemmin, niin yhden biisin ainakin olet. Elokuvassa Ace Ventura - Lemmikkidekkari on kohtaus, missä Ace menee tapaamaan erästä nörttituttavaansa, ja kulkee hevikeikka-alueen lävitse. Tuo bändi, joka soittaa tuossa kyseisessä kohtauksessa, on Cannibal Corpse. Ja biisi, jota he soittavat, on Hammer Smashed Face.


Rakas aviomieheni - trancemies - on uskollisesti seurannut minua hevikeikalta toiselle, Tuskasta toiseen. Eikä ole valituksen sanaa sanonut! Joskus on kertonut jopa nauttineensa keikoista ja festareista kanssani, vaikkei hevimiehiä varsinaisesti olekaan. Tunnen kuitenkin mieheni sen verran hyvin, että Cannibal Corpse on jo sen luokan örinää, että tällaista keikkaa ei mieheni arvostaisi. Ei edes minun takiani. Turhaa siis maksaa hänelle lippu, koska ei hän tulisi keikasta nauttimaan kuitenkaan. Onneksi sain mukaani hyvän ystäväni, joka on nuoresta asti kuunnellut kyseistä bändiä ja osaa arvostaa heidän örinäänsä. Ja meillä oli kieltämättä erittäin hupaisat humpat!

Koska "Joku Itselleni Tuntematon Henkilö" nukkui vähän pidemmät päikkärit ja heräsi siihen, että puhelin soi, emme ehtineet ensimmäisen lämppärin, Mörbid Vomitin, keikalle. Eipä tuo nyt ihan hirveästi meitä haitannut, sillä Cannibal Corpsea me lähinnä halusimme kuunnella. Kurvasimme taksilla Logomon pihaan siinä vaiheessa, kun toinen lämppäri, Pillorian, oli lavalla. Hienoa musiikkia myös Pillorianilta. Tykkäsin!

Pillorian

Ennen keikkaa istuimme hetken Logomon baarissa, sillä selkäni ei kestänyt seisomista. Minulla oli mukanani polaroid-kamerani, ja yhtäkkiä viereisen pöydän suhteellisen humaltunut mieshenkilö juoksi luokseni:

"Hei, mitä maksais, jos sä ottaisit meistä foton? Tuleekse niinku heti?"
"Joo, tämä kuva printtautuu tästä heti. Saat mukaas saman tien."

Olin jo pyytämässä euroa ihan vain kattamaan kalliin filmipaperin, kunnes mies kaivoi lompakostaan kympin setelin:

"Riittääks tä? Jos otettais kaks kuvaa, mulle yks ja kaverille toinen."

Katsoin miestä haavi auki hetken aikaa. Kymppi siitä hyvästä, että otan kaksi polaroid-kuvaa? Totta munassa! Otan vaikka kolmannenkin. Pyysin miehet poseeraamaan ja nappasin kaksi kuvaa. Olin tienannut rahaa! Waude.

Kyltti baarin seinällä Logomossa.

Ystäväni sai bisnes-idean ja sanoi, että seuraavalla kerralla kannattaa ottaa enemmän filmikasetteja mukaan, niin voi myydä polaroideja useammalle ihmiselle. Hän on kyllä täysin oikeassa! Nykyisin paperikuvia arvostetaan aivan liian vähän.

Vihdoin ja viimein alkoi odotettu keikka, ja Cannibal Corpse asteli lavalle. Porukka huusi ja moshasi aivan täysillä. Minä muiden mukana. Näin tasokas bändi ei petä ikinä, eikä kyllä pettänyt nytkään! Aivan mahtava meininki ja todella mahtava keikka. Tuli örinää kyllä koko rahan edestä.

