Vähän liiankin tuttua huttua

Kouluttautuminen on kivaa, ja suhteellisen hyödyllistäkin aina aika ajoin. Mutta välillä minusta tuntuu siltä, että olisi kaikkien kannalta mukavampaa, jos minulle vain annettaisiin se todistus ilman kurssilla istumista. Minä säästäisin aikaani ja kurssilla olisi paikka jollekin sellaiselle henkilölle, jolle asiat ovat täysin uusia.

Tämän viikonlopun olen istunut murtuneen käteni kanssa SPR:n Turun toimistolla mielenterveyden ensiapu 2-kurssilla. Eipä se murtuma haitannut, kun en juurikaan tarvinnut kättäni sen kurssin aikana. Sen kun vain istuin ja kuuntelin. Ja pureskelin terveen käteni kynsiä.

Koulutusviikonlopun aiheet olivat ihanan positiivisia: skitsofrenia, psykoosit, kaksisuuntainen mielialahäiriö, masennus, ahdistus, itsemurhat, päihteet, äkilliset traumat ja mielenterveyden häiriöt noin yleensäkin. Asia oli todella tärkeä, eli miten kohdata henkilö, jolla on jokin mielenterveyden häiriö ja antaa hänelle ensiapua. Oli vain yksi ongelma: minä osaan nämä hommat jo!

Tuliko minulle täysin uutta tietoa? Eipä oikeastaan. Ehkä jotain sellaisia lukuja, mitä en ollut aikaisemmin tiennyt, kuten vaikkapa se, kuinka monta prosenttia ihmisistä kokee elämänsä aikana paniikkikohtauksen. Mutta luvut eivät olleet tämän koulutuksen ydinasiaa, vaan se, miten kohdata ihmiset silloin, kun pääkopassa menevät johdot solmuun.

Osaanko kohdata masentuneen ihmisen? No DUUUUUH! 

Tiedänkö, miltä masentuneesta ihmisestä tuntuu? Voi Pyhä Pieru, aivan taatusti tiedän! Ja ihan helvetin hyvin tiedänkin.

Tiedänkö, mihin ohjata masentuneen ihmisen? Harvinaisen hyvin, paitsi että Turussa tämä julkinen sektori ei oikein vakuuta toiminnallaan, joten siitä tiedosta ei ole tuon taivaallista hyötyä. Turussa masentuneen ihmisen kohdalla ensimmäinen kysymys on: Onko sinulla varaa maksaa yksityiselle lääkärille? Vasta sen jälkeen mennään itse asiaan.

Sen sijaan, että minä olisin nuokkunut siellä koulutuksessa kaksi päivää tuhannen väsyneenä, huonosti nukkuneena, murtuneen käteni kanssa ja syönyt kynsiäni, olisin voinut antaa paikkani jollekin sellaiselle, joka ei oikeasti tiedä, miten kohdata masentunut henkilö. Olisin vain käynyt hakemassa todistuksen, missä lukee: "Joo, kyllä se Mäkiskä nä hommat osaa".

Ja nyt ei saa ymmärtää väärin! En missään tapauksessa kritisoi koulutusta enkä myöskään kouluttajaa. Koulutus oli hyvä ja kouluttajasta huomasi, että hän todella tiesi, mistä puhui. Koulutusmateriaali oli myös laadukasta. Tasan ainoa vika koulutuksessa oli se, ettei se tarjonnut juuri minulle mitään uutta. Ja se alkaa turhauttaa, kun joutuu väkisin istumaan päiväkaupalla koulutuksissa, missä ei saa mitään uutta tietoa, mutta jos haluaa saada sen pätevyyden, niin se istuminen on pakko suorittaa.

Nooh, nyt se koulutus on kuitenkin istuttu, ja olen astetta pätevämpi antamaan ensiapua mielenterveydessä. Seuraavaksi on vuorossa mielenterveyden ensiapu 2:n ohjaajakoulutus myöhemmin tänä vuonna. Jos haluan saada ohjaajan ja kouluttajan pätevyyden, se tarkoittaa sitä, että joudun istumaan kolme pakollista päivää koulutuksessa, taas kerran.

Sainpahan sentään ilmaiseksi kurssiin kuuluvan kirjan mielenterveyden häiriöistä! Kirjoja ei voi ikinä olla liikaa.

