Unien ihmeellinen maailma, osa 50

Näin taas sarjan niin älyttömän outoja unia, ettei tosikaan! Yhdessä unessa minut kidnapattiin johonkin pakettiautoon, toisessa unessa olin saanut kaksostytöt (TAAS!), mutta kaikista parhaiten muistan viimeisimmän unen, missä olin Islannissa.

Olimme avomieheni kanssa Reykjavíkissä Björkin luona. En voi sietää hänen musiikkiaan, vaikka mieheni kyllä pitää siitä. Björk oli muuten meikitön, mutta hän oli vetänyt sinistä luomiväriä kulmakarvoihinsa. Hän sanoi sen olevan uusin meikkivillitys, ja julkisuuden henkilönä hänen on pakko seurata uusimpia meikkihömpötyksiä.

Hän asui kaupungin keskustassa, korkeassa kerrostalossa. Talon kulmahuone oli pieni elokuvateatteri. Siellä olivat tuolit samalla tavalla kuin oikeassa elokuvateatterissa, mutta valkokankaan sijaan tuolit osoittivat suureen ikkunaan. Ikkunasta avautui upea metsäinen merimaisema (paitsi ettei Islannissa ole kovinkaan metsäistä maisemaa, ainakaan niillä seuduilla, millä olen itse käynyt). Kaiken huipuksi tämä kulmahuone oli “irroitettava”, ja se lähti irti rakennuksesta kuin joku Särkänniemen huvipuistolaite. Kokeilimme sitä kerran, ja meistä se oli suorastaan hulvatonta.

Mietimme avomieheni kanssa, miten ihanaa olisi asua juuri tässä talossa. Björk sanoi, että alakerran asunto on vapaana, ja koska tämän asunnon alapuolella asuva mies on kuuro, niin ei koirankaan aiheuttama meteli häiritsisi laisinkaan alakerran naapuria. Päätimme muuttaa tuohon taloon heti.

Kesken kaiken sain aivan järkyttäviä vatsakipuja. Niin hirveitä, että aloin huutaa tuskasta. Avomieheni raahasi minut hissiin. Hissimatka kesti ikuisuuden. Huusi koko hissimatkan ajan. Alhaalla odotti ambulanssi. Ensihoitaja sanoi, että minä synnytän (VITTU TAAS!). En ollut tiennyt olevani raskaana, ja tämä raskaus oli päässyt melkein yhtä pitkälle kuin ensimmäinen raskauteni (tyttäreni syntyi erittäin pienenä pikkukeskosena raskausviikolla 23). Tämä vauva ei tulisi kuitenkaan säilymään hengissä, sillä se oli liian pieni. Minun pitäisi kuitenkin synnyttää se.

Heräsin siihen, että posti tuli ja koira alkoi haukkua. Onneksi heräsin.

Tämän metsäisempää maisemaa et Islannista löydä.

Unien ihmeellinen maailma, osa 30

Venetsia ei taida olla ihan pikkukaupunki.
Eikä edes kovin mäkinen.

Asuin unessa Islannissa. Oli kesä (olisipa nytkin), ja olin pyöräilemässä (MINÄ? Fillarin päällä? Nou vei.) pitkin Reykjavíkin katuja kotiin päin. Kadut olivat jyrkkiä, mäet ylöspäin, eikä kaupunki näyttänyt laisinkaan Reykjavíkilta, vaan pikemminkin joltain italialaiselta pikkukaupungilta.

Kapean ja jyrkän tien varrella oli pieniä kahviloita, täynnä maahanmuuttaja-taustaisia nuoria miehiä. He vislailivat perääni ja halusivat keskustella kanssani. Mäki oli liian jyrkkä, joten hyppäsin pyöräni selästä, ja tottuneesti talutin pyöräni vislaavien miesten ohitse edes vilkaisematta heihin päin.

Kun pääsin kotiin, minua odotti kotona eräs tuttavani, joka on luonnonsuojelija ja eläinaktivisti. Asuin kauniissa talossa, mäen päällä, ja talostani oli upeat näkymät merelle. Keskustelimme tuttavani kanssa niitä näitä, ja hän ihmetteli, miksi haluan asua niin karussa paikassa kuin Islanti. Pyysin häntä vilkaisemaan olohuoneen ikkunasta ulos. Tai pikemminkin, olohuoneesta ulos, sillä olohuoneen koko seinä oli yhtä suurta ikkunaa merelle päin. Merellä näkyi valtavan suuri valas. Se hyppi siellä ja nautti vapaudesta. Sanoin, ettei Suomessa voisi ikinä nähdä mitään vastaavaa. Nautin luonnon kauneudesta, suurten eläinten vapaudesta ja haluan nauttia siitä, miten nämä viattomat luontokappaleet nauttivat elämästään.

Valas oli oudon näköinen. Sillä oli ahvenen evät. Kun valas lipui paremmin olohuoneen ikkunani ohitse, näin, että se oli kokonaan musta, mutta siinä oli kirkkaan punaisia kuvioita. Tietääkseni yksikään olemassa oleva valaslaji ei vastaa tätä kuvausta.

Lahtivalas Islannissa.