Cannibal Corpse on perustettu vuonna 1988. Siis KOLMEKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN! Sedät ovat jaksaneet paukuttaa heviä kolme kokonaista vuosikymmentä. Kerrassaan ihailtavaa! Mutta kyllä se setien niskalihaksistossa sitten näkyikin. Laulajan niskalihakset olivat paksummat kuin vanhan tammen runko. Siinä vaiheessa, kun itsellä olivat niskan tunnin moshauksen jälkeen niin kipeät, että tuskin jaksoi omia aivojaan enää kannatella, niin nämä setämiehet olivat vasta lämmittelykierroksella. Ei tuntunut missään!

Cannibal Corpse

Keikan tasan ainoa miinuspuoli oli sen lyhyys. Tunti ja vartti. Olisin odottanut hieman pidempää keikkaa. Toisaalta, niskalihakseni eivät ehkä olisi kestäneet kauempaa. Olisin silti mielelläni kuullut vielä muutaman biisin. Setämiehillä kun noita levyjä on ihan vain muutama julkaistuna tämän kolmenkymmenen vuoden aikana, niin kyllä heillä biisejäkin riittää kattamaan pidemmänkin keikan.

Cannibal Corpsen Suomen kiertue päättyy tänään Helsinkiin. Jos siis ottaa päähän, ettet ehtinyt Tampereen, Oulun etkä Turun keikalle, vielä on mahdollisuus päästä kuulemaan laadukasta örinää Helsingin Nosturiin. Ovet aukeavat klo 19 reikä reikä. 

Älä missaa tätä tilaisuutta, sillä seuraavaa ei välttämättä tule! 


maanantai 2. heinäkuuta 2018

Tuska takana, tuskainen festariolo päällä


Kesän 2018 Tuska on taakse jäänyttä elämää. Seuraavana ohjelmistossa on festariolosta paraneminen, mihin saattaakin sitten mennä muutama päivä. Surullinen fakta on se, että en ole enää mikään 20-vuotias, ja kolmen päivän riekkuminen festareilla vaatii veronsa.

Tässä meidän festarikuulumiset sekä (helvetin huonoina) kännykkäkameran kuvina (minähän en järkkäriä ota tuollaisiin tapahtumiin mukaan; menee vielä rikki tai varastetaan) että lyhyinä tunnelmina.


Perjantai 29.6.2018

Juna Helsinkiin on tupaten täynnä. Lieneekö Helsingissä enemmänkin tapahtumia tänä viikonloppuna kuin Tuska ja Pride? 

Rautatieasemalta on vain parin vaivaisen minuutin kävelymatka Simonkentälle ja hotelliin. Olen varannut Scandic Simonkentästä meille saunallisen hotellihuoneen king size-vuoteella. Respan setä kysyy, haluammeko parvekkeellisen huoneen samaan hintaan. Tyhmä kysymys. Tietenkin haluamme! 






Seitsemännen kerroksen näkymät yli kesäisen Helsingin ovat uljaat. Ehdin hetken aikaa olla todella iloinen upeasta hotellihuoneestamme, kunnes näen alapuolellani Grillimaisteri-tapahtuman kojuja ja jumalattoman suuren lavan. Siellähän on esim. Ellinoora esiintymässä suoraan meidän parvekkeemme alapuolella. Miten "mukavaa"! Juuri tätä minä halusinkin! Herätä joka aamu karmeassa krapulassa jonkun kiekukaulan kajahduksiin. Ei yhtään hyvä.



Otan pikaisen suihkun, vaihdan vaatteet, meikkaan ja sen jälkeen lähdemme kohti Tuskaa. Kampin metroasema on täynnä tummanpuhuvia ihmisiä. Heillä on sama matka kuin meillä. Tunnen oloni nyt jo kotoisaksi.





Saavumme alueelle Turmiön Kätilöiden soittaessa. Kierrämme alueen, tutustumme kojuihin ja alueen tarjontaan noin yleensäkin ja nautimme rennosta tunnelmasta. Tapaamme tuttuja, vaihdamme kuulumisia, otamme kuplajuomaa ja minä täyttelen viinipäiväkirjaani. Mieheni pyörittelee silmiään ja ystäväni katsoo minua haavi auki: "Onko sulla siis OIKEESTI joku viinipäiväkirja?" Juu, onhan minulla. En vain olisi ihan heti uskonut, että minä pääsisin sitä täällä Tuskassa täyttelemään, mutta täytyyhän se täyttää, jos kerran uusia viinituotteita maistelee.





