Unien ihmeellinen maailma, osa 50

Näin taas sarjan niin älyttömän outoja unia, ettei tosikaan! Yhdessä unessa minut kidnapattiin johonkin pakettiautoon, toisessa unessa olin saanut kaksostytöt (TAAS!), mutta kaikista parhaiten muistan viimeisimmän unen, missä olin Islannissa.

Olimme avomieheni kanssa Reykjavíkissä Björkin luona. En voi sietää hänen musiikkiaan, vaikka mieheni kyllä pitää siitä. Björk oli muuten meikitön, mutta hän oli vetänyt sinistä luomiväriä kulmakarvoihinsa. Hän sanoi sen olevan uusin meikkivillitys, ja julkisuuden henkilönä hänen on pakko seurata uusimpia meikkihömpötyksiä.

Hän asui kaupungin keskustassa, korkeassa kerrostalossa. Talon kulmahuone oli pieni elokuvateatteri. Siellä olivat tuolit samalla tavalla kuin oikeassa elokuvateatterissa, mutta valkokankaan sijaan tuolit osoittivat suureen ikkunaan. Ikkunasta avautui upea metsäinen merimaisema (paitsi ettei Islannissa ole kovinkaan metsäistä maisemaa, ainakaan niillä seuduilla, millä olen itse käynyt). Kaiken huipuksi tämä kulmahuone oli “irroitettava”, ja se lähti irti rakennuksesta kuin joku Särkänniemen huvipuistolaite. Kokeilimme sitä kerran, ja meistä se oli suorastaan hulvatonta.

Mietimme avomieheni kanssa, miten ihanaa olisi asua juuri tässä talossa. Björk sanoi, että alakerran asunto on vapaana, ja koska tämän asunnon alapuolella asuva mies on kuuro, niin ei koirankaan aiheuttama meteli häiritsisi laisinkaan alakerran naapuria. Päätimme muuttaa tuohon taloon heti.

Kesken kaiken sain aivan järkyttäviä vatsakipuja. Niin hirveitä, että aloin huutaa tuskasta. Avomieheni raahasi minut hissiin. Hissimatka kesti ikuisuuden. Huusi koko hissimatkan ajan. Alhaalla odotti ambulanssi. Ensihoitaja sanoi, että minä synnytän (VITTU TAAS!). En ollut tiennyt olevani raskaana, ja tämä raskaus oli päässyt melkein yhtä pitkälle kuin ensimmäinen raskauteni (tyttäreni syntyi erittäin pienenä pikkukeskosena raskausviikolla 23). Tämä vauva ei tulisi kuitenkaan säilymään hengissä, sillä se oli liian pieni. Minun pitäisi kuitenkin synnyttää se.

Heräsin siihen, että posti tuli ja koira alkoi haukkua. Onneksi heräsin.

Tämän metsäisempää maisemaa et Islannista löydä.

Queen, Björk ja Waltari rytmittämässä elämän tietä

Taiteen voima terapiassa on uskomaton. Oli taiteenlaji mikä tahansa, se saa ihmisissä aikaan erilaisia tunteita, ja jopa fyysisiä reaktioita. Tarkoituksenani on käyttää opinnäytetyössäni yhtä taiteenlajia, valokuvaa, mutta halusin kokeilla muutakin. Siksi teetin Ratkaisukeskeisen kuvataideterapian työkirjasta löytämäni musiikkiharjoituksen. Harjoitukseen olisi liittynyt piirtämistä tai maalaamista, mutta tykötarpeiden ja tarpeeksi hyvän piirustustaidon puuttuessa päätimme jättää tämän kohdan kokonaan pois. Harjoitus saisi kyllä tunteita liikkeelle ilman piirustustakin.

Juuso, 30 vuotta, ADHD

Aloitamme keskustelun Juuson kanssa siitä, miten hän kokee musiikin vaikuttavan ihmismieleen. Hänen mielestään vaikutus on voimakas, mutta voimakkuuden taso riippuu siitä, millaista musiikki on ja miten siihen itse suhtautuu. Kaikki musiikki ei vaikuta samalla tavalla.

Itsessään hän on huomannut musiikin kuuntelun aikana monia erilaisia fysiologisia vaikutuksia. Iho menee kananlihalle, sydämen syke muuttuu, keho alkaa vaatia liikehdintää (toisin sanoen tanssimista)... Tunnetasolla hän pystyy hyödyntämään musiikkia tunteiden säätelyssä ja hallinnassa: Tietynlainen musiikki auttaa rauhoittumaan, toisenlainen taas auttaa johonkin muuhun. Kuuntelemalla tietynlaista musiikkia Juuso pystyy, tietyssä määrin, hallitsemaan tunteitaan.