Asiaa koirista, koiran hankkimisesta ja pentutehtaiden välttämisestä

Koirien hankinta on puhuttanut paljon viime aikoina. Etenkin kaksi asiaa ovat olleet mediassa esillä: 1) pentutehtaat, ja 2) lemmikkien huono kohtelu. Haluanpa tuoda oman korteni kekoon tämän asian osalta.

Minun rakas Kaunoni odottamassa omaa vuoroaan nose work-tunnilla.

Miksi haluat koiran?

Koiranpennut ovat valtavan suloisia ja ihania. Kaikki haluavat koiranpennun! Ennen kuin menet hankkimaan pennun, kysy itseltäsi seuraavat kysymykset:

1) Miksi haluan koiran?

2) Onko elämässäni tilaa koiralle juuri nyt?

3) Onko minulla varaa koiraan?

4) Onko minulla aikaa koiralle?

Mikä on syy sille, että haluat koiran? Onko tarkoituksenasi laihduttaa, ja haluat jonkun, ketä pakottaa sinut kolmesti päivässä ulos lenkille? Jos tämä on syy, unohda se koiran hankinta saman tien. Haluatko elämääsi rakkaan ystävän ja perheenjäsenen, josta haluat pitää huolta koko sen eliniän ajan? Ei kun koiraa etsimään!

Kauno rakastaa pusikoissa juoksemista. Ja emäntä rakastaa punkkitarkastuksia.

Mikä on elämässäsi juuri nyt tärkeintä? Onko se matkustelu ja festareilla ravaaminen? Sitten ei kannata ottaa koiraa. Koira vaatii aikaasi, ja se vaatii sitä PALJON. Kaiken huipuksi, koira vaatii aikaasi usean vuoden ajan. Varaudu siihen, että olet "kiinni" koirassa vähintään sen 10 vuotta, toivon mukaan vielä kauemminkin.

Se kaikista suloisinkin pentu vaatii koulutusta ja ulkoilutusta. Ellei pentua jaksa kouluttaa ja ulkoiluttaa, se tulee tuhoamaan kenkäsi, talosi ja järkesi. Ei ole pennun syy, ellei sitä kouluteta ja opeteta, vaan kouluttamatta jättäminen on aina omistajan syy. Pennun rankaisu siitä, ettei omistaja ole viitsinyt, tarkoittaa minun silmissäni sitä, ettei kyseinen ihminen ole ansainnut koiran ystävyyttä ja rakkautta.

Koiran ylläpito maksaa rahaa. Ei sen koiran tarvitse gourmet-ruokaa syödä joka päivä, mutta se halvinkin ruoka kuitenkin maksaa rahaa. Samoin eläinlääkärimaksut ovat tätä nykyä aivan järkyttävät. Onko sinulla varmasti varaa tähän kaikkeen? Jos on, niin hyvä. Ellei sinulla ole mahdollisuutta saada omalle lautasellesikaan muuta kuin kaurapuuroa päivästä toiseen, kannattaa miettiä kahdesti, onko juuri nyt oikea aika koiralle.

Kaunon lempiharrastus on hajutyöskentely.

Rekisteröity rotupentu luotettavalta kasvattajalta

Jos olet varma, että juuri nyt on oikea aika koiralle, on aika tehdä se osuus, jolloin vältät pentutehtailijoita. Se on yllättävän helppoa pienellä maalaisjärjen käytöllä. Minä olen ostanut rekisteröidyn rotukoiran Facebook-ilmoituksen perusteella, ja sain terveen koiran, jolla on hyvät sukutaustat. Miten tein sen?

Kun näin ilmoituksen, ihan ensimmäisenä tarkistin, onko kennelillä omaa nettisivua. Olihan sillä! Nettisivuilta löytyivät tasan samat tiedot kuin ilmoituksestakin: Kasvattajien nimet, puhelinnumerot, osoitteet jne. Sen jälkeen vilkaisin Kennelliiton sivuja. Kappas, myös sieltä löytyi kyseinen kasvattaja rekisteröitynä Kennelliittoon, ja edelleenkin myös Kennelliitolla oli samat yhteystiedot kuin ilmoituksessa oli. Pentue oli rekisteröitynä Kennelliiton sivuilla. Kun olin selvittänyt nämä tiedot, otin puhelimen kauniiseen käteen, ja soitin ilmoituksen puhelinnumeroon.