Perjantain musiikkikattaus on vaisuhko. Käyn minä muutaman keikan tsekkaamassa, mutta musiikillisesti odotan enemmän lauantailta ja sunnuntailta.

Arch Enemy

Hotellille palaamme K-market Sörkan kautta. Iltamässyt maistuvat laskuhumalassa. Istumme hotellin parvekkeella, syömme suklaajäätelöä suoraan purkista ja katsomme tulipunaista auringonlaskua. Juuri nyt kaikki on hyvin.




Lauantai 30.6.2018

Saan silmäni juuri ja juuri raotettua. Kysyn mieheltäni karhealla äänellä, mitä kello on. Se on yksi iltapäivällä. Perkele! Meidän piti osallistua Pride-kulkueeseen. Missasimme koko tapahtuman. 

Sätin miestäni ja kysyn, miksei hän herättänyt. Ei hän viitsinyt, kun nukuin niin sikeästi. No, ensi vuonna sitten!



Pikainen suihku, vaatteet, meikit ja hiukset hyvin. Reppu olalle ja taas kohti Suvilahtea. Ilma on jäätävä, joten minun on pakko ottaa mukaani huppari. Toivon, että se riittää.

Runsaasta moshauksesta huolimatta jäädyn. Mitä pidemmälle päivä menee, sitä kalseammaksi ilma käy. Käyn Varustelekan kojussa ostamassa itselleni hanskat ja huivin. Suomen kesä. Perkele.


Festarialueen ainoan kahvikojun edessä on kilometrin pituinen jono ihmisiä. Viereinen koju myy mainoksensa mukaan terveellisistä shittiä. Ostan goottilatte-juotavan, missä ei ole kahvia eikä maitoa. Sen sijaan siinä on aktiivihiiltä, mikä puhdistaa kehon kaikista myrkyistä. Sehän sopii kaiken viinin ja siiderin jälkeen. Goottilatte on lämmin ja se maistuu oudolle. Juon sen mahdollisimman hitaasti, jotta saisin sormiani lämmitettyä kuumaa mukia vasten mahdollisimman pitkään.




Mieheni ottaa corpse paintin. Hän näyttää ihan pandalta. 

Saamme seurata suhteellisen tarkasti festariohjelmaa, sillä tänään on tiukka setti hyviä bändejä luvassa. Vanhoja setiä, mutta taattua laatua. Esimerkkinä Kreator, joka on tehnyt heviä jo silloin, kun minun vanhempani puristelivat finnejä naamastaan. 


Foreseen

Mokoma

Kreator
At The Gates

Gojira

Kun lähdemme alueelta pois, tapaamme Prideen osallistuneita tuttuja. Jatkamme matkaa heidän kanssaan, kunnes minulle iskee sellainen nälkä, että meidän on pakko etsiä joku ruokapaikka. Yögrilli palvelee, ja minä saan mässyä naamariin.



Jatkamme kahdestaan Kamppiin. Jäämme Memphisiin juomaan skumppaa ja siitä vasta hotellille. Olemme molemmat niin kännissä, että saamme raahautua Mempihisistä Scandiciin. Onhan siitä ihan kymmenen metrin matkakin.





Sunnuntai 1.7.2018

Olen karmeassa krapulassa, kun herätyskello soittaa hotelliaamiaiselle. Vedän napani täyteen munakokkelia ja painun huoneeseen takaisin nukkumaan.

Herään jonkun Grillimaisteri-kiekukaulan jodlaukseen. Kuka lie tällä kertaa. Meillä ei ole kiire alueelle, sillä ensimmäinen kumpaakaan kiinnostava esiintyjä aloittaa vasta myöhemmin. Olimme sopineet, että riittää, jos olemme neljän aikoihin Suvilahdessa.