Kun pyydän Juusoa määrittelemään elämäänsä käyttämällä musiikin termejä, esimerkiksi rytmiä, häntä alkaa huvittaa. Hän sanoo elämänsä rytmin olevan tällä hetkellä 100 bpm. Elämä on tällä hetkellä nopeatempoista, mutta on se joskus ollut nopeampaakin.

Musiikki elämänkaarella

Piirrämme ensin Juuson elämänkaaren, mihin hän listaa merkittäviä tapahtumia elämässään. Siihen tulevat parisuhteet, koulutukset, työt, sekä pari erittäin tärkeää kohtaa siitä, miten hän löysi oman itsensä. Se on ollut Juusolle pitkä ja kivinen tie, sillä Juuso on hieman erilainen kuin muut: Ei pelkästään siksi, että hänellä on ADHD, vaan myös muussakin mielessä. Tällä hetkellä hän on kuitenkin täysin sinut itsensä kanssa ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin hän on.

Tärkeiden tapahtumien jälkeen lisäämme aikajanalle sen musiikin, mitä hän on milloinkin kuunnellut. Lapsuuteen tulevat Queen ja Snap. Päässäni alkaa heti soida Rhythm is a Dancer. Kyllä, olen henkeen ja vereen hevari, mutta tämä ikivanha tanssibiisi saa jopa tämän vanhan hevarin nousemaan tuoliltaan ja menemään tanssilattialle. Tämä klassikkobiisi ei koskaan kuole.

Nuoruusvuosien kohdalle Juuso kirjoittaa edelleenkin Queenin (ymmärrän, sillä Freddie Mercury on jumala). Perään hän lisää Waltarin, Björkin, Marilyn Mansonin ja trancen. Jossain vaiheessa hänellä oli hetkellinen kausi, jolloin hän ei kuunnellut musiikkia juuri ollenkaan. Kausi jäi kuitenkin hetkelliseksi, minkä jälkeen hän aloitti taas. Nykyhetkessä trance on edelleenkin lähellä sydäntä, mutta musiikkimaku on vuosien saatossa laajentunut. Nyt hän saattaa esimerkiksi nauttia jostain tietystä klassisesta teoksesta, vaikkei hän klassista musiikkia mitenkään kovin aktiivisesti kuuntelekaan.

Pyydän häntä valitsemaan yhden kappaleen, minkä hän haluaisi kuunnella tässä ja nyt. Avaan YouTuben, ja hetkeäkään miettimättä Juuso kirjoittaa siihen Björkin Hyperballad.

Kysyn, miksi juuri tämä kappale. Juuson mielestä kappale on omalla tavallaan pelottava, mutta pelottava se on siksi, että siihen eläytyy. Erityisen paljon hän pitää laulun sanoista.

Harjoituksen jälkimainingit

Juuso itse on tyytyväinen. Hän pääsi kuuntelemaan musiikkia, mitä ei ole pitkään aikaan kuunnellut, sekä pääsi muistelemaan mukavia asioita, mitä ei ole pitkiin aikoihin muistellut. Itse en tiedä, olenko tyytyväinen, pelokas, järkyttynyt vai mikä. Harjoitus meni loistavasti, ei siinä mitään, mutta aloin harjoituksen aikana ajatella omaa musiikkihistoriaani. Aloin mielessäni luoda omaa aikajanaani, mihin asettelin tiettyjä biisejä, millä oli minulle joskus suuri merkitys. Muistelin niitä tunnetiloja, mitä minulle tietyistä biiseistä tuli, sekä niitä hetkiä, jolloin kuuntelin tiettyjä biisejä.

Voisinkin sanoa, että kaikki tehtävästä kirvonneet muistot ovat positiivisia. Niistä yksikään ei ole positiivinen! Muistot ovat täynnä ahdistusta, pelkoa, tuskaa, yksinäisyyttä, toivottomuutta, avuttomuutta ja ties mitä. Erityisen paljon ajattelin Soul Asylumin Runaway trainia. En ole kuunnellut sitä biisiä vuosikausiin! Muistan silti sen sanat edelleenkin ulkoa. Ja muistan myös sen tunteen, minkä sain, kun kuuntelin erityisesti tätä kohtaa: “Little out of touch, little insane, just easier than dealing with the pain”. Ehkä juuri tämän tietyn kohdan kuunteleminen auttoi minua jakamaan edes osaa siitä järkyttävästä tuskan tunteesta, mitä tunsin joka päivä siinä elämäni vaiheessa.

Pitäisi varmaan teetättää sama tehtävä itselle muutenkin kuin pelkällä ajatuksen tasolla.