Ihan ensiksi kasvattaja esitteli koiran. Sen jälkeen hän kyseli MINUN taustaani. Miksi olen hankkimassa koiraa, millaisessa talossa asun, voinko tarjota koiralle tarpeeksi liikuntaa ja suotuisat elinolosuhteet. Kunnollinen kasvattaja on AINA kiinnostunut siitä, millaiseen kotiin pentu annetaan.

Koirapuisto on Kaunolle tärkeä paikka.

Tämän pienen "haastattelun" jälkeen meidät kutsuttiin käymään kasvattajan luona, heidän kotonaan. Samalla näkisimme myös pennun emon. Vasta ihan viimeisenä mainittiin hinta.

Kun pääsimme perille kasvattajille, vastaan tuli kymmenkunta karvaturria. Ilmoituksen pentu ei todellakaan ollut talon ainoa koira! Kaikki koirat olivat sosiaalisia, hyvinvoivia ja pennut leikkisiä ja uteliaita. Päätöksen teko ei tämän jälkeen ollut enää vaikeaa, ja pentu lähti mukaamme.

Toki hinta kirveli kukkaroa, mutta rekisteröidystä pennusta pitää maksaa! Jos joku tarjoaa rekisteröityä rotupentua kahteensataan euroon, pitää hälytyskellojen alkaa soida saman tien. Rodusta riippuen, hinta on sen tuhannen euroa, vähintään. Tällä rahalla ostat sekä terveen pennun että kasvattajien tuen ja tietotaidon. Hyvät kasvattajat auttavat sinua taatusti koirankasvatustyössäsi!

Pähkinänkuoressa siis, rekisteröity rotupentu maksaa aina kunnon summan rahaa, pentue löytyy Kennelliiton nettisivuilta ja kasvattaja kutsuu sinut kotiinsa katsomaan pentua. Halpa rotukoira, joka luovutetaan torin kulmalla, on taatusti pentutehtailun tulosta.

Rekisteröityjen kasvattajien tiedot on todella helppo löytää ystävämme Googlen avulla tätä nykyä. Tiedot eivät ole valtion salaisuuksia, ja myös rotujärjestöt auttavat mielellään. Minulla ei mennyt montaa minuuttia, kun kaivoin kasvattajasta tiedot esiin. Ei mene taatusti sinultakaan! Ja tällä pienellä etukäteistyöllä varmistat sen, että todellakin saat sitä, mitä tilaat.

Älä pelkää kodinvaihtajaa

Rekisteröidyt rotupennut eivät ole ainoita koiria maailmassa. Myös eläinsuojeluyhdistykset palvelevat! Sieltä haettu koira ei maksa niin paljoa, mutta tiedät varmasti, että tuet juuri tämän yhdistyksen tekemää hyvää työtä, etkä pentutehtailua.

Yhdistyksessä osataan myös kertoa eläimestä ja voitte yhdessä pohtia, millainen koira sopii juuri sinun kotiisi. 

Entä sitten kaverin kaveri, joka joutuu luopumaan Turresta, koska allergia? No, kysypä ihan suoraan kaveriltasi, millainen ihminen tämä kaverin kaveri on. Voiko häneen luottaa? Onko koira hyvin hoidettu? Onko hän taatusti oikealla asialla? Ei ole mitenkään outoa esittää tällaisia kysymyksiä tilanteessa, missä ollaan antamassa kotia koiralle. Ennemmin kysyy monta turhaa ja tyhmää kysymystä kuin liian vähän kysymyksiä, ja tulee huijatuksi.

Koirissa on eroja

Äläkä unohda sitä tärkeintä, eli rotuominaisuuksia! Jos asut kerrostaloyksiössä kaupungin keskustassa, haluatko varmasti ottaa paljon liikuntaa tarvitsevan vetokoiran, kuten vaikka malamuutin? Tai vaihtoehtoisesti, haluatko ottaa englanninbulldogin aktiiviseksi kaveriksi erilaisiin harrastuksiin? Tuskinpa. Vääränlainen koira vääränlaisessa kodissa tietää ongelmia.

Kaikki koirarodut eivät ole sopivia lapsiperheisiin, eikä kaikista koiraroduista tule hyviä vahtikoiria. Monet koirarodut ovat sopivia kerrostaloasumiseen, mutta sitten taas on niitä rotuja, mitä ei voi missään tapauksessa suositella kerrostaloon, edes siinä tapauksessa, että perhe on aktiivinen noin muuten. Mikä rotu sopii juuri sinulle? Esim. Hankikoira-sivusto auttaa tässä asiassa. 