Laitan hotellihuoneemme saunan päälle. Se pitää kokea, kun kerran siitä on maksettu. Istun pitkään saunassa ja käyn aina välillä parvekkeella vilvoittelemassa. Ja joudun samalla kuuntelemaan Grillimaistereiden paskaa musiikkitarjontaa. Hyi. Soittaisivat edes Paranoidin.

Sauna virkistää vanhan ja väsyneen mielen. Uudet festarikuteet, uudet meikit, uusi ilme. Tällä kertaa saa jopa ottaa aurinkorasvan mukaan. Ensimmäistä kertaa näyttää siltä, että saamme aurinkoa sateen sijaan.



Minä pääsen taas täyttelemään viinipäiväkirjaani. Päätän myös ostaa tuliaiset. Tarjolla on yllättävän vähän lady fit-toppeja, joten tyydyn vain yhteen tuliaispaitaan. Sen lisäksi minun on pakko ostaa kirja. Tuskaan kannattaa tulla nimenomaan kirjaostoksille! Ja maistelemaan viinejä.



Käyn palauttamassa pantilliset viinilasit panttikojuun, ja siellä seisova mies tyrkyttää minulle Samu Sirkan chilipähkinöitä. Niissä on siis heinäsirkkoja mukana. Minä otan pussillisen, ihan vain mielenkiinnosta, vaikken itse aio syödä niitä. En ole vegaani, mutta kasvissyöjä kyllä olen, ja käsittääkseni heinäsirkka on elävä eläin. Mieheni vetää koko pussin tyhjäksi. Sanon, etten aio pussata häntä loppupäivänä. Unohdan kuitenkin lupaukseni, kun vereni alkoholipitoisuus nousee.




Voisin ehkä muuten ryhtyäkin vegaaniksi, mutta olen liian koukussa maitotuotteisiin. En voisi elää ilman juustoja ja suklaata. Samoin käytän kananmunia ja hunajaa. Käyn kuitenkin sunnuntain festariruuan ostamassa vegaanikojusta. Ruoka on yllättävän hyvää festariruuaksi. Siinä on oikeasti jotain makua.

Ihsahn

Europe

Europe esiintyy. Final Countdownin jälkeen melkein puolet festariväestä poistuu. Tylsää. Edessä on vielä kaksi esiintyjää. Sunnuntain pääesiintyjä on Parkway Drive. Aussisedät vetävät todella hyvän keikan. Europen jälkeen pois lähteneet missasivat upean keikkaelämyksen! 

Parkway Drive

Parkway Drive

Haemme iltamässyä K-market Sörkasta ja menemme hotellille. Käymme respan kautta, koska haluan saada myöhäisen check-outin. Se onnistuu, ja sovimme kolme tuntia myöhäisemmän check-outin. Ihanaa, saamme nukkua pidempään!

Maanantai 2.7.2018

Hotelliaamiainen menee alas juuri ja juuri. Nuokun aamiaispöydässä. Sen jälkeen äkkiä ylös meidän hienoon huoneeseemme, unimaski naamalle ja unta kuuppaan. Herään puolen tunnin välein, ja näen ihan omituisia unia. Klo 14 päätän, että nyt saa riittää. En halua nähdä enää yhtään outoa unta. Alan pakata tavaroita. Kohta meidän pitää lähteä kuitenkin.



Raahaudun respaan silmäpusseineni. Näytän ihan hirveältä. Ihan kuin olisin riekkunut kolme päivää jossain hevifestareilla. Maksan kolmesta lisätunnista ja lähdemme kohti rautatieasemaa.

Pikaiset kaakaot Robert's Coffeessa ja sen jälkeen junavaunun rauha. Tuska oli hauska, kuten aina, mutta en olisi jaksanut enää yhtään enempää tuskailua. Vanhuus ei tule yksin. Armas koti odottaa, ja rakkaistakin rakkain karvakuonomme Kauno. Äidillä on ollut ikävä omaa hauvaa.

Nyt vuoden mittainen palautuminen, niin ensi vuonna jaksaa taas!