Kauno kuskausvuorossa.

Minun rotuni on suomenlapinkoira. Parasta juuri minun rodussani on sen sopeutuvaisuus ja ystävällisyys. Suomenlapinkoira on kaikkien kaveri, myös pienten lasten. Tämä rotu sopii monenlaiseen ympäristöön, myös kerrostaloon, mutta kaipaa toki runsaasti liikuntaa. Lappari on kiva harrastuskaveri ja sopii kaikenlaiseen harrastukseen sen mukaan, mikä koiraa itseään kiinnostaa. Turkki on helppohoitoinen, ja talvella koira ei todellakaan tarvitse vaatetusta! Suomenlapinkoira pärjää missä tahansa pakkasessa. Helppo kouluttaa ja todella älykäs. Terve ja pitkäikäinen rotu, Suomessa hyvin yleinen ("ylläripylläri", kun on kerran suomalainen rotu) ja rekisteröityjä kasvattajia on runsaasti. Kaunis ulkonäkökään ei ole mitenkään miinuspuolena, vaikkei koiraa ulkonäön takia ostetakaan.

Miten niin harrastus, mikä koiraa itseään kiinnostaa? No siksi, että tämä rotu on yksi perhanan pässi! Ellei kiinnosta, niin sitten koira ei taatusti tee. Jästipäisempää rotua saa hakea. Vahtikoirana erinomainen, mutta haukkuherkkyys tulee esiin kaikissa tilanteissa, myös niissä, jolloin sitä vahtimista ei niinkään tarvitsisi. Vaatii ehdottomasti vähintään peruskouluttamisen! Muuten hommasta ei tule mitään, ja koira vie omistajaansa kuin pässiä narussa. Aikamoinen velmuilija ja teini-ikäisenä käyttäytyy kuin pahainen pikkukakara. Ei ole tippaakaan miellyttämishalua, ellei sitten miellytä itseään. Omistajan miellyttäminen ei kiinnosta. En silti vaihtaisi rotua!

Hajuerottelua parvekkeella.

Kysyttävää?

Jos on jotain kysyttävää liittyen koiran hankkimiseen, niin avaa suusi ja kysy! Ota selvää! Älä innostu halvasta hinnasta. Jos homma kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei taatusti ole totta. Harkitse ja harkitse vielä toisenkin kerran. Älä tee hätiköityjä päätöksiä. Myös koira on elävä ja tunteva olento, jota ei oteta perheeseen leluksi, vaan perheeseen kuuluvaksi tärkeäksi jäseneksi.

Tietoa löytyy pilvin pimein pitkin nettiä. Jaksa siis etsiä sitä tietoa, kun sitä kerran on saatavilla. Erinomaisia tietolähteitä ovat edellä mainitut Hankikoira-sivusto, Kennelliitto, eri rotujen rotujärjestöt ja Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen ylläpitämä Koiratieto-sivusto. Hyvää tietoa pentutehtailusta ja sen välttämisestä löytyy myöskin Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen ylläpitämästä Halpakoira-sivustolta. Siellä on selkokielellä asiaa siitä, miten erottaa hyvän ja luotettavan kasvattajan pentutehtailijasta.

Älä tule huijatuksi, vaan etsi tietoa ja ota selvää asioista! Koira on maailman paras kaveri, ja jokainen koira ansaitsee hyvän kodin. Anna sinä hyvä koti juuri sinulle sopivalle koiralle, tukematta pentutehtailua.

Menossa jäljestämään.

Lupauksia vuodelle 2018

On aika tehdä uuden vuoden lupaukset vuodelle 2018. Vilkaisin viimevuotista listaani. Se näyttää tältä:

• Yhteistä parisuhdeaikaa
• Nykyiset opinnot kunnialla loppuun
• Uusia, mielenkiintoisia opintoja
• Uusi koiraharrastus
• Tarkempaa taloudenhoitoa
• Parempaa huolta itsestä
• Tulevaisuudensuunnitelmien selkiyttäminen
• Vapaaehtoistyön jatkaminen
• Koira-avusteiseen toimintaan paneutuminen

Mitä näistä lupauksista olen onnistunut pitämään? Ainakin sain valmentaja-opinnot suoritettua loppuun kunnialla, olen aloittanut uudet opinnot (pikemminkin monta uutta opintoa) ja aloitin uuden koiraharrastuksen. Jatkoin vapaaehtoistyön tekoa, ja jopa sain uusia vapaaehtoistöitä. Olen paneutunut koira-avusteiseen toimintaan ja tulevaisuudensuunnitelmat ovat osittain selkiytyneet. Taloudenhoito on perseellään, en osaa edelleenkään pitää itsestäni huolta ja vaikka parisuhdeaikaa on tullut vietettyä, sitä ei ole tullut vietettyä niin paljon kuin mikä oli tarkoitus. En ole siis täysin onnistunut pitämään lupauksistani kiinni vuoden 2017 aikana.

Enemmän vapaapäiviä vuonna 2018!

Kun mietin tavoitteitani ensi vuodelle, voisinpa melkein tehdä hieman päinvastaisen listan. Opintoja minulla on tällä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi. Voisin pitäytyä näissä nykyisissä ja olla ottamatta enempää opintoja repertoaariini. En lupaa vähentää, koska tiedän, etten onnistu siinä kuitenkaan. Mutta lupaan olla lisäämättä enää taakkaani jollain täysin uudella.

Lupaan myös, etten lisää vapaaehtoistyön määrää. Aion pysyä tässä nykyisessä määrässä enkä aio vähentää sitä. Mutta lupaan, että vapaaehtoistyöt ovat nyt tässä enkä ryhdy enää mihinkään uuteen luottamustehtävään. Minulla on niitä tässä kohdin ihan tarpeeksi.

Yhden uuden koiraharrastuksen tulen aloittamaan, sillä olen ilmoittanut jo Kaunon siihen. Mutta lupaan, että en ota myöskään koiraharrastuksia enää lisää. Rally-toko ja nosework riittävät.

Väriä elämään vuonna 2018!

Mitä minun pitäisi luvata, on asioiden lisäämisen sijaan vähentää niitä. Lisätä yksinoloaikaa, parisuhdeaikaa ja lepoa, sekä vähentää kaikesta muusta. Myös tämä kiukutteleva selkäni herättää kysymyksen mielessäni: Olisiko vihdoin ja viimein aika yrittää tehdä jotain selkäni hyvinvoinnin eteen? Ne jumppamuodot, mitkä auttavat juuri minun selkävammaani, eivät ole sellaisia, mitkä ihan hirveästi houkuttelisivat minua. Ja taas minua houkuttelevat urheilulajit eivät sovi selkävammani kanssa yhteen. Paska tilanne kaikin puolin. Mutta lupaan, että kun minulla on tarpeeksi aikaa, voimia ja jaksamista, ja olen saanut selätettyä tämänhetkisen masennuksen ja uupumuksen, yritän tehdä jotain tämän selkäni hyvinvoinnin eteen. Tällä hetkellä henkinen hyvinvointini ja jaksamiseni on tärkeämpää saada kuntoon kuin selkäni, vaikka on sekin tärkeä asia.

Entäs talous ja raha-asiat? En viitsi edes yrittää, sillä en onnistu siinä kuitenkaan! Luojan kiitos, minulla on todella hyvä mies. "Tarkan markan mies". Hän on huomattavasti parempi ja tarkempi taloudenhoitaja kuin minä olen. Lupaan, että jätän rahojemme hoidon miehelleni, ja siirryn itse taka-alalle. En halua tulla väliin sättäämään. Luotan mieheeni ja tiedän, että hän pitää meidän raha-asioistamme paljon parempaa huolta kuin mitä minä osaisin pitää.

Rauhoittumista ja yksinoloa vuonna 2018!

Vuodesta 2018 tulee hyvinvoinnin vuosi. Vähentämisen vuosi. Lisää voimaa, vähemmän stressiä. Aion parantua tästä masennuksesta ja burnoutista! Olen päättänyt sen. En anna näiden asioiden hallita elämääni enää. Vuosi 2018 toimikoon lähtölaukauksena kohti parempaa hyvinvointia ja valoisampaa, värikkäämpää elämää!

Hyvinvoivaa ja valoisaa uutta vuotta 2018 aivan jokaiselle!

Kauno, Yoda ja maailman arvokkain joululahja

Maanantai. Kotisohva. Hirvittävä väsymys. Minulla olisi ollut tänään luento ja halikoira-tapahtuma yliopistolla, mutta en saa itseäni liikkeelle. Syksyn kiireet painavat vanhaa ja raihnaista ruumista. Viime viikolla oli taas liian paljon menoa ja liian vähän lepoa. En tunnu löytävän tasapainoa.

Päätän työskennellä Moodlen parissa hiukan aikaa. Pari kurssia vaatii, että osallistun keskusteluun Moodlessa ja annan vertaispalautetta. Luen kirjoitustöitä ja tunnen kummallisen tunteen selässäni. Ihan kuin joku tuijottaisi minua syyttävin silmin. Olo on epämiellyttävä ja se saa minut kääntymään ympäri. Kuka minua muka tuijottaa?

Näen syyllisen vain parin metrin päässä itsestäni. Tuijottava katse tulee nojatuolista, ja se pureutuu ihoni läpi kuin punkki. Katse on intensiivinen ja vaativa. Se haluaa vastauksia. Ja paljon muutakin. En voi muuta kuin hymyillä tuolle suloiselle karvakuonolle, joka minua tuijottaa. Rakas Kaunoni osaa katsomisen salat.

Kulunut syksyni on ollut pelkkää rankkaa ravaamista, järjestelytöitä, haastatteluja, luentoja ja tapahtumia. Olen tuskin ollut kotona. Mieheni valitti, että edes kotona ollessani en ole läsnä, sillä teen koko ajan jotain tärkeämpää. Kaikki muu on tärkeämpää paitsi läsnäolo, sillä kaikella muulla on aikataulu ja deadline. Läsnäoloa olen siirtänyt, sillä sen ehtii myöhemminkin. Sillä ei ole deadlinea.

Kaunolta puuttuu ihmisen puhekyky. Se ei osaa tulla luokseni ja sanoa: “Ihmisäitini, olet ollut minulle liian vähän läsnä. Kaipaan rapsutuksiasi ja pitkiä lenkkejä kanssasi. Ole minulle läsnä tässä ja nyt. Leiki kanssani.” Kaunolla on kuitenkin katseensa. Katse kertoo tällä hetkellä enemmän kuin tuhat sanaa. En voi muuta kuin hymyillä tuolle ihanalle koiralleni. Hän kertoo minulle kaikki ajatuksensa sanomatta sanaakaan. Mikä taito!

Laitan koneen pois. Moodle ja vertaispalaute saa nyt odottaa. Läsnäololle on aikaa juuri nyt. Tämä on se hetki, kun olen koiralleni jotain muuta kuin käsi, joka ojentautuu rapsutukseen samalla, kun naputtelee oppimistehtävää tai esseetä. Haluan olla Kaunolleni enemmän.

Pitkän painin ja rapsuttelun jälkeen näen nurkassa laatikon. Pahvilaatikko Peten koiratarvikkeelta. Ostin Kaunolle joululahjat jo varhaisessa vaiheessa. Päätän avata laatikon. Kauno ei ehkä ymmärrä, että avaamalla laatikon haluan pyytää häneltä anteeksi sitä, etten ole ollut läsnä, mutta ainakin voin yrittää.

Laatikossa on nameja sekä kaksi lelua. Littana ja rapiseva Darth Vader sekä pitkulainen ja vilkkuva, muovinen Yoda. Meidän perheessämme ei kukaan ole Star Wars-fani, en ainakaan minä. Kauno ihastuu Yodaan. Se on hauskan muotoinen ja se vilkkuu. Kauno vaikuttaa onnelliselta saatuaan uuden lelunsa, mutta Kauno on varmasti enemmän onnellinen siksi, että hän sai huomiota. Aikaa ihmisäidiltään. Se on arvokkaampi lahja kuin yksikään Star Wars-aiheinen lelu.

Perfektionistin kirje itselleen

Hääsuunnittelijani laittoi sähköpostia: “Meillähän on kaikki niin hienosti paketissa tässä vaiheessa, että ollaan jo voiton puolella!” Voin mielessäni kuvitella sen iloisesti sirkuttavan äänen, millä hän tämän lauseen ilmaisisi, jos hän olisi puheyhteydessä kanssani.

Varmasti meillä on asiat ihan hyvällä mallilla siinä mielessä, että vihkijä on, paikka on, menu on, DJ on, meikkaaja on, yksi esiintyjä on, kutsut ovat lähteneet, kakkumaistiaiset ovat tulossa, puku valmistuu hiljalleen ja häät ovat vasta marraskuussa.

Vaikka kuinka listaisin jo tehtyjä asioita, ja vaikka kuinka ajattelisin, että aikaa on, niin kaikesta tästä huolimatta minun sisälläni velloaa hirveä paniikki. Pelkään ajan loppuvan. Pelkään kaiken kaatuvan. Pelkään katastrofia, mitä ei välttämättä ikinä edes tule!

Tiedän olevani perfektionisti, mutta minusta tuntuu, että perfektionismi on lievä ilmaisu minun kohdallani. Olen alkanut epäillä vahvasti, että minulla olisi vaativa persoonallisuus, sillä tämä perfektionismi ja jatkuva täydellisyyden hakeminen menee minulta jo totaalisen yli, että se haittaa jokapäiväistä elämää. Stressaan ja huolehdin jatkuvasti asioista, mitkä menevät omalla painollaan ja mistä ei olisi tarvetta stressata. Kaiken tämän lisäksi minulla on kohtuuton kontrollin tarve, mikä tekee delegoinnin hankalaksi myös silloin, kun olen itse niin uupunut, etten jaksaisi suorittaa mitään.

Siksi kirjoitan nyt itselleni pienen kirjeen.

Hei, Satu!

Tiedän, että olet ollut väsynyt. Olet ollut täysin uupunut oikeastaan koko tämän kuluneen vuoden. Siksi haluaisinkin muistuttaa sinua seuraavista asioista.

Myös muut osaavat hoitaa asioita. Sinä VOIT tarvittaessa delegoida hyvällä omallatunnolla tehtäviä muille. Sinun ei tarvitse hoitaa kaikkea itse. Avun pyytäminen ei ole väärin.

Kaiken ei tarvitse aina olla täydellistä. Joskus riittää se, että suoritus on tehty hyvin. Joskus taas jopa se tyydyttävä suoritus riittää. Mikäli asia jää kalvamaan mieltä, suoritusta voi myöhemmin parantaa.

Myös häistä tulee hyvät! Sinulla on apunasi hääsuunnittelija ja paljon ystäviä, jotka auttavat sekä ennen häitä että hääpäivänä. Haluat hääpäivästäsi täydellisen. Se, että järjestät erilaiset, itsesi näköiset häät, tarkoittaa jo itsessään sitä, että niistä tulee täydelliset. Mikäli joku vieras on sitä mieltä, että ainoat oikeanlaiset häät ovat maaseudulla, vanhassa navetassa vietetyt juhannushäät kera mansikkakakun ja morsiamen ryöstön, se on hänen mielipiteensä. Hajotkoon hän siihen. Pääasia, että SINÄ muistat omat hääsi juuri sellaisena päivänä kuin sinä sen halusit viettää.

Aikaa on. Se ei lopu kesken. Vaikka et olisikaan saanut tehtyä kaikkea tämän viikon aikana, se ei haittaa. Opiskelusi alkavat vasta elokuun lopulla. Tässä on vielä reilu kuukausi aikaa saada opintoihin liittyvät asiat hoidettua. Sinä ehdit kyllä! Häät ovat vasta marraskuussa, joten siihen vasta aikaa onkin.

Ja muista, että jokaisesta kurssista ei tarvitse saada sitä kiitettävää arvosanaa. Hyväkin riittää! Ja koska sitä aikaakin on, niin kaikkea ei myöskään tarvitse opiskella samalla kertaa. Voit aivan hyvin jättää joitain suorituksia myöhempiin vuosiin. Et ole vielä edes neljääkymmentä, joten eläkepäivät eivät kolkuttele vielä moneen vuosikymmeneen ovella. Sinulla on nyt jo enemmän suoritettuja yliopistollisia opintokokonaisuuksia kuin monella muulla. Eikä sinun tarvitse opiskella joka ikistä oppiainetta, mitä Suomen yliopistot tarjoavat. Joskus se vähempikin riittää.

Tälle päivälle ei ole mitään ohjelmaa. Nyt minä määrään sinut luopumaan kaikesta. Luopumaan stressistä ja kontrollista. Annat olla. Olet vain. Et tee ruokaa, vaan tilaat sen joko Pizza Onlinesta tai Sushipandasta. Istut sohvalla, pidät vaikka Frasier-maratonin ja lähetät avomiehesi kauppaan hakemaan sinulle kylmää siideriä. Rapsutat koiraa etkä ajattele mitään. Et suunnittele mitään. Unohdat häät, unohdat opiskelut. Unohdat kaiken!

Terveisin, Sinä.

AIKA kumma juttu

Tämä on taas niitä päiviä, kun kiroan nämä ADHD-aivoni alimpaan helvettiin! Enkä tiedä, milloin oikein opin, kun en tunnu monenkaan mokan jälkeen oppivan, en sitten mitään. Ehkä olen toivoton tapaus.

Minusta alkaa vahvasti tuntua, etten tule ikinä hallitsemaan sellaista pikkaraista asiaa kuin aikaa ja ajankäyttöä. Minulla on kyllä kalenteri, itse asiassa, useampikin, mutta näistä kalentereista huolimatta minusta tuntuu siltä, ettei aika ole ystäväni. Unohdan tehdä tärkeitä kalenterimerkintöjä, minkä vuoksi minulla on päällekkäisiä tapaamisia vaikka kuinka paljon. Unohdan tärkeitä palavereja, minkä vuoksi minun pitäisi järjestellä työjuttujani uusiksi, ja sitten tuleekin paniikki, kun pitäisi sijaiset saada tunneille. Ja sitten, kun päivää ennen tajuan, että hei, huomennahan oli tämä järjestelyä vaativa asia, alan tuskahiki ohimolla soitella puheluita toivoen, ettei vielä olisi liian myöhäistä. Ja tämä tapahtuu aina uudestaan ja uudestaan!

Muistin tänään myös, että ah-niin-armaan tyttäreni eräs konsertti on ihan jo parin viikon päästä, ja harjoitukset pidetään erään toisen harrastuksen kanssa päällekkäin. Luulin, että aikaa selvitellä taksijuttuja sun muita asioita olisi kuin rosvopäälliköllä, mutta kappas, kun se aika meneekin kuin siivillä, etenkin silloin, kun asiat unohtaa, ja sitten ne ovatkin käsillä ihan yhtäkkiä. Huomenna olisi harjoituskonsertti. Olenko muistanut ilmoittaa asiasta vapaa-ajan taksille, että mennäänkin eri osoitteeseen ja eri aikaan? No en tietenkään! En ole ehtinyt. Olenko muistanut ilmoittaa toiseen harrastukseen, minkä kanssa harkat menevät päällekkäin, ettei tyttäreni osallistukaan, koska menee konserttiharkkoihin? En, sillä aika menee liian nopeasti.

Tämän kaiken lisäksi tajusin, että minulla on ensi viikolla erittäin tärkeä palaveri, mikä osuu keskelle työpäivääni. Esimiehelle ilmoitettu? Sijainen hankittu vetämään se tunti, minkä joudun olemaan palaverin takia pois? Älkää kuvitelkokaan! Tuohon palaveriinhan on vielä vaikka miten paljon aikaa. Kyllä aikaa on!

Olenko muistanut ilmoittautua erääseen tapahtumaan, mihin minun pitäisi osallistua? En, sillä siihen on vielä “niin pitkä aika” ja ilmoittautumisaikaa on “vaikka kuinka paljon”. Olenko muistanut kirjoittaa erään lyhyen kirjoitelman, mikä minulta pyydettiin? Miksi olisin kirjoittanut sitä, sillä onhan minulla vielä kaksi päivää aikaa tehdä se!

En ole ehtinyt tehdä yhtään mitään!

Huomenna töiden jälkeen (oletan, että olen tämän keuhkoruton jäljiltä taas työkykyinen) minua odottaakin erittäin mukava puheluiden ja sähköpostien rumba, kun pitää ilmoitella asioita, selvitellä juttuja ja kaikkea muuta mukavaa. Ja kaikki tämä ihan vain siksi, koska “siihen on vielä niin pitkä aika, ei sitä vielä tarvitse hoitaa”.

Ja koska aina JOTAKUTA tarvitsee syyttää, etteivät hommat onnistu, ja itseään ei, tietenkään, voi ikinä syyttää, niin syytetäänpä tästä kaikesta aikaa. Aika menee aivan liian nopeasti! Se menee paljon nopeammin kuin mitä sen kuuluisi mennä, ja siksi en ole saanut mitään tehdyksi. Kaikki on siis ajan syytä, ei minun. Eikös juu?